Olisi osattava olla enemmän hiljaa, olisi osattava olla enemmän vakavasti otettava opettaja, olisi osattava pysyä enemmän asiassa, olisi pitäydyttävä tiukasti tieteen tekemisen perusteiden opettamisessa, olisi ennen kaikkea mietittävä mitä kaikkea sanoo. Olisiko? Luulen niin.
Siitä huolimatta tänään oli hyvä proseminaari-istunto. Minun mielestäni.
Ja pitkästä aikaa oli pitkä työpäivä. Ja nyt vielä jatkuu….
Olin tänään aamulla tiedekunnan ison tentin Ylimmäinen Tentin Valvoja. Melkein (rikollisen paljon opiskelijoista oli jäänyt pois) 300 opiskelijaa kömpi aamuvarhain kampukselle valmiina suoltamaan paperille kaiken viime yönä tai edeltävinä päivinä tankatun tiedon. Nolo homma minulle oli kun heti alkuunsa nimiä tenttisalin ovella kailottaessani meni ääni. Se kun on minulla niin kovin vieno … ;). No tenttijät saatiin paikoilleen, jokaiselle omat kysymyskuoret ja minä Päävalvojana kirjoitin taululle varhaisimman mahdollisen tentistä poistumisajan ja tentin päättymisajan: pieleen menivät molemmat about neljällä tunnilla suuntaansa. Noh, tuskin niin vakavaa. Korjasin jutun.
Muutoin valvontahuki meni ilman isompia ongelmia, ja kun opiskelijoita oli paljon, saatin Apuvalvojan kanssa tehdä oikeasti hommia: kirjata tenttipöytäkirjaan tulemattajääneet, luovuttajat, lähtijät, käyttää hermostuneimpia tai muutoin vilkasaineenvaihduntaisia vessassa, jakaa lisää vastauspaperia, tarkastaa henkkareita… ja siitäkös minulle muistui mieleen mainio tapaus pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.
Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan. Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää ”aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.
Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas ”tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…
Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja, ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä ”hei-pitäisi-näyttää-henkkarit” (eihän me muutoin tiedetä, kuka kumma on veljenpojan tai muun puolesta paperin käynyt täyteen kirjaamassa). Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, ”menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson ”eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.
Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!
Miten sen osaisi sanoa, sanoa niin, ettei siitä loukkaannu. Miten kertoisi totuuden, mutta niin, että se voimaannuttaisi, eikä lannistaisi. Olisiko sittenkin parempi olla huomaamatta mitään, eikä edes vihjaisisi, että turha homma, ei tästä mitään tule kuitenkaan. Voisi sitten vain itseksekseen pohtia, että eikö tuo tosiaankaan itse huomaa?
Joskus on vain uskottava, että aina opiskelija ei vain pysty. Ei osaa, ei ymmärrä tai ei opi. Tai on niin laiska, yksinkertaisesti yksinkertainen tai muuten lipsuu väärille raiteille koko ajan, vaikka miten ohjaat ja opastat, vaikka rautalangasta väännät. Välillä tuntuu, että opinnäytteetkin puolestaan teet. Eikä ohjaaja/opettaja edes kaipaa selityksiä: akateeminen vapaus tehdä tai olla tekemättä on edelleen olemassa. Ei ole ”koulupakkoa” eikä vaadita poissaoloselvityksiä. Ja kerta toisensa jälkeen – juuri kun luulet, että NYT, nyt se meni perille – nyt pärjää omillaan, eikä enää tule esittämään loputtomien tekosyiden vyyhtiä ja meriselityksiä töiden viivästymiselle. Ei enää keksi ongelmia, joita ei itse asiassa olekaan. Ei enää syytä ohjaajaa ”väärästä” aiheesta tai tutkinnonuudistusta viivästyneistä suorituksista. Ja juuri kun luulet, että näin on käynyt, tuleekin sposti ”tulisin juttelemaan, käykö?”
Yksi sadasta on sellaisia, jotka tarvitsevat paljon ohjausta ja joille siitä ei ole mitään hyötyä.
Kerran ostin viinipullon ihmiselle, joka teki minulle ison palveluksen. No, sellaisten palvelusten tekeminen kuului hänen työhönsä: hänen kuuluikin se tehdä, mutta mielestäni hän joutui tekemään paljon hommia, jotta haluamani palvelu onnistuisi kuten kovasti toivoin. Joku toinen olisi voinut torpedoida jutun totaalisesti. Kerroin yhdelle tutulle tästä tapauksesta, että ”olihan vallan mainio ihminen siinä firmassa, auttoi ja teki kaikkensa, ja sai homman sujumaan. Vein viinipullon kiitokseksi.” Tähän tuttuni totesi ”oisko kannattanu, hommahan kuului sen työhön”.
