Vanhemmuus – Sivu 25 – Tuulestatemmattua

Fragmentteja

Joka päivä, poikani tullessa töistä suoraan ruokapöytään (pääsee viideltä ja koska minä yleensä lähden duunista neljän huudeilla (uusi sana jota käytetään tosi runsaasti) ehdin juuri sopivasti laittaa sapuskan) hän puhuu loputtomasti. Koko ajan. Kertoo työpäivästään, asiakkaistaan, tekemisistään. Puhua pälpättää koko ajan. Sitä on oikeastaan aika hauska kuunnella. Johtava rengasmyyjä TS on paljon runsassanaisempi kuin lukioelämään uuvahtanut Tomppa. Siinä me sitten Pehtoorin kanssa syödään hissuksiin ja kuunnellaan kun poika pärpättää ja vaahtoaa. Isäänsä tullut?

Matkani kohti omanvärisiä, värjäämättömiä hiuksia aiheuttaa välillä jaksoja, jolloin säikähdän peilin ohi kulkiessani. Siitäpä tulikin mieleeni, että googlasin tänään tiedon, joka helpotuksekseni kertoo kevytvärin haalenevan jo parissa viikossa.

Töihin pyöräillessä oli todella kylmä. Ja puolivälissä matkaa hoksasin, että en ollut ottanut vaihtokenkiä mukaan, enkä todellakaan voisi olla patikointipopot jalassa suorien housujen kanssa. Ei muuta kuin takaisin. Siinä edestaas polkiessa lämpeni kummasti.

Kaikkien muiden outojen tapojeni ja harrastusteni lisäksi harrastan kääpien keräystä. Siis vain kuvaamalla kerään niitä (klikkaa kuvat isommiksi: luonto voi tehdä niin kauniita juttuja!). Ja huomenna illalla lähden keräämään uusia … sitä ennen on käytävä töissä ja ajeltava 480 km pohjoiseen. 🙂

Opinto-ohjausta omille ja vieraille

Fukseille info tänään: oletuksena oli 27 kuulijaa, paikalla tuplamäärä. Ei mennyt ihan putkeen, ei niin kuin olisin halunnut. Kaikkinainen ”oma ope” -meininki oli tiessään kun naapurioppiaineiden opiskelijoita oli niin, että paikat loppuivat kesken. Ja tämän lisäksi aika loppui kesken, mikä ei johtunut minun tavastani pulputtaa aika lailla. No iltapäivällä sitten oli ”omia vanhoja” hopsailemassa (henkilökohtaisia opintosuunnitelmia tarkistamassa ja reivaamassa). Se hoitui jo paremmin. 🙂

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin ei ole opintojenohjaajan pojalla opinnoilla suuntaa eikä määrää. Ne muutamat kurssit, jotka toisen vuosikurssin abiturientillamme on hoidettavana, näyttävät ihan yhtä helpoilta ja ihan yhtä vähän lukemista vaativilta kuin kaikkien edellistenkin 12 vuoden läksyt, kokeet, tentit ja esseet. Ei tartte! Jos meillä on lakkiaiset ensi keväänä niin ihmeissäni olen! Mutta töihinpä ne vaan pojan taas soittivat. Jotta rengaskauppiaan ura on jo pitkällä! ”Jotta älä äippä hermoile,” ilmoittaa juniori ja taputtaa minua päälaelle ja lähtee tyttöystävänsä kanssa kirjakauppaan ostamaan ihan jotain muuta kuin koulukirjoja. Onneksi edes lukee.

Luettua Vanhemmuus

Hämmästyttää, kummastuttaa

… Juniori on koko päivän siivonnut huonettaan. Järjestellyt, pyyhkinyt, mööbleerannut, valkannut kamppeista pienet, vanhat, resut tai jostain muusta syystä kelpaamattomat ja vienyt pelastusarmeijaan.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja ”Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen. Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

Vanhemmuus

Pihan päivitystä

Rantapellon rauhassa ja auvoisassa auringonpaisteessa. Italian lämmön, helteen jälkeen, Oulun poikkeuksellisen lämmin kesäilma tuntuu oivalliselta. Sopivalta. Ei ole niin hottista kuin saapasmaassa (kuva tiistailta matkalta Pincion näköalapaikalle. Lämmintä sellaiset + 34 C. Klikkaamalla kuva suurenee.), mikä on ehkäpä hyväkin juttu.

