Uutta ja minulle varsin mieluista oli mascarponetäyte mehevöittämässä piirakkaa. Tämä piirakka ei kaipaa vaniljakastiketta, kermavaahtoa tai jätskiä kylkeensä, vaan on ihan omillaan oikein mehukas ja omenainen. Sekoitettu mascaronetäyte oli suoraan purkista nuoltavan hyvää, ja ajattelin, että sitä voisi käyttää, vaikka tuulihattujen tai täytekakun täytteenä. Saattaisi sopia jonkun puolukkaleivonnaisen tekoonkin oikein hyvin. Kunnon kreemiä.
Kuinkahan monenlaisia omenapiirakoita sitä on tullutkaan leivotuksi? Alla linkkejä täällä blogissa julkaisemiini piirakkaohjeisiin.
Kookosomenakakun ohje on ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruoanlaittoon), jossa muuten näyttää olevan aika monta syksyistä ruokaa ja säilöntäohjetta. Ehkä niistäkin vinkkejä sinullekin. Kaikki keittokirjanihan ovat nettiversioina ja siten ladattavissa omalle koneelle.
~~~~~~~~~~~~~~
Minulla oli viime viikolla mökillä mukana (hääpäiväviikonlopun kunniaksi tms.) matkapäiväkirja meidän häämatkalta Kreetalle syyskuussa 1983. Kirjoittelimme molemmat matkallamme pieneen muistivihkoon hääreissustamme (niinkuin muistakin reissuistamme teimme aina siihen asti, että rupesin tekemään matkoista nettisivuja tai päivittämään blogiin matkakertomuksia), – ja olipa kyllä mukava nyt lukea tuon 40 vuoden takaisen matkan kulusta.
Saatiin matka häälahjaksi vanhemmiltani, ja koska edellisenä vuonna oli oltu mun ”työreissulla” Kreikassa (olin kahden viikon opiskelijaekskursiolla yksi kolmesta reissun vetäjästä) oli ihan mahtavaa mennä kahdestaan honeymoonille juuri Kreikkaan.
Alkumatkasta pieni hämmennys tullissa, kun piti luovuttaa virkailijalle maihinnousukortti, johon olin epähuomiossa kirjoittanut vielä tyttönimeni, minkä hoksasin sillä samalla hetkellä kun annoin passin ja kortin tullin tiukannäköiselle virkamiehelle. Ja siinä samassa tempaisin lapun miehen kädestä, revin sen hänen silmiensä edessä ja tulipunaisena koetin selitellä jotain ”sorry, honeymoon, new name, …. ” ja jotain muuta. Passin oli kuitenkin jo hommannut uudelle nimelle ja sain sitten täytettäväksi uuden lanketinkin ja pääsin kuin pääsinkin saarelle häämatkan viettoon.
Mutta siis, matkamme alkoi ajelemalla ensin autolla Helsinkiin, jossa vietimme pari päivää tuttuja tapaamassa, tutustumalla Hvitträskiin ja mm. kävimme syömässä ravintolassa, jossa olimme aiemmin keväällä onnikkakurssin seitsemän viikon Helsingissä asumisen aikana pari kertaa käyneet ja ihastuneet. Nyt päiväkirjastamme luettiin, että ”Villiviini”-ravintola oli syyskuussakin ollut hyvä kokemus, melkein kuin Helsingin kantaruokaravintolamme (kolmas kerta on jo ”kanta”). Eikä meillä kummallakaan ole muistikuvaa, missä kohtaa Helsingin keskustassa tällainen ravintola oli? Pieni epäily, että jossain Erottajan lähellä, Diana-puiston reunalla? Mutta onko kellään blogin lukijoista tietoa tai muistikuvaa? Onko Helsingissä ruokamatkailleita tai muuten kulkeneita, jotka tämän paikan 1980-luvun alkupuolelta muistaisivat? Olisi mukava tietää missä se oli.
