Yliopistoelämää

Tiedejuttukurssi loppui tänään. Luento-osuus siis. Nyt vasta ryhdytään töihin. Luennoilla istuminen, kuunteleminen, miettiminen, uusien ajatusten syntyminen, kysyminenkin (olen yrittänyt, olen kovasti yrittänyt olla hiljaa, olla opiskelijana muiden joukossa!) on hurjan hauskaa. Aika menee nopeasti, – nopeammin kuin elokuvissa. Aloittaisinkohan sittenkin sen taidehistorian appron suorittamisen? Mutta sitten pitäisi tenttiä, tenttiä kollegalle, joka on jo melkein ystävä. Ja tenttimisen kynnys on kyllä metrien korkuinen. Ehkä sittenkin jatkan tätä itsekseen opiskelua. Tosin tiedejutun aion kurssiin liittyen tehdä… Aihe on vaan vielä hakusessa. Keittokirjojen historiasta? Perheenäitien keinoista selvitä lamasta 1920- ja 1930-luvulla? Lastenkasvatuksen periaatteista sotien välisellä kaudella? Sodan jälkeisen arjen muutoksista naisten lähtiessä töihin?  Olisi jo päätettävä. Ongelma se on tämäkin. Ei kovin iso ongelma.

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.

Väsy. Eilisen jälkeen on väsy. Pikkujoulu, jota tiedekunnassa ei koskaan ennen ole järjestetty, ylitti kaikki odotukset. No siihenhän ei vielä paljon tarvittu: meitä oli melkein sata kasarmin Arttelissa, odottavina ”katsotaan nyt, saako täällä edes syödäkseen”. Saimme syödäksemme, hyvinkin. Ohjelmaa oli filologeilta, logopedeilta, hallinnosta, taidehistorian ja arkeologian sekä kirjallisuuden yhteistuotantona. … Ohjelmaa eivät varmaan muut kuin humanistit olisi ymmärtäneet, sisäpiirin juttuja (Korvatunturin rakennemuutos ja apurahatutkijan Napakymppi eivät ehkä yliopistomme muiden yksiköiden mielestä ole sarkasmin tai pilanteon aiheita). Ohjelma oli älykästä ja osallistujiltakin tuumailua vaatinutta [krhm.. meidän pöytä voitti, vaikka emme tienneetkään Toripolliisi-patsaan taiteilijan nimeä 🙂 ], vastaansanomattoman velmua, eikä riemu ollut vähäisin nähdessäni kun esimies (ensi vuonna jo kuusi vuosikymmentä takana) räppäsi ketjut kaulassa ja telttafarkut jalassa. Irkkumusiikkia ja river-dancea kuultiin ja nähtiin ja monet kokeilivatkin. Lähes virallisen kuvaajan roolissa vältyin harjoittelulta. Illan lopulla olisin mieluusti valssille lähtenytkin, mutta kovin vähiin olivat jo käyneet ne, joita kavaljeeriksi olisin halunnut. Eipä sitten ollut syytä jäädä odottamaan sitä viimeistäkään valssia. Silti tänään unettanut kovasti.

Nyt Coldplayn Viva La Vida soimaan, se on vaan niin kevyt. Minulle kevyt. Kevyt kuin kevät. Se virkistää. Nyt sitä on hyvä kuunnella. Nyt kun minulla on kokonainen ilta yksikseen kotona. Ah, Viva la Vida.

Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:

1. Sotkuista, selvääsaamatonta, koukeroista ja epämääräisen himmeää tenttivastausta lukiessa vaikutelma opiskelijan tuotoksesta ei ole paras mahdollinen. Ei vaikka sisältö olisi kuinka briljanttia ja analyyttistä.
2. Kielioppivirheistä ei arvosanaa heikennetä, mutta tentaattorin käsitys opiskelijasta, joka kirjoittaa Venäjän pienellä alkukirjaimella ja venäläiset isolla tai joka ei käytä pilkkuja tai jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitkä sanat ovat yhdyssanoja ja mitkä eivät, ei ole kaikkein myönteisin.
3. Jos tehtävänannossa lukee VERTAILE Topeliuksen ja Runebergin kansallisuusjattelua ja historiakuvaa niin silloin EI ole tarkoitus kertoa, että Topelius on satusetä ja Runebergilla on nimikkoleivos.
4. Jos tehtävänannossa lukee, että ”vastaa kahteen seuraavista neljästä” niin silloin EI osoiteta oppimattomuuttaan vastaamalla kaikkiin neljään vähän mitä sattuu lukion kirjoista mieleen tulemaan. Yritetään vastata KAHTEEN, vain kahteen.
5. Tenttivastauksiin ei kannata kirjoittaa ”sillee niinku” eikä ”tsydeemi” eikä ”en millään ehtinyt lukea toista kirjaa”. Sitä nyt ei ainakaan kannata tunnustaa; tentaattori kyllä yleensä hoksaa sen ihan itsekin!
6. Jos tenttikysymys on ”Valtion taloudelliset toimet hädänalaisten auttamiseksi nälkävuosien 1866 – 68 aikana” silloin EI kirjoiteta konseptia tai kahta täyteen siitä, miten liberalismi vaikutti autonomisen Suomen taloudelliseen kehitykseen. Siis ei kannata kirjoittaa suunnilleen siitä asiasta, suunnilleen niistä vuosista, suunnilleen samasta toimijasta, eikä kannata säveltää suunnilleen mistä tahansa. Jollei kerran tiedä, silloin on viisasta olla kirjoittamatta ollenkaan. Säästää omaa ja tentaattorin aikaa – ja hermoja.
7. Ihan ensimmäisenä kannattaa lukea, mitä on kysytty. Kannattaa avata kysymys kunnolla. Ja sitten vastata kysymykseen siten, että vastauksessa on alku ja loppu ja siinä välissä asia jäsenneltynä mahdollisimman mallikkaasti. Eikä suoltaa paperille koko tajunnanvirtaa mikä lähtee liikkeelle kysymyksen nähtyä.
8. Kannattaa osoittaa oppineensa, ei opetelleensa ulkoa. Kannattaa osoittaa ajatelleensa. Kaikkea ei tarvi muistaa eikä tietää. Täytyy osoittaa osaavansa ajatella, suhteuttaa ja soveltaa.
9. Lopuksi on syytä tarkastaa, että paperissa on oma nimi ja/tai opiskelijanumero, ettei tentaattorin tarvitse viedä arvosanaa hakuammuntana rekistereihin.
10. Ja sitten sellainenkin vähämerkityksinen asia kuin tentaattorin nimi sopii olla oikein kirjoitettu. Etunimessäni ei ole kahta a-kirjainta, eikä yhtään oota. Eikä nimeni ole Satu Kangas.

”Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Olen lehtoroinut. Ja höpötellyt opiskelijoiden kanssa pitkin päivää, kiltahuoneella, Humus-kuppilassa, sähköpostilla, puhelimessa, käytävillä. Kuuluukohan se lehtorointiin? Kuuluu se.

Viime viikon prosemmojaan ja gradujaan työstäneet opiskelijat kävivät kyselemässä neuvoja tai hakemassa muuten uskonvahvistusta. Tai niinkuin yksi tuli ja sanoi: ”Potki persuksille, että alan tehdä hommia”. Potkiminenkin kuuluu lehtorointiin.

Taas oli sellainen päivä, joka osoitti, että ne opiskelijat, jotka tarvitsisivat ohjausta tai opetusta eivät käy, ja ne jotka kyllä pärjäisivät omillaankin, käyvät vielä varmistamassa, että ovat oikealla linjalla ja pyrkivät tekemään homman vielä paremmin. Onhan noita perfektionisteja joka vuosikurssissa riittänyt!

Fiksut osaavat kysyä, ja usein jo kysyessään tietävät vastauksen – usein paljon paremmin kuin lehtori. Silloin lehtori vain viisaasti nyökkäilee. 🙂

Lokakuun sateisen lauantain voisi viettää huonomminkin (”hullumminkin”: olen välttynyt Stockan hullut päivät totaalisesti) kuin tänään. Aamulla leivoin vähän, sitten ulkoilua tihkusateessa ja sitten jo kiireellä väitökseen, jossa vastaväittäjä osoitti olevansa oikeasti asiantuntija, mutta myös sivistynyt (tänään sanalla aivan erityinen merkitys) ja analyyttinen. Hyvä väitös, vaikka – tai ehkä juuri sen takia – juuri mistään ei väiteltykään, hyvää keskustelua pari tuntia.