Minun työhöni kuuluu ohjata opiskelijoita opinnoissaan ja opinnäytetöissään. Tänään olin tekemässä työtäni, ja olin arkistossa prosemmalaisten kanssa aloittelemassa tutkimuksen tekoa. En välttämättä koko ajan erityisen asiantuntevasti (että sitä voi unohtaa asioita!), mutta yritin kuitenkin. Ja yksi opiskelijoista kävi erikseen, session jälkeen, sillä töin, kiittämässä. Ja sillä kiitoksella minä elän kauan. 🙂
Aamuneljältä aloin odottaa, että voisin nousta ylös. Taas kerran olin sitten salin oven takana ennen kuin se aukesi. Ja päivä jatkui suunnilleen yhtä hermostuneena. Paitsi luennolla. Oli mukava luennoida. Ja mikä parasta: minä sain asiani sopimaan. Se ei minulta – edelleenkään – käy mitenkään vaivattomasti. Nanosekunnin murto-osassa saatan unohtaa vakaat aikeeni puhua vain ja ainoastaan asiaa, ja ryhdyn rönsyilemään sivupoluille. Historiankirjoittamisen tuskasta ja riemusta. Tutkijan takkuisesta taipaleesta, johon mahtuu paljon myötäleitäkin. Niin toki tein tänäänkin, mutta onnistuin palaamaan asiaan. Tiukasti asiaan.
Luentoa lukuunottamatta muutoin sellainen kummallisen sähköinen päivä. Eikä vähäisin syy ollut opiskelijavirta, joka tuntui huonettani huuhtovan pitkin päivää. Ja siinä välissä sitten vielä professori – ja toinenkin – piipahtivat eräänkin kerran. Puhelinkin soi päntiönnään, joten häslinkiä riitti. Jos olisi kirjattava työpäivän suoritus, mitä jälkiä siitä jäi. Mitä sain aikaiseksi reilun kahdeksan tunnin aikana? Pidettyä kahden tunnin luennon, enkä muuta. Härdellipäivä, etten sanoisi.
Kevätlukukauden seminaarirumba alkoi tänään. Se on työni ydintä. Aamupäivän opinto-ohjaajien tiimissä meitä kehotettiin miettimään, mikä on oman työn ydintä. Minä olen nyt miettinyt. Ja mitä enemmän mietin, sitä isommaksi se ydin näyttää paisuvan. Minulla on työssäni – omasta mielestäni – iso ydin. Ja kun tarkemmin mietin, minulla on työssäni aika iso ulkokehäkin. Ja sitten on vielä sellaista, joka on oikeastaan sen ulkokehänkin ulkopuolella, mutta sekin on työtäni.
No nyt kun olen miettinyt, niin mitä nyt?
Sitä ne kasvatustieteilijät ja työnohjaajat ja muut eivät muistaneetkaan kertoa.
Luento alkoi tänään. Se on nyt sitten tammi- ja helmikuu Pohjoista paikallishistoriaa. Tänäänkin jännitti – vähän. Niin kuin aina ennen uutta luentoa tai esitelmää. Mutta nykyisin jännitys on simppeli juttu. Kuuluu asiaan, on melkein mukavaa. Mutta kun erinäisiä vuosia – vuosikymmeniä, herra varjelkoon! – sitten pidin ensimmäisen luentosarjani, olin aloittaessani niin hermona, että kädet tärisivät.
Ennen luentosaliin uskaltautumista mietin vimmatusti, miten peitän käsieni tärinän. Kurssikavereitanikin tiesin olevan kateederin toisella puolella, joten paineet olivat törkeät. Haa! Otan kynän käteeni, ja puristan sitä vaivihkaa… kukaan ei huomaa vapinaa.
Onnistuiko? No ja aivan varmasti. Noin kuusi ja puoli minuuttia luennon alun jälkeen kuului PAKS ja lyijynän palaset sinkoilivat. Kun katselin kynän jämiä käsissäni ne eivät enää tärisseet.
Tänään luentoa aloittaessa oli kyllä muutoin vähän H. Moilanen olo. Hutera etten sanoisi. Meni viime yö enempi vähempi valvoessa kun tämä merkillinen mahatauti ahisti. Se vaan ahistaa ja maha on kuin olis kuudennella kuulla raskaana. Eikä syöminen/juominen tunnu hyvälle. Aamulla muutoin ihan kelpo kunto, mutta huterahko. Käyntiin päästyä unohdin koko pötsin. Luennonpito on mukavaa. Sen teko ei niinkään.