Joku säänhaltija, tai mikä lie, oli tänään suosiollinen: tein varauksen ravintola Uleåborgiin juurikin tälle päivälle; toinen vaihtoehto oli huominen [luvattu sadetta ja ties mitä]. Tämä päivä oli hyvä valinta. Oli niiiiiin kaunis ilta, vielä äsken palatessa ihailin vaakasuoran paistavan kauniin elokuisen valon lempeyttä, pehmeyttä, – ja kuitenkin valoa! Vielä sitä on.
Alkuillaksi meillä oli varaus Uleåborgiin. Ties kuinka mones kerta kun sinne hankkiuduimme viettämään iltaa teemalla ”ikkunanpesu hoidettu” tai hääpäivä tai … jotain. Kerran kesässä olemme toinen toistamme siellä ruoan ääressä hemmotelleet, palkinneet, kotikaupungissa gourmertia nauttineet – milloin milläkin teko- tai oikealla syyllä hankkiutuneet hyvin syömään.
Tänään sen aika. Ja kuten sanottu: illan sää hemmotteli.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Minulla salaatti käsin kuorituista katkaravuista ja kesäkauden kasviksista, cayennemajoneesia [majo teki annoksesta gourmet-ruoan], ja
Pehtoorille ”Vitello champignon” – vasikanfileetä, herkkusieni-lehtipersiljakreemiä. Hyvälle näytti sekin. Pikkuisen olin kade sen kanssa tarjoillusta Sartorin Amaronesta.
No mutta, entäs suosituksesta valitsemamme viini? Annoimme ammattilaisten valita: siitä huolimatta, että en ole Sauvignon Blancin ylin ystävä, siitä huolimatta, että ko. ravintolassa meidän makumme aika hyvin jo osataan haarukoida, – otimme kuin otimmekin vastaan pullollisen Pouilly-Fume -viiniä. Ja sehän sopi kuhan oheen, katkojen oheen. Se sopi oikein hyvin.
Alkuruokien jälkeen valinnat tämmöisiä:
Kalaa (rapeaksi paistettua kuhaa!!) Suomen vesistä päivän reseptin mukaan
Jälkkäriksi basilikajäätelöä ja mansikkafinancier, sitruunakastiketta.
Puhtaat ikkunat, vuosikymmeniä aviossa, lämmin sää, hyvä ruoka. perinteet, Oulu. yhteinen harrastus, yhteinen kaikki.
Illansuussa kun aurinko jo meni pilveen ja oli hyvä dekkari Vera Vala, Sisilialainen puolustus kesken, keksin taas palata kuvatauluprojektini äärelle. Roomasta ja Madeiralta vai Krotiasta kuvia pyöristä ja ”taiteilinpa” niistä sitten tuollaisen sisustustaulun. Albert Einsteinilta löytyi elämänviisaus tekstiski.
Viimeiset viisi vuotta olen kyllä ollut valmis allekirjoittamaan tuon vaikka isoilla kirjaimilla.
Tänään ”tasapainoilin” Oulunsalon Vihiluotoon, määräpäänä uimaranta. Sää olisi ollut ehkä kesän paras uintiin, eikä biitsillä todellakaan ollut ruuhkaa, vaikka mittari näytti + 29 C, mutta enpä uimaan sitten kuitenkaan mennyt. Kunhan nautin istuskelusta laiturilla.
Vihiluodon valitsin kohteeksi, koska siellä on merenrannassa, pyörätien varrella toinen toistaan hienompia, aika uusia (10 vuotta vanhimmat?) taloja. Vähän sellaisia ulkomaalaisen näköisiä taloja, ja niiden pihat laitettu kauniiksi, monia kivoja yksityiskohta ihailtaviksi. Ja rantatien varrella on sellaisia isoja mäntyjä kuin merenrannassa usein on; korkeita, komeita, tummia. Nämä yhdistettynä tuuleen, jollaista me Pehtoorin kanssa nimitämme – kesän 1977 Tanskan telttareissun muistona – ”Odensen tuuleksi”, tuntui melkein siltä kuin olisin pyöräillyt ulkomailla.
Sää oli myös syynä siihen, että lähdimme ulos syömään. Kirjaimellisesti ulos. Toppilansalmessa, tuossa parin kilometrin päästä tästä meiltä, on kerrostalojen keskellä Konttiravintola Punainen Mylly, sen vieressä kahvila ja jäätelökioski.
