Ruoka ja viini – Sivu 108 – Tuulestatemmattua

Lenkillä Kievariin

Aurinkoinen pakkaspäivä Hangasojalla. Päivän antina ulkoilu [ja kuvaaminen] ja brunssi. Säästän ulkoilu- ja luontokuvat [yksi ihan huippuotos!!] huomiseen, mutta brunssista on kerrottava.

Laanilaan – puoliväliin mökiltä Saariselän keskustaan – on avattu Laanilan kievari. Näin historioitsijan näkökulmasta se kyllä mikään uusi asia ole. Olihan Laanilassa kievari ennen kuin edes maantie Rovaniemeltä Ivaloon saatiin valmiiksi. Samalla paikalla on ollut kievari pian (2015 vai 2016?) sata vuotta.

Kun kullankaivosyhtiö Prospektori lähti paikalta 1910-luvulla sen vanhoihin ”kartanoihin perustettiin Laanilan kievari, jossa asui Max Peronius sotiin saakka. Kievarin(kin) saksalaiset polttivat mennessään ja sitten paikalle asettui Metsäntutkimuslaitos (jonka rakennuttama vasemmalla näkyvä punainen rakennus ymmärtääkseni on). Siinäkin oli 1970-luvulla mahdollista yöpyä; muistan kuinka keskikoulun kuviksen ope asui siinä perheineen aina hiihtolomilla, silloin kun meidän perhe asui Laanihovin takapihalla asuntovaunussa. 😉

Mutta siis tähän päivään: kun aamupäivän olin lueskellut harkkoja ja puolenpäivän jälkeen pakkanen hellitti ja lämpö nousi lähelle -10 astetta, lähdimme kävellen kohti uutta Laanilan Kievaria. Olin lukenut, että siellä olisi brunssia tarjolla, ja ajattelimme että NYT me kerrankin mennään sellaiselle. Aina vaan puhutaan ja aiotaan. Vain kotona ja täällä möksällä niitä on tullut harrasteltua. Joskus harvoin jossain ulkona käyty mutta kovin vähiä ovat brunssikokemuksemme.

Niinpä ajattelimme menevämme ulkoilun lomassa buffet-pöytään nauttimaan vähän graavikalaa, salaatteja, pahimmoillaan perunasalaattia ja prinssimakkaroita, ehkä skumppaa ja täytekakkua. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla.

Käytiin kävellen Kuukkelissa asti Kalevaa hakemassa, mutta eihän se tänään tänne raukoille rajoille asti tullutkaan. No aurinko paistoi, oli tyven, taivas kirkas ja korkealla, joten olipa hyvä tepastella. Puolentoista tunnin jälkeen olimme Kievarissa. Familiaari, rustiikki pirtti oli mukavan ja rennon näköinen. Ainoa huono puoli olivat nuo penkit: jos olisimmme olleet illallisella olisin kaivannut selkänojaa.

Klikkaa isommaksi näet mitä kaikkea gourmettia oli tarjolla.

Mehän maistoimme tietysti kaikkea, ja KAIKKI oli maukasta. Erinomaista oli savurautu, talvisalaatin marinoitu palsternakka (osaisinkohan itse tehdä?), poromousse (josta pehtoori kyllä sanoi, että maistui samalta kuin kotona ;), frikadellit (lihapullat). Ne eivät olleet mitään kumipalloeineksiä, vaan käsintehtyjä, alusta asti paikan päällä kokattuja ja tehtyjä. Ei mitään jauhekastikkeita tai teollisuussooseja. Omassa keittiössä leivottu rapeakuorinen ruisleipä oli pehtoorin makuun erityisen paljon.

Brunssilla oli – vastoin ennakko-odotuksia – lämmin ruoka: hirven filettä pekoniin käärittynä, suppilovahveroilla peitettynä ja jumalaisen kastikkeen kanssa tarjottuna oli ylivertaisen maistuvaa. Olkoonkin kliseistä, mutta se oli ”raaka-ainetta kunnioittaen tehtyä rehellistä hyvää ruokaa”.

Ja oliko moinen brunssi kallis? Meidän mielestä tuo pääruokana ollut hirven filee yksistään maksaisi Oulussa tai Helsingissä valkoisten pöytäliinojen-, ovenpielen kilven omaavissa, fine dining -paikoissa sen, mitä maksoimme koko brunssista (35 €).

