Lähdemme kohta lentokentälle, – pikkuvelikin sisartaan vastaan.
Mä päästän sut pois…
Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan
Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
…
(Laura Närhi, Mä annan sut pois)
Taas tämä laulu on tänne laitettava, taas tämä laulu soi.
_______________________________________________________
Vain kitarat jäivät. Tänään Juniori muutti Alppilaan. Eilen ja tänään muuttopäiviä. Nyt asumme kaksistaan, pehtoorin kanssa kaksistaan. Kaksistaan aloimme asua (virallisesti ;)) 30 vuotta sitten, 21½ vuotta sitten meitä oli kolme, ja puolitoista vuotta sen jälkeen neljä, puolitoista vuotta sitten taas kolme, ja nyt taas enää vain kaksin…
Tiedänhän minä, että näin sen kuuluukin mennä, mutta ei se auta. Ei yhtään.
20 v. sitten ja nyt
Olen monta päivää etsinyt runoa. Yhtä tiettyä runoa… Siinä sanotaan jotenkin niin, että ”jo varhain päätin, että lapseni saa omin korvin, usein kuulla, kuinka hän on minulle tuollaisena ainoa maailmassa, saa tuntea että on tärkeä, jo varhain… ”. Siinä runossa kerrotaan siitä, kuinka lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta myös siitä, että elämä ei ole vain yksi hetki… Runoa ei löydy, muistoja löytyy, kulkee filminauhana.
Tänään yritän muistaa, mitä ajattelin 20 v. sitten, mietin mitähän ajattelen 20 v. päästä. …
Tänään on jo aloitettu muutos, tänään juniori täyttää 20 v. Minäkin muutun, eittämättä. Tekisi mieleni kirjoittaa, ettei se ole minulta pois, mutta samalla toinen puoli puoli minusta muistuttaa/kyselee, etteikö?
Äiti-poika -reissulla Ruotsissa
Ulkomaan reissu pojan kanssa tehty: lähdimme molemmat töistä jo alkuiltapäivästä ja hurautimme Ruotsiin. Ikeaan mentiin. Niin mentiin tyttärenkin kanssa kun tämä täytti 20 ja tänään oli sitten äiti-poika -reissun vuoro.
Kuinka meidän muksut osaakaan olla – tässäkin asiassa – kovin erilaisia. Tytär oli pari vuotta sitten hyvin vähän kiinnostunut mistään sisustuksesta tai mistään, mitä mahdollisesti omassa keittiössään tulisi joskus tarvitsemaan. Totesi Ikean ovella vain ”vessaharjanhan minä tarvitsen, niinhän? Ja kynnysmaton ja hengareita?” Entäs sitten poika? Oli surffaillut IKEAn sivulla viime ja edellisenä yönä (kuvaavaa sekin) ja löytänyt sopivan maton, hyvän pöydän, miettinyt montako kattilaa ja millaisia työvälineitä tarvitsee, lamppujen väri oli suunnitelmissa valmiina.
Reilut kaksi tuntia kiertelimme Ruotsin lahjassa maailman edullisesti sisustaville ja löysimme tv-tason, yöpöydän, sohvapöydän, monta lamppua, ison maton, kattiloita, PALJON valokuvakehyksiä meille molemmille, ison kukkaruukun, kaikenlaista tarpeellista: autoni takaosa etupenkkien takaa takakontin peräseinään asti oli tiukkaan pakattuna ja ihan umpitäynnä. Tilaihme on rinkelipussi. Ja olihan meidän kahden ruoanystävän vielä mentävä ICA Maxiin ja hyvin mahtuivat vielä muutamat muovikassilliset mehuja, hilloja, Kavlin rapujuustoja, tunnabrödia ja kaikkea muuta hyvää. Kuusi tuntia, edestakaisin, ja nyt tämäkin reissu tehty. Nyt on tämä vaihe.
Hiljalleen … hiljalleen luovun.
Juniori, ja Juniorin jutut ja kuvat
Olemme pojan kanssa tänään keskustelleet kaikenlaista. Rahankäytöstä, tienaamisesta, kotoa muuttamisesta, yksin elämisestä, työstä ja opiskelusta. Ei, emme ole riidelleet – olemme vain olleet hieman eri mieltä asioista, joistakin asioista. Ja kun ottaa huomioon, että Juniori täyttää parin viikon päästä 20, on hämmästyttävää, kuinka poika voi olla tietämätön tietyistä elämän reaaliteista. Ja sen vuoksi minun olisi varmastikin syytä katsoa peiliin… mutta, miksi pari vuotta sitten, kun tyttären kanssa oltiin samassa tilanteessa, eivät nämä asiat olleet ollenkaan tällaisia…
Muutoin kovin tavallinen sunnuntai: ulkoilua, ruokaa, kotitöitä. Ja kuvien laittelua. Ennen reissujen jälkeen meni monta päivää pyykin parissa, nykyään menee kuvien kanssa. Pojasta ja kuvista puheenollen: oli Junioir ottanut loisto-otoksen loistokohteesta Strasbourgissa. Petite Francen sivukadulla yhden talon seinässä oli ollut tämmöinen graffiti. Huippu. Kuva. Ja graffiti.