Miljöö on ihan mukava, ainakin tällaisella säällä. Palvelu toimi, ja tilaamamme kanaquadesillat pikku salaatin kera (16,50 €) maistuivat.
Naapuripöydässä vähän häiritsevä, melkein surullinenkin juttu. Siihen tuli meidän kanssa yhtä aikaa noin 50-vuotias mies, jonka kanssa hänellä oli tapaaminen parikymppisen tyttärensä kanssa. Jutustelivat lukukauden ja opiskelujen alkamisesta, tyttären paluusta opiskelupaikkakunnalle, ja juuri kun heille ja meille tuli ruoka, miehen puhelin soi.
Hän vastasi, ja laittoipa puhelun vielä kaiuttimelle: ei me, eikä mitä ilmeisimmin tytärkään, oltais haluttu kuunnella jotain ihmissuhdejuttua, jota soittajanainen miehelle selitti. Olikohan jonkin yhteisen tutun, työkaverin, jopa sosiaali-alan asiakkaan perhedraamaa tai jotain. Ja muuta siinä ohessa. Ja mies vain jatkoi puhelua, – tytär oli vähän orvon näköisenä. Ja puhelua kesti ainakin sen vartin, parikymmentä minuuttia, kun annoksemme söimme. Ei mukava. Varsinaisesti ”ei-muita-huomioon-ottava” -tyyppi oli tämä mies.
No mutta kaikkinensa joutilas kesäpäivä kulunut mukavasti.
Ketään ei hämmästyttäne, että olen tänään etsinyt äitiyskorttini ja esikoisen neuvolakortin. Selaillut vanhoja kuvia.
Kyllä me yhdessä niitä jo tuossa juhannuksen tienoilla – vai jo jouluna, jolloin saimme kuulla kesävauvan olevan tulossa – katseltiin.
On jo pian 34 vuotta tuosta.
Edelleen on vähän epätodellinen olo, vaikka pienestä, uudesta, nyt jo vähän ”omalta” tuntuvasta, olemme nähneet monta kuvaa ja olen jutellut tyttären kanssa vauvan elämän alkuvaiheista.
Niin erilaista, mutta niin paljon samaa, niin paljon muistoja vyöryy yli.
On niin erilaista kun tytär on synnyttänyt kuin että poika saa lapsen.
Kyllä minä edelleen yritän olla tyrkyttäytymättä, neuvomatta turhia, vain kuunnella ja kysellä kuulumisia ja tuntoja, olla tavoitettavissa, jos on tarve.
Jotenkin sellainen on omalle kohdalle kaikissa elämänvaiheissa ollut mieluista, tarpeellista, hyväätekevää, eteenpäin auttavaa…
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tänään pääsin (avec myös 🙂 ) työn merkeissä tarjotulle päivälliselle. Pitkään aikaan ei ole ollutkaan mitään rotissööri- saatikka yliopistoelämään liittyviä juhlia, karonkkoja, eikä muita ruokajuhlia, mutta tänään – hyvin pienimuotoinen ”karonkka” – kuvaus- ja konsulttihommien vuoksi tai paremminkin ansiosta.
Olimme Istanbulissa syömässä, ajatuksena oli ollut, että voisimme nautiskella kesäillasta patiolla, mutta eipä sitten todellakaan houkuttanut. Kertakaikkisen kylmää on Oulussa sää ollut; hanskat olivat keskipäivän (turhankin pitkäksi venyneellä) pyörälenkillä.
Mutta maistuihan se ruoka tänäänkin. Seura hyvää, erinomaista. Hyvä päivitellä kuulumisia nuorempienkin kanssa. Ja nauttia ruoasta. Helposti ilta vierähti, tilaa ja aikaa jutella.
Ja onnikkapysäkillä, kotimatkalla jo, kaupunkimaisema oli urbaani, kotoinen. Uhkaava, muttei kuitenkaan.
Tiistai? Tavallisen elämän tiistai?
– Ehei! Paljon enemmän kuin tiistai. Paljon enemmän elämää, kaikkea.