Palvelu oli rentoa ja lappilaisen mutkatonta, vaikka yrittäjäperhe, joka paikkaa pitää, onkin vastikään Kaakkois-Suomesta tänne pohjoiseen tullutkin.

Takan reunalla bongasin jättikokoisen tohottimen, jolla ei kuulemma creme brûleiden pintoja rapeiksi poltella. 😉

Sitten siellä oli tämmöinen; tietääkö joku mitä tämmöisellä tehdään? Mitä se on? Kievarin väki ei tiennyt, eikä tiedetä mekään. Tietääkö joku?

Tavallinen sunnuntai

Aurinkolasit. Hämärästi muistin, mitä niillä tehdään! Ja tänään niillä oli käyttöä! Jei! Aurinko veti merenrantaan lenkille. Ihan niitä samoja rantoja, Toppilan kukkuloita, polun pätkiä kuin niin monena aiempanakin kevättalvena kuvailin.

Mutta mitä sillä väliä vaikka samoja olivatkin. Oli vaan niin hienoa. Siellä olisi voinut olla paljon kauemminkin kuin tunnin. Ja hieno iltaruskokin on nyt.

Surullista on, ettei Juniori saanut töistä kymppiviikolle lomaa; sellaista se on uusien, nuorten, vakinaistamattomien työelämä. Ei voi mitään. Mutta onneksi olivat syömässä. Minulla oli hienoja raita- ja keltajuureksia, porkkanoita, sipulia ja palsternakkaa, (luomua ja kotimaisia olivat), paria salaattia, hollandaisea ja nieriää.

Jossain vaiheessa näytti, ettei tunnin uunissa olo riittäisikään juureksille, mutta riitti se. Erinomaisen makeita ja hyviä olivat. Huljuttelin päälle puolisen desiä avokado-öljyä, Provencen yrttisekoitusta, suolaa ja sitten uuniin (220 C), jossain vaiheessa peitin foliolla.

Jälkkäriksi oli valkosuklaamoussea ja mansikkamelbaa (joka minttuineen meinasi kyllä peittää mousseun maun).

Eikä sunnuntai riitä iltaan asti, huomisen kandisemman paperit viihdyttävät siihen asti, että tyär Monterreyssä heräilee ja soittaa. 😉

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Cantuccineja, Vin Santoa ja muistoja

Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).

Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.

Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.

Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.

Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.

Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.

Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…

Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Töissä tuskaista, pressenä ei :)

Töissä on liikkeellä flunssaa. Juurikin niillä, joiden kanssa minulla on tapana yhtä aikaa evästellä: molemmat nuoret miehet röhivät ja köhivät toden teolla. Töissä on myös merkillinen resonanssi ääni; alakerrassa tehdään remppaa [on tehty vuosi] ja nyt siellä kai joku kompressori tai joku muu käy, hurisee, säklättää ja se tärryytttää sitten meidän käytävällä – ärsyttävästi tärryyttää. Sitä paitsi siellä haisee maali, sellainen maalinhaju, jolle tunnen olevani allerginen ja olenkin tavallistakin tukkoisempi. Siellä ramppaa työhuoneessa päntiönnään kandisemmalaisia (heillä kun pitää olla ensi viikoksi väliraportti valmiina ja itsehän olen kehottanut käymään :)). Huoneessani on edelleen kylmä, mutta sehän nyt ei ole mikään uusi asia. Opinnäytetöitä – isoja ja pieniä – pöydät täynnä, odottamassa vuoroaan, odottamassa kommentteja ja korjausehdotuksia niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi, milloin lopettaisi. Valitanko? Valitan.

Naapurihuoneen työkaveri pisti aamulla sähköpostia, että laitatko ovenpieleen lapun, että olen torstaina etätöissä. ”Jään kotiin kirjoittelemaan rästejä pois”.

– Miksen minäkin? Minä vaan kysyn, miksen minäkin!

Jos joulu- ja tammikuu menivät totaalisesti omien pöperöiden varassa niin nyt helmikuussa on riittänyt gourmetia kodin ulkopuolella joka viikko. Tänään oli Paistinkääntäjien vuosikokous, jonne tietysti ”viran” puolesta oli mentävä, mutta mikä parasta – rotissööreistä kun on kyse – kuuluu kokoukseenkin ruoka. Tarkemmin ottaen illallinen. Kokoonnuttiin Antellilla ja siellä myös illastimme. Hmmm. Kyllä nyt kelpaa nukahtaa vatsansa viereen ja toivoa nukkuvansa erinomaisen pitkään ja levollisesti. Tällaisina päivinä pressenä on hyvä olla.

