Vanhemmuus

Taas ollaan lähdössä ulos syömään! Sunnuntaina juuri kun olimme ryhtymässä ruokapuuhiin saimme yllätyskutsun Vanhalle Paloasemalle. Yllätys oli mukava, ja kaksinkertainen sikäli että sen esitti ystäväpariskunnan maskuliini ja meistä siihen myöntävästi vastasi pehtoori. Herrat toimivat ihan keskenään – ollenkaan konsultoimatta meidän vaimojen kanssa! Kerrassaan yllätyksellistä ja hhhmmmm … sehän olikin oikein virkistävää.

Nyt ollaan lähdössä Torilla-ravintolaan. Ei mikään ekstempore-juttu, vaan murmelin ja systerin kanssa on sovittu jo aika päiviä sitten: ensin syömään ja sitten leffaan katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Pehtoori – yhden sortin havukka-ahonajattelija hänkin – lähtee mukaan. Juniorikin lähtee syömään, mutta kun koeviikko painaa päälle, niin ei leffaan enää lähde.

Huominen ja perjantainen koe syynä pojalla leffasta laistamiseen? Hah! Ei noita kokeita varten mikään muukaan lukemista mukavampi ole jäänyt tekemättä. Että nuori mies osaa olla – edelleen – hullun huoleton. Meidän äiti-poika -suhteemme kriisiytyy aina koeviikoilla, muuta merkitystä tai vaikutusta koeviikolla ei meidän perheen arkielämään ole.

Mikä ajastinhäiriö tuossa meidän nuoressa miehessä oikein on? Ensin elämänsä ensimmäisenä vuonna ei suostunut juurikaan nukkumaan, ei varsinkaan öisin. Pieniä parin tunnin pätkiä vain kerrallaan… Sitten leikki-ikäisenä nukahteli kesken leikinkin suoraan Duplojen päälle tai ruokapöytäänkin tai huoletta hurautti kolmen tunnin päikkärit, mikä oli kyllä aika hyvä juttu, koskapa minulla oli kotona paikallishistoriaprojektia yms. muuta harrastusta. Toisinaan – itse asiassa juuri silloin kun olisin suonut ne kolmen tunnin unet – poika jätti ettonet kokonaan väliin.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: ”Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme,  järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… :))

Tapaninpäivän aamuna herään ikävään.  Nousematta sängystä tiedän, että tyär on jo lähtenyt: salille, töihin ja poikaystävän luo.  Kaksi päivää tyttö oli kotona ja kuinka se olikaan minusta mukavaa…

No tiedänhän minä, että töihin on mentävä ja ymmärrän, että poikaystävä on tavattava ennen kuin tämä lähtee kuukauden Japanin turneelle, mutta silti… Olisin suonut, että vielä Tapanin esikoinen olisi kotikotona ollut.

No onhan onneksi juniori. Saatuani juniorin hereille lähdimme kauppaan: ostamaan meille mökille evästä ja ostamaan pojalle evästä kun tämäkin jää Ouluun… Sinkkuuntunut poika (minä ikävöin vähän tyttöystäväänsäkin, olihan H. kuitenkin 1 ½ v. osa meidänkin elämää, ja piti pojalle jöötä :)),  ja kuukauden ”Japanin-leski” duunaritytär jäävät Ouluun kun me pehtoorin kanssa lähdemme kohti pohjoista. Mökille. Vihdoin.

Olen viimeksi ollut mökillä ruska-aikaan. Poikkeuksellisen pitkä aika pois sieltä. Työt muka estäneet … nyt otan vähän töitä mukaankin, mutta pääasia että päästään pohjoiseen. Ikävä on ollut sinnekin. Miksei muka missään ole ikävätöntä?

Vasemmalla ”valokakkutolppa” :). Ottaisinkohan mökille kakkumuotit mukaan, sielläkin kun pakkasta riittänee.