Oulu on monin tavoin mieluisa, rakas, kaunis kotikaupunki, mutta siinä on yksi huono puoli: se sijaitsee syrjässä silloin, kun on lähdössä lentäen ulkomaille, koska on lähes aina mentävä ensin Helsinkiin ja silloin kun haluaa matkailla kotimaassa, – varsinkin eteläisemmässä Suomessa, koska ensin on ajeltava Jyväskylään (tai Kokkolaan) ennen kuin pääsee lähellekään toivottuja kohteita. Oulu – Jyväskylä (tai Pihtipudas) väli on tyyyyyyylssääääää. Onneksi tiellä ei aina ole sentään ruuhkaista, ei ainakaan tänään.
Emmekä ajelleet ihan Jyväskylään asti, vaan Viitasaarelta poikkesimme sivuun nelostieltä. Pieni nähtävyyskierros Viitasaarelle, joka on järvisijaintinsa aina ollut minusta mukavan oloinen paikka. Kahvipaikaksi emme kelpuuttaneet ABC:tä, vaan lähdimme nousemaan kohti näköalapaikkaa, jossa viittojen mukaan piti olla myös kahvila. Olikin, mutta aukeaisi vasta puoleltapäivin.
Katselimme kauniit Savivuoren maisemat ja laskettelurinteen, sellainenkin Viitasaarella!! ja jatkoimme matkaa. Mennään kahville jonnekin etelämmäs. Ja Karstulassa näimme kyltin jossa luki ”Wanhat Wehkeet” – automuseo ja kahvila.
Poikkesimme reitiltä muutaman kilometrin ja siinä oli meille kahvipaikka, vaihtui kyllä jätskitötteröiksi ja museokäynniksi. Noh, molemmathan ovat mieluisia: jätski ja vanhat autot (ja muu ihan suunnaton määrä museokamaa, paljon pyöriä, koneita, radioita, ja paljon kaikkea arjen historiaa… ).
Pieni museoihminen minussa kyllä vähän kärsi kaikesta sekamelskasta, eikä siis millään muotoa edukkaasta esillepanosta, mutta olihan siellä paljon mielenkiintoista ja nostalgista. Ja oikeastaan tämän reissun ”teemaan” liittyvääkin.
Matka jatkui Keuruulle – ennen kokematon paikka. Olipa viehättävä. Pysäköimme kahden kirkon väliin, konditorian viereen.
Nyt sitä kahvia! Meille riitti kahvi, lasi vettä, poropiirakka ja täytetty croissant = 9 €. Olemme pois turistirysistä. Ja sitten kirkkoon. 1700-luvun puolivälissä rakennettu, paanukattoinen puukirkko oli varsin viehättävä, samoin kuin ympäröivä kirkkotarha.
Siellä muutama mielenkiintoinen hauta, palaan kotosalla asiaan.
Kuinka kauniisti kesäiltapäivän valo siivilöityi sakastin pöydälle.
Matka jatkui leppoisasti pikkuteitä kohti Mänttää.
Majoituimme, ja lähdimme kävellen Joenniemelle, Göran museoon, jossa kävimme kesällä 2020. Nyt kovin erilaisin tunnoin, nytkin siellä oli heinoa. Lorna Simpsonin teokset olivat jotenkin ”isoja”. Serlachius-museot!
Serlachius-museoiden Göraniin kävelimme hotellilta, samoin paluumatka kävellen. ”Lemmenpolkua” kuljimme, hämmästelimme itikattomuutta, nautimme lämmöstä, tyvenen järvenselän vilahdellessa polun varrella, tepastelukin oli hyväksi päivän autossa istumisen jälkeen.
Toissapäivänä tein kotosalla Tarte flambeeta, joka Rheinin itäpuolella (tai siis Saksassa tunnetaan nimellä flammen küchen) ja Mäntässä tuttavallisesti ”flammi”. Sehän meitä houkutti, ja sekin että Vuoristomaja on profiloitunut myös viinitupana. Eikä turhaan.