Juniori ja tyttöystävänsä olivat eilen vastassa, – mukava kun olivat. Ollutkin jo ikävä pojan kanssa kihnaamista. Huushollia, tai edes puutarhaa, poika oli pitänyt kunnossa, hengissä. Muutamat yrtit henkitoreissaan, mutta päällisin puolin kaikki ok. Ja mikä parasta: poika on viime viikon huolehtinut itsensä töihin, ruokkinut itsenäsä ja pessyt pyykkiäkin! Pari vuotta sitten kun olimme kolmen päivän reissulla Riiassa, pojan piti herätä itsekseen kesätöihin hautausmaalle. Kolmesta aamusta yhtenä ehti hyvin, toisena vain vähän myöhästyen ja kolmantena meni vasta ruokikselle. Mutta nyt: on koko kesän itse huolehtinut ja ehtinyt aamuyhdeksäksi tiskin taakse tai varastoon.

Pikkuisen empatiseeraan nuoria kun tämmöisillä helteillä duunia joutuvat puskemaan, mutta itsepähän ovat hommansa valinneet ja saaneet. Pojalla päivät rengasmyyjänä ja -asentajana jatkunevat koulun alkuun. Tyttärellä on jo Heseltä ansaittu vuosilomakin, josta loppuosa vasta elokuussa. Väittää että hampurilaisten paistossa on lämmin näillä keleillä…

Jos minun olisi tänään pitänyt mennä töihin, olisin hyvin, hyvin vakavasti harkinnut lintsaavani. Mutta onneksi ei tarvinnut: ei tarvinnut mennä, harkita, saatikka lintsata. Loma on näet vasta puolessa. Joten ”paluu todellisuuteen” Italian jälkeen voi tapahtua hiljalleen.

Me olemme pehtoorin kanssa puutarhaa ja kotia järjestelleet. Aamulla kasvimaalla kitkiessäni muistin hyvin, kuinka kesän 2004 lopulla kun pihamme (lue: pehtoorin ahkera harrastuneisuus) palkittiin puutarhakilpailussa Oulun kaunein piha -mainesanoilla ja pronssikilvellä, tuli Kalevan toimittaja tekemään asiasta juttua, ja tietysti juuri silloin pehtoori oli työmatkalla, joten meitsi joutui antamaan – kohtuullisen asiantuntemattoman – haastattelun liittyen pihaamme ja sen hoitoon. Ja kuinka minä vakaalla rintaäänellä totesin, että emme me tarvitse mökkiä, ”onhan meillä piha, jossa kesä viettää” ja ”ei meistä ole kahden paikan ylläpitäjäksi” ja ”ei me oikein voida pitkiä aikoja kesällä olla poissa kotoa/puutarhasta”. Höpö, höpö -lausuntoja. Monena kesänä on oltu viikko, kaks, kolmekin reissussa. Ja nyt on mökkikin.

Mutta tosiasia on, että paluun jälkeen päivitykseen menee päivä, pari. Nyt juuri, onneksi, ukkoskuuro kasteli kasvimaan, ei tarvitse enää mennä sadettamaan…

Vanhemmuus

Lakkiaiseton päivä

Tätä minä väittäisin jo positiiviseksi ajatteluksi ja toisen huomioon ottamiseksi: tänään olisi periaatteessa voinut olla meidän Juniorin lakkiaispäivä. Noh, sellaistahan ei enää pitkään aikaan ole odotettukaan tänään vietettävän. Olen iloinen ja ehkäpä hieman yllättynyt jos ensi vuonna…

Mutta siis: tänään kun asiasta oli puhetta, lähinnä siksi kun koetin myötäelää niitä, joilla tänään tuo päivä perheessä oli… ja heidän puolestaan surkuttelin sään viileyttä. Kaunista mutta kovin kylmää (+ 9,5 puolenpäivän aikaan näytti auton lämömittari) on juhlijoilla tänään ollut… Ja mitä toteaa meidän juniori: ”Ihan äipän vuoksi ajattelin, ettei kannata tänä vuonna lakkiaisia järkätä. Olisi kurjaa kun ei voi ulkona viettää, ei ulos kattaa… ” Ei voi kun kiitellä pojan pitkän tähtäimen suunnitelman onnistumista! Tosin mieluusti katan vaikka sisällekin, vaikka autotalliin, kunhan koulunsa saa läpi kahlatuksi.

Meillä ei ollut lakkiaisjuhliin osallistumistakaan tänä vuonna. Nuorilla on ollut kavereiden luona kulkemista, ovat sitten juhliin tulleet ja menneet tätä kautta. Mukavaltahan se tuntuu kun kulkevat kavereineen. Mahottaman mukavalta.