Oulu Ruoka ja viini

Äyriäisillallisilla

Viinikerhomme sai tässä joku aika sitten kutsun äyriäisiltaan, jossa olimmekin viikonloppuna. Koskapa helmikuun maisteluiltamme teemaa ja paikkaa ei ollut päätetty, me suostuimme ilomielin. Tiedossa oli monenlaista, erikoista hyvää ostereista partaveitsisimpukoihin, kuningasravusta kampasimpukoihin. Ja samppanjaa! Ja kaikki tämä viehättävässä Ynninkulman Kappelissa ja paljolti tutussa seurassa, vaikka olihan siellä muitakin kuin meidän viinikerhon porukkaa.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Hummerikeiton jälkeen oli vuorossa äyriäisbuffet, ja tiedättekös, minä söin elämäni kolmannen raa´an osterin, ja on sanottava, että minä en inhonnutkaan sitä. Tarpeeksi sitruunaa, ja humps! No problem.

Kuningasrapu oli erinomaisen hyvää, erityisesti pidin siitä, ettei ravunmakua ollut peitelty millään.

Partaveitsisimpukat olivat vähän kumimaisia, nuo filtterin näköiset palaset pitkulaisten simpukankuorien sisällä. Niitä minun ei tarvitse saada toiste, eivät ne huonoja olleet, mutta eivät jättäneet lähtemätöntä kaipuuta, toisin kuin mantelisimpukat, jotka olivat ylivertaisen makoisia.

Koko illan ajan kaikki oli kovin tyylikkäästi esille pantu, turhia krumeluureja vältelty, ja ruoka sai ansaitsemansa pääosan.

Pääruokana oli merianturaa ja äärimmäisen hyviä kampasimpukoita. Lähiruokaa suoraan Japanista 🙂 Vihreä hernepyree ja keltainen sahramiliemi tekivät annoksesta kauniin keväisen. Ja makoisan.

Pieni juustoruoka ennen jälkiruokaa kuului asiaan. Pähkinä-hunaja on kovin trendikästä mutta mitäpä se haittaa. Hyvä trendi.

Jälkiruoaksi oli vielä mesimarjapannacotta, mutta minä keskityin syömiseen ja unohdin kameran. ;(

Mutta kaikkinensa olen aika tyytyväinen omiin kuviini; minulla kun nämä annoskuvat ravintoloissa (ja herranen aika! kynttilän valossa, hämyisessä kellariholvissa) eivät tahdo yleensä onnistua. Ovat tavallisesti epätarkkoja, pikselimössöä, salamalla puhkipoltettuja, pimeitä tai pahimmoillaan vähän näitä kaikkia, mutta nyt osasin säätää salaman tarpeeksi ”himmeälle” ja sain synkroitua salaman kameran kanssa ja tuomaan kuviin oikeanlaisen pehmeän valon.

Kaunis kattaus oli ilo kaltaiselleni ”kattauksia harrastavalle”. Pienet yksityiskohdat ilahduttivat.

Bannerikuvan tulppaanitkin ovat sieltä.

Taas (kolmas kerta puolen vuoden sisällä) tuli hoksattua kuinka Holiday Inn tai siis sen ravintolat (Bothnia Brasseri) ja juhlahuoneisto ja kabinetit ovat puitteiltaan ja tarjoomuksiltaan ei-mitenkään-normeja, mikä siis on ehdottomasti positiivinen kannanotto. Sitä ei tahdo oman kotikaupungin hotelliravintoloita ymmärtää hyödyntää. No olen tuolla Ynninkulmassa ollut (ainakin?) viidessä karonkassa, mutta silti. Ja paikassahan iso lisäplussa on historian havinalla joka paikkaan liittyy, semminkin kun sen päälle ymmärretään ja sitä osataan siellä myös hyödyntää. Historia on hyväksi, minähän olen sanonut. Ja tälläiset hienot illalliset. K:lle kiitos kutsusta!