Joulukalenterikuvista koottu kollaasi suurenee klikkaamalla…

Aamulla matkalla tarhaan

– Mitä haluaisit viedä tarhakavereille kun sulla on huomenna nimpparit? Pipareita, karkkia vai jätskiä? Vai leipoisinko taas nallekakun?

– En halua mitään viedä…

– No? Onhan ennenkin viety, ja muutkin tuo silloin kun niillä on synttärit tai nimpparit.

– Mutta kun haluan viettää nimpparit kotona.

– Jos ei kuitenkaan kun joulukin on niin lähellä, ja äidillä on vähän kiire töissä ja kiire kotona, ja isilläkään ei ole vielä vapaata. Keväällä sitten on synttärijuhlat.

– Mutta kun haluan. En tarvi lahjoja, mutta nimpparijuhlat!

– No hyvä on. Ei lahjoja eikä karkkia tarhaan, mutta saat kutsua kavereita kotiin, pidetään pienet nimpparikekkerit.

– Jeee!

________________________

Iltapäivällä matkalla tarhasta kotiin.

– No ketä kutsuit?

– Kaikki.

– Kaikki?

– Niin. Marjatta ja Heidikin [tarhan tädit] sanoi että kiva.

– Kutsuit siis koko tarhan meille?!

– En minä pienten puolelta – kun ne ei kuitenkaan osaa olla.

– Montakos teitä siellä isoilla onkaan?

– En tiiä. Henriikka, Kaisamari, Niko, Hannu, Iina, Ville, Ossi, Maija,  en muista kaikkia. …Ja Samppakin tulee.

– Kuka on Samppa?

– Se on se uus ope, joka osaa taikoakin!

– No hyvä. Kekkereillä on siis ohjelmakin valmiiksi.

– Joo.

_________________________

Ja niinhän äiti sitten otti töistä aamupäivän vapaata ja päiväkodin isojen puolen 18 lasta, 2 tarhantätiä ja harjoittelija-Samppa kävelivät joulukuun 21. päivän aamuna yhdeksän jälkeen T:n nimppareille vajaan kilometrin matkan tarhalta tien kautta ja pienen metsän läpi, jonne tontut (tai sankarin isä aamulla ennen töihin menoa) olivat käyneet ripustelemassa puiden oksille pieniä lyhtyjä.

Nimppareilla tarjottiin lämmintä kaakaota ja porkkananpätkiä, joihin liittyi aika pitkä historiatarina, Samppa taikoi ja lopuksi leikittiin vielä piparkakku-ukkoleikkiä ja kaikki saivat palkinnoksi piparit, joihin sai itse taiteilla koristukset. Sen jälkeen sankari lähti tyytyväisenä vieraiden mukana tepastelemaan tarhaan iltapäiväksi.

_______________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21
HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI … (ja kaikki kaverinsa kotiin!)

Tytär on muuttanut. Hyvin epämaterialistisen lapsen tavaroiden roudaamisessa nyt ei kauan mennyt. Ei vaikka kaikenlaista tarpeellista on tullut valmiiksi puolen vuoden aikana hankittua.

Kuten sisareni on viisaasti kirjoittanut: kotoa tulisi saada siivet ja juuret. Toivottavasti esikoinen on ne saanut. Toivottavasti siivet kantavat, toivottavasti juuret tuovat aina kotiinkin…

Onneksi meillä on kutsu ystävien luo illaksi viininmaistiaisiin, en voi jäädä kotiin niiskuttamaan ja rypemään ikävässä.

Ai niin, aamuvarhain, yksin lenkillä oli mielettömän kaunista. Tyyntä.

(Klikkaamalla kuva suurenee.)

Ohikiitävän hetken luulen, että tämähän on helppoa, mitäs turhaan olen etukäteen huolehtinut?

Kiertelemme illan, töiden jälkeen yhdessä kaupoissa. Olemme samaa mieltä siitä, että shoppailu on harvoin mikään nautinto, mutta tänään tunnuimme viihtyvän, ja vielä kaksistaan, mikä on meille aika harvinaista. Yleensä molemmat käymme erikseen, yksikseen. Tänään löydämme yhtä sun toista, mitä olemme etsimässäkin.  

