Yliopistoelämää

Ehtoollakin hieman huolta tulevasta. Lähellä ja vähän kauempana huolen aihetta. Vai luulenko vain?

Päivä kivikaudella. Oltiin opiskelijoiden ja opejen kans Kierikissä koko päivä. Tutustuttiin Kierikki-keskuksen näyttelyyn ja kivikautiseen kylään. Kirjaimellisesti ”vanhoja tuttuja juttuja”. Mutta aika ajoin niitä sietää käydä katsomassa.

Palautepalaveri pidettiin myös. Kelpo keskustelua. Yksi linjaerimielisyys opiskelijoiden kanssa kuitenkin on edelleen: opiskelijat haluavat kirjallista, henkilökohtaista palautetta kirjatenteistä sähköpostitse mutta mihinkään automaattipalautteeseen opettajat eivät halua ryhtyä. Tästäpä taas keskusteltiin. Yritin olla hiljaa, mutta pari kertaa oli osallistuttava. Keskustelu on hyväksi. Erinomaista on se, että asioista voidaan keskustella kunnioittaen ja kuunnellen toista osapuolta. Keskusteltiin monesta muustakin asiasta.

Luennostani saamien poikkeuksellisen useiden lankettien perusteella uskon, että minun lisäkseni opiskelijatkin ovat oppineet. Molemmin puolin hyvä juttu. Sellainen lämmittää.

Heräsin aamuneljältä. Ei, ei siihen ollut mitään tarvetta. Ei enää pitäisi olla ylikierroksia töidenkään takia. Sain toimitustyön alla olleen kirjan painoon tänään. Rojekti on ohi. Homma hoidettu. Suoritusmerkintä ansaittu omaan sisäiseen työkalenteriin. Sellaisesta saa hyvän olon. Vieläkin. Tämä vaihe merkitsee myös siirtymistä opetuksesta ja ohjauksesta, byrokratiasta ja papereiden pyörittämisestä hiljalleen tutkimukseen tekoon, artikkelin kanssa ahkerointiin. Voi aamulla kampukselle mennessä jo valita, mitä tekisi ensimmäisenä, eikä vain ryhtyä purkamaan tekemättömien töiden pinoa kiireellisyysjärjestyksessä. Nyt voi pohtia asiota. Voi jäädä höpöttelemään opiskelijoiden kanssa. Laittaa jonkin asian sivuun ja tehdä välillä toista. Tai vaikka lusmuilla. Lusmuilu on välillä hiton mukavaa.

Työpäivässä vuoristorata. Turhautuminen, ihan ehta kiukku, jonka pidän sisälläni, sitten yhtäkkiä taas into ja usko opetukseen ja sen kehittämiseen, ehkä olinkin oikeassa. Sitten tulee tylsä nonsaleeraaminen, joka koskee. Vieläkö minä annan tuollaisen koskea? Päätän olla välittämättä. ”Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt…”  🙂

Aukaisen mapin ja tiedostot ja mietin, hitotko minä kaikesta turhasta: ”Teen vain oman suoritukseni”.

Jo rauhallisena pakerran, yksikseni duunaan. Ei huolta. Asiat ovat taas oikeissa mittasuhteissa.

Ja sitten yhden hetken – yllättävänkin pitkäksi venyneen hetken – myötä muistan, miksi työni on mukavaa, mielekästä, miksi se ei aina edes tunnu työltä.  Nyt minä taas muistan – ihmiset ovat työni tärkein ja paras osa. Olleet ja olevat ihmiset.

Ynnämerkkinen tuli tästäkin päivästä.

ATK-ammattilainen (mies),

• joka ei lähtökohtaisesti pidä humanistia tietotekniikkaa ymmärtämättömänä
• joka ei lähtökohtaisesti pidä naista toivottomana asiakkaana
• joka tekee työnsä nopeasti ja selvästikin suunnitellusti
• joka ei puhu käsittämätöntä ammattislangia
• jonka kanssa on helppo keskustella
• joka haluaa kertoa, mistä on kyse
• joka haluaa ja osaa neuvoa
• joka on muutenkin mukava

Onko sellaisia olemassa? Minä olen tänään tavannut  sellaisen!

Töissä sain olla sellaisen kanssa tekemisessä. Yksikkömme ATK-vastaavana (mitä se ikinä tarkoittaakaan!) olen vuosien varrella ollut tekemisessä yhden jos toisenkin organisaatiomme ja sen ulkopuolisen tietoliikenne-, tietokone-, ohjelma- jne. ammattilaisen kanssa. Yleensähän tämä joukko koostuu nuorista miehistä, jotka puhuvat omaa kieltään ja elävät aivan omassa maailmassaan, jossa kaltaiseni oppimattomattomat – joskin aina innokkaat oppijat – ovat selvästikin jonkinlainen riesa, rajaton rasite.

Tänään minut on kuitenkin yllätetty: minua on ymmärretty, minulle on tehty asioita ymmärrettäväksi. Töissä sorviini asennettiin uusia yhteyksiä, ohjelmia, tehtiin päivityksiä ja rempattiin yhtä sun toista juttua – ja kaikki sujui ja kaikki toimii ja minä osaan käyttää kaikkea – minua on neuvottu. Ymmärsin mistä puhuttiin.  Olen yllätetty. Kiitokset siitä!

Kokouksissa harvoin viihtyy ja virittyy. Harvoin on sellaisen työryhmän palaverissa, jossa aika vierähtäisi huomaamatta, jossa ajatuksen ja älyn säihkeessä sekä kehittämisen kuohuissa pääsisi osalliseksi jostakin joka kiehtoisi ja veisi tärkeäksi koettuja asioita eteenpäin niin, että vaivoin voisi hillitä innostustaan. Tuntisi, että olisi osallisena työssä tai työryhmässä, joka saa jotain merkittävää aikaiseksi pelkästään palaveeraamalla.

Eihän sitä sellaiseen virkanainen monta kertaa urallaan tupsahda. Joskus kuitenniin. No tänään ei todellakaan ollut sellainen päivä.

Tänään oli kaksikin sellaista tavallisempaa kokousta. Sellaista kokousta joissa puuduttavien puheenvuorojen aikana havahtuu siihen tosiasiaan, että on taas kerran tullut nimitetyksi työryhmän kiintiönaiseksi, kiintiöhumanistiksi, kiintiöopettajaksi, kiintiöwwwnörtteilijäksi, kiintiökehittäjäksi, kiintiö joksikin…  Yliopistoelämän byrokratian ja raporttien määrän noustessa käsittämättömiin korkeuksiin joutuu yhä useammin viettämään tehollista työaikaa tehottomissa sessioissa.

Eipä ole ollut häävi päivä tänään. Ei ole.