Au revoir!
Viikko mennyt, aika lähteä kotiin. Aamusella vielä pieni pyörähdys kaupungilla…
Kleberin aukio kovin autio.
Piipahdus Galeries Lafayettessa. Juniorin tyttöystävälle etsin synttärilahjaa/tuliaista.
En osannut ostaa, tyttärelle kuitenkin villatakin.
Puolelta päivin luovutimme hotelli Hannongin huoneet ja ajelimme Paul Appelliin; opiskelija palasi asuntolaan ja sitten luennoillekin: Ranskassa on luentopakko. Ainakin Strasbourgin Management schoolissa on, jopa vaihtareilla.
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
… Oli aika hyvästellä esikoinen – au revoir, pikkuinen. Nieleksin ja nieleksin, turhaan.
Moottoritie Strasbourg – Stuttgart ei olisi voinut minua vähemmän kiinnostaa. Poika tykkää ajella, joten annettiin sitten tehdä sitä. Muutama kymmenen kilometriä ennen kaupunkia pyysin, jotta siirryttäisiin kantateille, siellä jotain katseltavaakin. Yhteensä meille tuli viikon aikana melkein 2000 kilometriä.
Stuttgartissa ajelimme keskustaan kun kerran oli aikaa. Valtava ostoskatu halkoo kaupungin. Mutta eipä ostokset kiinnostaneet, kevyttä lounasta nautimme. Mietimme siinä, että mitä pitäisi syödä jos haluaisi syödä jotain tyypillistä saksalaista ruokaa. Makkaraa? Mitä on saksalainen gourmet tai saksalaisen kansallisen keittiön pravuurit? Sauerkraut?
Autolle palatessa valtava askastelu/maalaustarvike/skräppäys/paperikauppa sattui kohdalle. Minähän tietysti menen hakemaan sisarelle jotain tuliaiseksi vietävää, mutta ihan täysin kipsiin menin. Kerrassaan en osannut valita mitään. 🙁 Kun kevään lakkiaiset ovat pienenä haaveena takaraivossa niin kakkupöytään koristuksen keksin.
Lentokentällä runsaasti aikaa, mutta silti turvatarkastusten perusteellisuus meinasi rassata. Kaunis perjantai-iltapäivä avautui lentokentän maisemaan, pojilla juttuja moottoreista, renkaista, vanteista, autontuonnista Saksasta, … mitään en kuitenkaan kuullut, en kuunnellut.
Ikävä viilsi. Tapaamiseen liittyy ero… sitä siinä pohdiskelin. Mutta mietin, että onneksi minulla on kuitenkin poika ja mies mukana – vaikka sitten höpöttämässä autonrenkaista. Ovat olemassa. Ja kevättä kohti mennään: tytär palaa Ranskasta. Au revoir, näkemisiin.
Nuorten opintoja
Juuri kun laittelin villapoolon ja -puseron pesuun, likoamaan, miettien samalla mitä muuta pitäisi lomaviikkoa varten pestä ja juuri kun pidin pientä taukoa powerpointin ääreltä, tulee eilen vielä Prahassa olleelta tyttäreltä viesti: ” .. ollaan just lähtemässä Wienistä ja ollaan menossa kohti Bratislavaa, sinne on vaan joku tunnin matka. Oli kyllä sikahieno yliopisto täällä, niinku Villa Borghese*, voisivat ottaa Oulussa mallia”.
Että sellaista menoa Strasbourgin Management Schoolin vaihtariryhmän lomaviikolla. Toivottavasti tytär ehtii peregrinaatioltaan** Stuttgartiin (Finnair ei lennä Strasbourgiin joten siksi Saksan puolelle) perjantaiaamupäiväksi; olis mukava nähdä kun sinne sillä töin matkataan. Onkin niin ikävä. Nyt kun matka on jo lähellä voi ääneen sanoa, kuinka ikävä onkaan ollut.
Mutta onhan meillä täällä onneksi ollut ilonamme tämä meidän toisen vuosikerran abiturientti!. Joka on – ehkä hieman yllättäenkin :), ainakin äitinsä yllättänyt – saanut kaikki pakolliset lukion kurssit suoritetuksi! Sen historiankin. 🙂 Ja tänä vuonna, siis vuoden vaihteen jälkeen, arvosanat pojan omaksikin hämmästykseksi parempia kuin lukiossa juuri koskaan aiemmin. Yritin vihjailla jotain, että olisiko lukemisella ollut vaikutusta asiaan? Ei tunnusta poika sellaista. Ihan sama. Kurssit läpi. Hyvä.