Olihan mukava olla töissä tänään. Olisiko työviikon pituus (so. lyhyys) syy mukavuuteen. Maanantai ja perjantai samana päivänä. Kätevää. Ehkä parempikin selitys on: minulla onnistui se, mitä olen vasta ihan viime vuosina oppinut tekemään. Suosittelen muillekin.
Siis: aiemmin minulla oli tapana putsata pöytä ennen lomalle lähtöä. Tiedättehän, tehdä hommat valmiiksi. Suorittaa loppuun. Pistää piste. Raivata rästihommat pois. Esimerkiksi korjata kaikki tentit, kirjoittaa tekeillä olevan julkaisun luku loppuun, tehdä raportit valmiiksi, vastata sähköposteihin, tehdä varaukset, purkaa paperiläjät, päivittää www-sivut jne. Tuollaisen lähtödraivin jälkeen on kieltämättä ihana jäädä lomalle, mutta sellaisen tehtyään paluu sorvin ääreen ja rutiineihin on vaikeaa: ei tiedä mistä aloittaa. Hyvinkin menee päivä, pari käynnistellessä.
Mutta nyt joululomalle (ennätyspitkälle sellaiselle) lähtiessäni jätin muutamia täkyjä itselleni. Mm. torstaina alkava luento on täysin päivittämättä, PowerPointit tsekkaamatta ja uusin kirjallisuus kuurnaamatta. Viime vuoden julkaisuluetteloon on tiedot ilmoittamatta ja syksyn opinnäyteniput mapittamatta. Niinpä tänään olikin huhkittavaa yllin kyllin, eikä tarvinnut miettiä mitähän tekis. Näin pienestä se riemu repeää, ja töissä on kivaa.
Sain tänään kynän. Kullatun, korean kynän. Kynän, joka on kovin maskuliinisen näköinen ja jolla on huono kirjoittaa. Kynä on ison rillikotelon kokoisessa rasiassa, johon on kaiverrettu nimeni. Koko humanistisen tiedekunnan henkilökunta oli läsnä kun dekaani antoi sen minulle ja kaikki taputtivat. Kolme muutakin työyhteisömme jäsentä sai sellaisen. Ja heillekin taputettiin. Sitten yhteinen glögitilaisuus jatkui.
Emme saaneet kynää palkinnoksi hyvin tehdystä työstä tai innovatiivisesta toiminnasta työyhteisössä. Eikä kynä ole aikuisten hymypoika/tyttöpalkinto, jonka saa jos on useimpien samassa paikassa päivät viettävien kanssa hyvä kaveri. Kynän saa vaikka olisi juuri se luuseri, joka välttelee aina kun on töitä jaossa. Vaikka aina itse myöhästyisit ja vaikka työsi olisi hoideltu miten sattuu, jos ollenkaan. Vaikka perjantai-iltapäiväsi olisit kaukana velvollisuuksistasi saisit kultakynän. Vaikket koskaan auttaisi ketään ja vaikka olisit työyhteisön kyylin tai kyllästyttävin tyyppi, silti saisit kynän.
Me saimme kynät, koska olemme sattuneet syntymään vuonna 1958. Siitäpä sitä sietää palkita!
Oli jatkotutkijoiden lauantaiseminaaripäivä. Kuusi väitöskirjantekijää esittivät kukin omien hankkeidensa tämän hetkistä tilannetta. Kuudesta kaksi ovat eläkkeellä olevia historianopettajia, yksi on virassa oleva historianopettaja, yksi kolmen lapsen toimittaja-äiti, yksi työtön ja yksi päätoimisesti apurahatutkijana oleva nuori mies (jako kuvastaa hyvin meidän tieteenalan jatkotutkijoiden koko kenttää). Ja mikä merkillisintä, kiehtovinta: kaikki olivat innostuneita, intohimolla tutkimustaan tekeviä, suunnilleen kaiken vapaa-aikansa tutkimukseen käyttäviä, jotka haluavat saada työnsä tehdyksi. Nyt halusivat palautetta. Professorin kanssa kommentoimme ja kannustimme.
Intohimo on ihmiselle ja työnteolle hyväksi. Se kantaa. Humanistilla ei paljon muuta ole. Mutta intohimo onkin jo paljon.