Siellä on poikkeuksellisen paljon viinejä laseittain, eikä mitä tahansa viinejä, vaan huolella valittuja. Lämmin suositus, semminkin kun paikka on mielettömän upealla paikalla ja ravintola on oikein mukavan näköinen, alppimaja. Ja flammi, viinilasillinen ja tarjoilu olivat vähintäänkin odotuksia vastaavia!
Ja missäkö asumme? Minähän tässä joku viikko sitten täällä blogissa kyselin vinkkejä majapaikoista Keski-Suomessa, – ja täällä olemme!! Kuvassa meidän ranta!! Myös kansikuvassa meidän Art Hotel Honkahovin rannalta kuva.
Olemme ArtHotel Honkahovissa! Ei mikä tahansa ketjuhotellin bunkka.
Kyllä täällä kelpaa.
Tässä funkishienostelussa jotain Kekkoslandian tunnelmaa, mutta onpahan väljää, hiljaista, tyylikästä, rauhallista, ainutlaatuista… Ja biitsi. Meillä on ranta. Ehkä aamulla olen uimassa. 🙂
(semminkin kun nyt KOLMANNELLA kerralla sain tämän postauksen valmiiksi ja lähetetyksi. … )
Huomiseen, matka jatkuu huomenna Lounais-Suomeen, ja sääkin suosinee. On hyvä.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.
Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.
Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa). Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.
Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.
Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme. Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.
Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.
Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.
Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.
Tällainen installaatio yhden talon pihalla. 🙂
Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.
Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.
Yhden aikoihin oli hakeuduttava jonnekin lounaalle. Valinnanvaraa oli liiankin kanssa. Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.
Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin Splitin rannassa.
Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.
Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )
Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä.
Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…
Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.
Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.
Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.
Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.
Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)
Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.
Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.
En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…
Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.
Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.
Toreille tiistaina
Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.
Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂
Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.
Hallin jälkeen siirryimme torille.
Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.
Biitsipäivä
Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.
Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!
Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!
Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.
Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.
Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.
Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.
Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …
Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.
Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.
Ja torilla on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.
Oulu goes Käärijä
Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.
Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.
Olen aina sanonut, ettei minusta olisi vuorotyöläiseksi. Lukuunottamatta lyhyttä vaihetta linja-autonkuljettajan hommassa (kesällä 1983 ja kevättalvella 1985) työurallani työaika on ollut määrättynä tai valittavana siten, että duuni on alkanut aamulla. Useimmiten menin kustannuspaikalle kahdeksan aikoihin, muutamina vuosina seitsemäksi, koska niin halusin. Ja se sopi minulle hyvin. Päivät kestivät yleensä sen kahdeksan-yhdeksän tuntia, mutta oli myös aikoja, jolloin normityöpäivä oli kellon ympäri. Mutta tärkeää oli, että työt alkoivat aamulla ja että ne olivat mielekkäitä.
Nyt kun puolenkymmentä vuotta olen tehnyt satunnaisia valokuvauskeikkoja, on kuvaustapahtuma ollut useimmin päiväsaikaan – editointihommat ja painotuotteiden (kortit, kalenterit) työstäminen sekä kuvatoimistojutut olen tehnyt yleensä aloittaen nimenomaan aamulla. Ja edelleen: sellainen sopii minulle parhaiten.
Tänään oli taas De Gamlas Hemin uuden ruokalistan annosten kuvaus; kuvaukset alkoivat neljältä. Eihän siellä kulu kuin pari-kolme tuntia, mutta koko päivä menee odottaessa, että voin lähteä hommiin. Pikku juttu tietysti tässä vaiheessa, mutta niinpä se kuitenkin kävi, että ihme haahuilua oli koko päivä. Noh, nyt on koko uusi lista (15 annosta) kuvattu monesta eri suunnasta ja osana erilaista kattausta. Ihan mukavaa puuhaa. Ja huomenna aamulla aloitan kuvasaaliin perkaamisen ja editoinnin.
Onneksi kuitenkin kaikelta haahuilultani sentään tein ja söin ruoan kotona ennen lähtöä. Varsinkin kahden parsan risoton, etanapannun, karitsa-annoksen kohdalla olisi keskittyminen kuvaamiseen varmaankin ollut aika epävakaata. Menu on taas oikeinkin houkutteleva. Toivottavasti kuvatkin. 🙂