Päivä kulunut jotenkin merkillisen aikaansaamattomasti. Haudalla, asioilla, hallissa, – se tavallinen lauantairundi. Ja sitten? Eipä juuri muuta. No ”uudet” naapurit kutsuttiin iltapäiväkahville Huvilaan ja lasilliselle. Korkea aika vähän edes tutustua.

Ja sitten nuo nuoret. Lakki tai ei. Parasta ovat meidän elämässä.

Vanhemmuus Yliopistoelämää

Huonoja ja hyviä aikoja

Yliopistomaailma kuohuu, ja siinä kuohunpyörteissä olen yrittänyt tänäänkin pysyä pää vedenpinnalla. Sitten vielä irtisanomiset ja vakavat sairastumiset tuoneet huolta lisää.

Päivän ehdottomasti positiivisin juttu on se, että Juniori aloitti tänään uransa rengasmyyjänä. Niinpä se kuopus vaan on onnistunut itselleen työpaikan hommaamaan. Nyt kun vaihtoi iltalukioon, on aikaa päivät olla töissä. Hieno homma. Tytär on hampurilaistyöntekijä (se on se oikea ”titteli” joka papereissa lukee, minusta jotenkin hullunkurisen kuuloinen) ja poika rengasmyyjä. Ja pojalla molemmat tämän kevään yo-kirjoitusosat menneet sentään läpi (englanti c, terveystieto b) ja kurssejakin kuitenkin erinäisestä lerppuilusta huolimatta suoritettuna. Ei ollenkaan hassumpaa.

Tytär on saanut vaihtopaikan Strasburgiin, jonne lähtee ensi lukuvuoden kevääksi. Sekin periaatteessa hyvä juttu. Ainoa vaan että Oulun kansainvälisessä yliopistossa on uusien aikojen myötä päätetty lopettaa ylimääräisten (ranska, saksa, venäjä, espanja) kielten opetus (sarjassamme niitä huonojen aikojen seurauksia!), jotta esikoisen haaveilema ranskan alkeiden opiskelu ennen vaihtoon lähtöä ei nyt sitten onnistu. Aikoi pärjätä englannilla. Ja saksan alkeilla.

Ja minä aion huomenna pärjätä perustelemassa tutkinnon laajuuden nostamista edes 140 pojoon!

Vanhemmuus

Sairaalassa takaumia

Kävelen naistentautienklinikan ovesta sisään ja mieleeni hulmahtaa muistoja, jotka kohisevat tullessaan, melkein huimaavat. Muistan, kuinka taas kerran olin siellä, olin polkenut pyörällä kotoa, kaupungin läpi sairaalalle asti ja puoli välissä matkaa oli alkanut sataa niin kuin toukokuussa vain voi. Olin ihan läpimärkä, tukka liimautunut päätä vasten ja palelin hurjasti istahtaessani verikokeeseen. Taas kerran verikokeeseen. Kerran kuussa siellä kävin. Toukokuisen aamun sateen kastelemana olo oli yhtä aikaa hiton kiukkuinen ja toivottoman alakuloinen ”ei-tästä-mitään-apua-ole-kuitenkaan”.

Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle. Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.

Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: ”On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä … – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.

Aloitimme Egyptin matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.

Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
– Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
– Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
– Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi … Yhyyyy…

Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.

Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.

Vanhemmuus

Ikävän paikka

Yhtäkkiä tunne humahtaa koko kehossa. Tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Aivan yhtäkkiä taas, vaikka olisihan minun jo – herra varjelkoon! – pitänyt tähän asiantilaan tottua. Onhan siitä jo neljä kuukautta kun tytär muutti pois kotoa.

Olen ollut vähän ihmeissäni, kuinka ikävä minulla on ollutkaan. Eihän se muutto mikään yhtäkkinen juttu ollut. Päinvastoin: olihan ajatukseen ollut aikaa tottua kuukausikaupalla. Niinhän se oli sovittu, että toisen opiskeluvuoden syksyllä on hyvä aika lähteä kotipesästä. Minusta nuorten kuuluukin muuttaa kotoa. Itsekin muutin jo lukioaikana, – nuorempana lähdin kuin tytär.

Olenhan minä nähnyt ystävien, sukulaisten ja tuttujen lasten muuttavan pois kotoa. Tosin olenkin hieman ihmetellyt, kuinka vähän kuitenkaan siitä puhutaan, millaisen surutyön moni vanhempi tekee lapsen muuttaessa pois kotoa. Vaikka toisaalta kun olen omaa ikävääni muutamille huokaillut, ovat hekin todenneet, että on se ollut kipeä paikka. Ikävän paikka.