_________________________________
* Villa Borghesessa, Roomassa käytiin tyttären kanssa kaksistaan pitkänäperjantaina vuonna 2003. Lainaus matkapäiväkirjasta: ”Museorakennus on Borghese suvun renessanssipalatsi, joka suunniteltiin kestitys- ja huvikäyttöön. Kattomaalauksissa olikin Bacchuksia pilvin pimein. Berninin veistokset (mm. Daphne ja Apollo) olivat herkkiä, kauniita, mutta eniten pidin Antonio Canovan veistämästä Napoleonin sisaresta. Kaikkiaan museo oli ehdottomasti hienoimpia museoita, joissa olen käynyt.”
**Harvalukuisten suomalaistenkin aatelisnuorukaisten ”koulutusohjelmaan” kuului 1700-luvulla peregrinaatio, kiertomatka Eurooppaan, jonka puitteissa saatettiin vierailla useammassakin yliopistossa.
Muutoksissa mukana
Äitinä ja tyttärenä. Tytär maailmalle, äiti sairaalasta kotiin. Yö on päivä, päivä on yö. Tekemällä, suorittamalla yritän auttaa ja selvitä. En ole oikein hyvä näissä jutuissa, …
Mutta tiedättekö, mikä on hyväksi? Kyyneleet, itku auttaa. Ja pehtoori tietty.
Ja työ. Sitäkin on tänään tullut huhkittua vähän moneen suuntaan: mm. tulin omalta osaltani sohaisseeksi Kemi – Tornio -kuntaliitosmehiläispesää. Menin aamupäivällä antamaan Radio Perämeressä pitkät pätkät tutkijalausuntoa. Sanoin periaatteessa vain, että mennyt meissä vaikuttaa. Isoissa ja pienissä ympyröissä vaikuttaa, ja olen edelleen sitä mieltä. Lähellä ja kaukana, mennyt jättää meihin jälkensä.
Ai niin, ja mikä vielä auttaa? Ystävät. 🙂
Unikin voisi olla hyväksi. Ensi yönä nukun! Tytär soitti juuri ja ilmoitti olevansa Strasbourgin opiskelija-asuntolassa perillä. 🙂
Hän
Hän, sai mut uskomaan, hän,
Sai mut toivomaan, hän,
Ja vielä enemmän
Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän
Hän, hyvä haltiatar, hän,
Yön kuningatar, hän,
On enää nimi iskelmän
Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän
Tunnen saman ikävän,
Kun poissa on hän
Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän
Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
Kuin luonani ois hän
Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran tammikuussa 1989 kun olin ajelemassa lapsettomuusklinikalta kotiin ja olin saanut kuulla, että odotan esikoistamme. (täällä takauma tuosta)
Aina tämän J. Karjalaisen laulun kuullessani ajattelen tytärtä. Vieläkin, aina, kerta kerran jälkeen – aina tämä koskettaa, sattuu, hymyilyttää, ilahduttaa, …
Nytkin.
Ja huomenna kun ajelen lentokentältä kotiin kuuntelen tämän.
Huomenna aamulla hyvin varhain, kun tytär lähtee Strasbourgiin kevätlukukaudeksi.
En epäile, etteikö pärjäisi, osasihan heti kerralla ajaa ilman apurattaitakin.
En niinkään pelkää mitään, mutta toivon että lapsella on siivet ja juuret,
– ja tiedän, että minulla ikävä. Iso ikävä.
Nuorison kanssa
Meillä oli nuorison kanssa pikkujoulut, tai ainakin yhdessäolo. Ennen kuin löytyi ilta, jolloin meille, molemmille nuorille ja molempien seurustelukumppaneille löytyi ilta, jolloin me kaikki voitiin porukalla istahtaa yhtäaikaa ruokapöytään, oli totisesti soviteltava menoja, töitä, tenttejä, koulua jne. Ja sittenkin Juniorin oli ”uhrauduttava” ja jätettävä koulu tältä illalta väliin; ”mutta mitäpä en perheen eteen tekisi” totesi poika, jolle ei mikään olisi voinut olla mieluisampaa kuin lintsata ruotsin tunnilta.
Ja olihan meillä kuudella ihan hyvä tovi, hetki. Tyttären ja myös poikaystävänsä vaihtarikevättä ja sen aikatauluja vähän pohdittiin, Juniorin yo-kevättä (jotta josko ne kirjoitukset, ja jotta josko juhlat (edelleen olen äärimmäisen skeptinen, ihan ylimainostettua ja -arvostettua koko ylioppilastutkinto)). Me saamme kuulemma mennä Strassbourgiin (jonne siis tytär menee, poikaystävänsä toiseen Ranskan yo-kaupunkiin), – ei , en ole vielä varannut sarjalippua… Ja saan järjestää yo-kestit jos sellaisiin on aihetta 🙂
Hieman olen huolissani tyttären opiskelu- ja työtahdista, siihen päälle treenaaminen. Eikö nuo pennut olis voineet jotenkin tasata tuota tekemistä ja suorittamista? Eikö tytär voisi vähän vähempään tyytyä… Poika tehdä vähän enemmän. Toisaalta ihan sama: hyviä pentuja molemmat – ehkä vain minun mielestäni ovat 🙂 mutta se riittääkin minulle…
_________________________________________________________________________________________
Joulukalenterikuva n:o 15
Joulutähtitiffany