Siirtymätaipaleilla liikkeistä toiseen höpöttelemme, vähän asiaakin ja syntyjä syviäkin sivuamme. Makumme käy yllättävänkin hyvin yksiin, – vaikkei edes tarvitsisi – ja auton takakontti alkaa täyttyä. Kahvinkeitin, matto ja lamppu. Fairya, ”vastuullisen valinnan” moppi ja hengareita. Kynnysmatto ja lämpömittari. Sänkypeittoa ei löydetä, mutta ruokailuvälineitä puoli tusinaa … mitä se haittaa, että ovat samanlaiset kuin mökillä? Jos ne kerran on hyvät ja miellyttävät,  niin miksei?

Kolme tuntia vierähti ja helposti meni.  Homma hoitui, eikä turhia tupuloitu. Tämähän kuuluu elämään, tässä vaiheessa kuuluu tehdäkin näin. Sitä minä olen tässä koettanut itselleni hokea. Perjantaina on muuttopäivä. Aion olla silloinkin reipas. Tyttärenhän kuuluukin lähteä kotoa.

Mutta turha tulla selittämään minulle, etteikö se sattuisi.

Perheessä on neljä ajokorttia, pari autoa, joista aina toinen, vuorotellen on viimeisen viikon aikana ollut huollossa, renkaiden vaihdossa, naarmujen maalauksella, joten yhden auton tekniikalla on oikeastaan viikko menty…  Samaan aikaan sää ollut aika ajoin  sellainen, ettei ketään ole huvittanut kävellä tai pyöräillä kouluun, yliopistolle, salille, asioille, kauppaan tai totta puhuen tänäänkään ei paljon olisi huvittanut liikkua kodin ulkopuolelle yhtään mihinkään tai ollenkaan. Logistiikka on siis vaatinut poikkeuksellisen paljon sovittelua, mutta tästä huolimatta olemme kaikki tahoillemme päässeet, ja hommat ainakin suunnilleen hoidettu.

Tyttären kanssa meillä on jo reilun vuoden kokemus kimppakyydeistä. Yleensä tytär kyllä on muutaman  kilometrin matkan pyöräillytkin, mutta pakkasilla ja pyryssä, sateella ja sumussa on sumplittu kulkemisia ja hakemisia. See you at the car -tekstari sai ensimmäistä kertaa sen saadessani aikaiseksi mukavan tunnun: jokin läikähti sisällä. On vaan niin mukava kun tytärkin on lipastolla (Lipasto on aina parempi nimitys yliopistolle kuin koulu. Tästäkin olemme keskustelleet. Usein. Ja olleet toistuvasti eri mieltä. Mutta ei se haittaa. Yliopisto, lipasto tai koulu. Siellä me molemmat ollaan.) Ne muutaman minuutin yhteiset matkat aamulla tai päivän päätteeksi ovat tuntuneet mukavalle. Tänään räntäsateessa kampukselle mennessä lupailin talvella kiertää Tuiran kautta ja hakea kauppatieteen ylioppilaan kyytiin. Jo kuukauden päästä asumme eri osoitteissa. Sitten voin laittaa aamusella viestin C u @ the car.

Kyllä minä siihen totun. Totunhan?

Kaksikymmentä vuotta sitten olin haravoinut kaikki lehdet pihaltamme. Kaksikymmentä vuotta sitten tein koko päivän omenahilloja: isäni oli tuonut meille kilokaupalla omenoita ja minä tein niistä hilloa ja sosetta.

Kaksikymmentä vuotta sitten 25.9. oli maanantai ja toivoin kovasti, että mies olisi tullut töistä ennen aikojaan. Tuli sitten neljältä niinkuin yleensäkin, ja lähdimme Nallikariin lenkille.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli melkein yhtä lämmin päivä kuin tänään.

Tänään on melkein 21 vuotta siitä kun kävin viimeisen kerran lapsettomuusklinikalla.

Klikkaamalla kollaasi suurenee ja näet pienet isompina.