Eikä meillä esikoinen muuttanut kuin kolmen ja puolen kilometrin päähän. Näemmehän joka viikko. Nytkin on pakkasten aikana kuljettu yhtä matkaa kampukselle. Ainahan voisin soitella, mutta kun olen huono soittelemaan kenellekään, huono olemaan puhelimessa. Eikä minulla ole huolta, etteikö pärjäisi. Etteikö osaisi itsestään huolehtia. On osannut aina paremmin kuin äitinsä. Tolkun pentuhan se on.

Mutta ruokapöydässä ja näin illan opiskelu-/luku-/työnteko -hetkinä se ikävä humahtaa. Tytär ei olekaan tuossa vieressä lukemassa. Ei tule ja mene. Salille. Leffaan. Kavereiden luo. Ei höpötä, ei ole.

Poika tulee ja menee. Ei lue. Onneksi sentään tuli viime yönä abiristeilyltä, sitäkin odottelin, – tyhmä kun olen, levottomasti nukuin, levottomasti valvoin.

Entäs sitten kun juniori lähtee – mitenhän minun (ja pehtoorinkin, on silläkin ikävä) sitten käy…?

Historiaa Vanhemmuus Yliopistoelämää

Sosiaalisia kontakteja – historiassa ja perhe-elämässä

Luentoni alkaa olla loppupuolella, ja niinpä harjoituksia on jo tarkastettavana iso nippu. Omasta mielestäni keksin aikas hyvän harkan, tehtävänanto kuului näin: ”Käy katsomassa uusi Timo Koivusalon elokuva ”Täällä Pohjantähden alla” (tai vuokraa vanha elokuva tai lue Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaani, josta ensimmäinen osa riittää…). Kirjoita sivun, parin essee elokuvan/romaanin antamasta kuvasta koskien suomalaisen maaseutuyhteisön sosiaalista rakennetta. Tarkastele elokuvaa luennolla olleiden teemojen pohjalta.” Noita esseitä olen tänään lukenut. Ja opiskelijoistakin harjoitus tuntui olleen hyvä. Moni oli tehnyt loistavan analyysin, selvästikin innostunut, hankkinut lisätietoa. Sellainen vaikuttaa hyvälle, ja ”palakittee” kuten juniori tuppaa sanomaan vähän joka asiasta. Oppiminenhan kuitenkin on edelleen motiivi opettaa… 🙂

Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset, ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen. Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja sen sellaista. Noh hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Vanhemmuus Yliopistoelämää

Uutisia kerrakseen

Ei voi olla totta ! Ei voi! Taas meidän perheen lomamatkaa uhkaa lakko: tämä on liioittelematta ainakin kymmenes kerta. Viime vuonna hiihtolomamatkaa uhkasi Finnairin lakko, 2006 Maltalle lähtö peruttiinkin jo kerran ennen matkaa lakon takia, kerran on keskeytetty Helsingin loma AKT: n lakon takia, kerran olen viettänyt loman lasten kanssa kolmestaan – vaikkei niin todellakaan ollut haaveiltu – sillä AKT:n lakko merkitsi pehtoorille töitä, yhdeltä Rooman matkalta oli paluu vaarassa lentoemäntien lakonuhan takia … . Listaa voisi jatkaa… Ja nyt juuri kun tytärkin lupasi meidän kanssa lähteä reissuun. Siitä on minulla ollut pari päivää tolkuttoman hyvä olo: lähdetään koko perhe, vain me neljä viikoksi reissuun, molemmat lapset yhtä aikaa, YESH, YESH … ja nyt sitten tämä! Argh!

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän toinen iso uutinen: Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut! Tämäpä minua ei oikeastaan isommasti hämmästytä, mutta että 160 henkilöä on irtisanottava, on aika rankka juttu. Tosin ei koske historiatieteitä. Mutta moni muu näinä päivinä esille tullut asia koskee meitä kovastikin. Tai ainakin pitäisi koskea. Ja minua huolettaa se, että kaikki eivät näe, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä, eivät halua ajatella, mitä meidän pitäisi tehdä… Paljon olisi pelastettavissa jos vain ryhdyttäisiin toimiin NYT. Miksei ryhdytä?

Uutinen tänään oli myös se, että yliopiston kaiken surkean taloudellisen tilanteen keskellä saan sittenkin uuden pöydän! Joskopa tie olkavarren tervehtymiseen olisi nyt avoin… Hieman olen skeptinen, mutta taas on toivoa!

Leipominen vie kipua, joten lähden jatkamaan; tyttärellä on huomenna tuparit ja minut on kelpuutettu leipomaan amerikkalaisia muffineja ja parmankinkkurullia. Siitä olen iloinen.