Eikä tässä vielä koko lauantai: nyt on aika ryhtyä valmistautumaan karonkkaan!

Aamupäivä paneelissa, jossa olin ajatellut olla statistina, kommentoida vain pakon edessä ja lyhyesti:  muistattehan minun lyhyesti-projektini, joka epäonnistui surkeasti. Noh, yhtä surkeasti onnistui aikeeni tänäänkin. Että minä annan itseni vielä tuohtua ja innostua, vuorotellen! Merkillistä oli huomata, että niinkin isossa porukassa olin oikeasti niitä harvoja, jolla oli näistä jutuista kokemusta ja asiantuntemusta. Sehän taas tarkalleen ottaen tarkoittaa vain sitä, että olen niin vanha, jotta olen elänyt jo yhden jos toisenkin kehitysvaiheen näissä ympyröissä. Huh!

Ja paneelin jälkeen kollegan kanssa varsinainen stand-up -show opiskelijoille. Pidettiin infoa. MM:n kanssa ei tarvitse kirjoittaa nuotteja etukäteen. Toivottavasti koheltamisesta välittyi myös asian ydin: Suomen ja Skandinavian historia ja Yleinen historia ovat mennyttä, pyyhitty pois. Nyt on vain Historia. Yksinkertaista eikö? Merkitsee vaihteeksi uudistusta. Ja mitä uudistus merkitseekään: byrokratiaa, kokouksia, suunnitelmia, www-päivityksiä, infoja. Noh, tähän uudistukseen kuitenkin uskon. Tai siis sen mielekkyyteen.

Nyt nollaan työkoheltamisen, vetäydyn nojatuoliin, otan Donna Leonin dekkarin ja kuuntelen kun syystuuli ujeltaa jo melkein lehdettömissä koivuissa.

Vaikka tänään olenkin saanut olla opiskelijoiden kanssa tekemisessä ja tehdä oikeitakin töitä, päivä duunissa  meni enimmäkseen huomisia byrokratian ja ”kehittämiseen” liittyviä sessioita valmistellessa. Väistämättä, työperäisen tuohtumisen aiheuttamana oli todettava, että murphylogia on syvällä yliopistomaailmassa näinä muutoksen vuosina. Murphylogiassa Soperin laki kuuluu näin: ”Mitä tahansa byrokratiaa, joka organisoidaan uudelleen tehokkuuden lisäämiseksi on välittömästi mahdoton erottaa edeltäjästään.” Tiedekunnassamme poistettiin laitosrakenne vuoden vaihteessa, jotta liioilta kokouksilta ja hallinnon kiemuroilta vältyttäisiin. – No onko vältytty? Muutos on merkinnyt kasapäin uudistuksia, uusia työryhmiä, uusia raportteja, ohjeiden laatimista ja uusien käytäntöjen kehittämistä. Kovin kaukana on tehokkuuden lisääntyminen.

Myös ”Komiteo-dynamiikan kolmannen lain” on nähty vastikään toteutuvan: ”Niistä, jotka eniten vastustavat komiteaan joutumistaan, tehdään puheenjohtajia.” Ja mitkäs tämän lain seuraukset sitten ovat: alaiset hoitavat ne hommat, jotka vastentahtoiselle puheenjohtajalle on sälytetty.

Elleardin lain sovelluksella voisin aloittaa huomisen oppimiseen liittyvän seminaarin paneelipuheenvuoroni: ”Ne jotka haluavat oppia oppivat. Ne jotka eivät halua oppia johtavat organisaatioita. Ne jotka eivät kykene oppimaan eivätkä johtamaan sääntelevät oppimisen tason ja organisaation hengiltä.”

Välillä vaan niin uupuu kaikkeen kehittämiseen ja byrokratiaan: saisipa vain opettaa ja ohjata, tutkia ja tehdä tiettäväksi.

Monta asiaa olen tänään oppinut Photoshoppaus-kurssilla. Koko päivä katederin “toisella puolen”, opiskelijana, oli myös tarpeen. Ehkäpä osaan kokemuksesta ammentaa kun olen taas siellä minulle nykyisin tavallisemmalla katederin puolella, opettamassa.