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Terveisiä Meksikosta vol. II

Lähetin tyttärelle Monterreyhin kortin. Heti samalla viikolla kun hän lähti, pistin postiin Mörkö-kortin pelottelemaan kaikkia pahiksia pois ja Myykin siinä kortissa oli – antamassa tempperamenttia. Esikoinenhan on ollut ihan armoton Muumi-fani koko pienen ikänsä. Jos sanot muutaman vuorosanan jostain Muumi-jaksosta, niin hän osaa kertoa, mistä jaksosta se on ja osaa jatkaa juttua. On katsonut KAIKKI Muumi-jaksot kymmeniä kertoja (katselivat niitä veljensä kanssa Umbriassakin viime toukokuussa!), on katsonut osan myös in english ja/tai på svenska (harjoitteli mm. kirjoituksiin tuolla tavoin) ja on lukenut myös kirjat. Moneen kertaan. Mukavan humanistisia harrastuksia kauppatieteen ylioppilaalla… mutta siis: lähetin Muumi-kortin kolme viikkoa sitten, ja se ei ole saapunut perille vieläkään. Joten sitäkin suuremmalla syyllä olen erinomaisen tyytyväinen kaikista näistä sähköisistä viestintämahdollisuuksista, joita on olemassa.

Ja niiden turvin ja edelleen tyttären luvalla saan välitellä taas terveisiä Monterreystä. Ensimmäinen ”raportti” on täällä (KLIKS) ja on heti korjattava siinä postauksessa oleva virhe. Siihen etsin tyttären työpaikasta kuvia Googlella, hänen antamallaan osoitteella, joka olikin ko. firman toisen/vanhan toimipisteen osoite, joten edellisessä postauksessani on kuvat väärästä talosta. Tässä on se oikea. Tämä on niin uusi, että Google Street View´ä tehtäessä ei ole ollut edes valmiina. Viewerin kuvassa näkyy tämän toimiston raksa.

(kaikki nämä tyttärenkin lähettämät kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ja töiden aloittamisesta:

Sunnuntai-iltana jänskitti aika paljon ja töistä oltiin luvattu tulla hakemaan maanantaina aamulla klo 9.30. Pomoni Rod lähetti työkaverini Priscilan hakemaan ja yllättäen täysin ajallaan klo 9.30 maanantaina 28.1. Prisci kurvaa meidän talon edustalle. Siinäkin nämä pohjois-meksikolaiset on päässeet yllättämään positiivisesti. Olin Ranskan jälkeen henkisesti varautunut siihen, että “noni, nyt lähden Meksikoon. Ranskassa kaikki oli myöhässä koko ajan, byrokratian määrä oli huikeaa ja mitään ei saatu koskaan tehtyä silloin kun luvattiin. Meksikossa tämä tulee olemaan potenssiin kolme”, mutta ei! Yleensä kaikki on (melkein) ajallaan, silloin kun oikeasti on jotakin sovittu. Kuten Prisci tuona aamuna, hyvähyvä.
Kurvasimme toimistolle, joka on jumalaton lasipytinki. Olin aivan ihmeissäni, ottaako ne oikeasti mut tänne töihin? Lasipytinki vuokraa toimistotiloja, jossa myös mun toimisto on. Minä, Priscila (24-v.) ja Gaby (25-v.) ollaan toimistolla kolmestaan, meidän pomo Rod (n.35-v.) työskentelee toisella toimistolla muutaman kilsan päässä muutaman muun kanssa. Pieni porukka, mutta hyviä tyyppejä.

Prisci on kyllä jo lopettanut (uusiutunut melanooma 🙁 ) joten duunia riittää kahdelle sitten enemmän, minusta kuulosti, että vähän liikaakin, – oli jo tytär asunnolleen töitä kantanut – ennen kuin P:n tilalle tulee uusi.

Viimeksi jo kerroinkin asunnosta ja siitä, kuinka pelkästä vaatehuoneen koosta esikoinen oli kovin iloinen. Tässä muutama kuva asunnosta, joka siis oli valmiiksi kalustettu.

”Kotikadulta” kulman takaa näkyy komeasti Cerro de la Silla -vuorijonon silhuetti.

Ja vielä paluu reissun ensimmäiselle viikolle. Tyär kun on vähän intohimoinen urheilun [lue: salitreenin] harrastaja, niin tämä ei minua ihmetyttänyt:

Ensimmäinen viikko meni Lucyn [S:n kämppiksen Alicen isosisko] kanssa ympäristöön tutustuessa ja oikeastaan kuntosalia metsästäessä ja eri vaihtoehtoihin tutustuessa. Lucy oli jo aiemmin miettinyt, että koska hän ei juuri nyt ole töissä, on hyvää aikaa kuntoilla. Ja koska minä halusin jatkaa kotoista urheilua, päätimme lähteä yhdessä etsimään hyvää ja kohtuuhintaista paikkaa. Vaikka moni asia onkin paljon halvempaa täällä kuin Suomessa, jos haluaa urheilla, siitä joutuu kyllä kunnolla maksamaan. Kuten edellä mainittua, meksikolaiset on aika laiskoja, ja urheilun harrastaminen ei ole kovinkaan yleistä. Se on enimmäkseen niiden varakkaampien harrastus, joilla on siihen myös aikaa. Ensimmäinen fitness center, jossa kävimme oli lähellä, ja siellä oli kaikkea mitä toivoa saattaa seinäkiipeilystä kickboxingiin. Ja sen mukainen oli hintakin: liittyminen n. 900 euroa ja 200 e/kk. Saimme ilmaiset kolmen päivän passit, joten kiltisti hyödynsimme ne, jonka jälkeen totesimme, että ei kiitos. Ihan ei meidän budjeteille ollut oikea paikka. Jatkoimme tätä ilmaisten passien haalimista loppuviikon ja lopulta löytyi hyvät salit molemmille. Minä sain jopa omastani opiskelija-alennuksen.

Ja se kuntis on tässä.

Ruokahan on tietysti asia, josta minä olen kysellyt joka kerta ollessamme kontaktissa: ensinnäkin a) onhan tyär muistanut syödä ja b) millaista ruokaa on tarjolla ollut?

Paljon on tullut syötyä tacoja ja tostadoja ja kaikkea muuta, minä kyllä tykkään. Paikalliset tykkää myös napostella paljon. Tulisia sipsejä on joka paikka täynnä. Ja siinä missä suomalaiset käyttää lällyjä kermaviili-dippejä, täkäläiset lisää entisistään tulisiin sipseihin salsaa ja chiliä. Oikeaoppinen tapa on ottaa sipsejä omaan kulhoon tai lautaselle, puristaa päälle limen mehua, laittaa vihreää ja/tai punaistaa salsaa tai tabascon tyylistä kastiketta ja sitten vetäistä nassuun. Ja jos guacamolea sattuu löytymään niin sitä myös.

Ja sitten kokemus Alicen vanhempien luota lounaalta, jossa tietysti oli ruokarukoukset – käyväthän Alicen vanhemmat ja usein aikuiset lapsetkin joka pyhä messussa kuten kunnon katolisten kuuluukin. Paavin ero oli ollut ISO juttu myös Monterreyssä.

– – Alicen vanhempien kotona kävimme Lucyn kanssa syömässä. Ruoka oli hyvää ja Alicen äiti hästäsi koko ajan varmistaen, että minulla on kaikki hyvin ja kaikkea on tarpeeksi. Tunsin oloni hyvin tervetulleeksi. Mutta mikä hämmensi jo silloin, autoriippuvaisuuden lisäksi on meksikolaisten riippuvuus älypuhelimista. Luulin, että se on perisuomalainen synti, mutta eeheheeeii.. meidän puhelinaddiktio on vielä lasten kengissä. Alicen äiti (n. 60-v.) ja Lucy räpläsi puolet ruokailusta puhelimiaan ja ottivat kuvia minusta ja lähettivät heidän perhewhatsapp-keskustelussaan Alicelle, todistaakseen, että minusta pidetään huolta. Ja tämä puhelinten kanssa leikkiminen on täällä jatkuvaa joka paikassa, ei pelkästään nuorison keskuudessa, vaan aika lailla kaikkien joita olen tähän mennessä tavannut. Hassua.

Ja onhan meidän lapsi löytänyt Meksikossa myös isänsä vanhan harrastuksen: heti ensimmäisenä klubi-iltana lapsi oli bändiin kelpuutettu.

Adios, amigos!

Meksikon terveiset I täällä ja III täällä

Niitä näitä Ruoka ja viini

Blinien aika

Blinejä. Nyt vasta tein blinejä. Hetkellinen mielenhäiriöni nimeltä karppaus ehkä on syynä siihen, että nyt vasta tämän talven ensimmäiset blinit on nautittu. Niitä kyllä kannattaa paistaa ja herkutella.

Kyllähän valurautaisissa oikeissa blinipannuissa luonnollisesti tulee rapsakampi pinta ja rasvakin ”tasoittuu” niissä hyvin, mutta osan voi paistaa tällä Opan monitoiminpannulla (röstejä ja jauhelihapihvejä ainakin ajattelin sillä kokeilla, ja varmasti tulee paistetuista munistakin kauniita tällä). Pannun ostin eilen Kodin Ykkösestä ja juuri ja juuri alle kolmella kympillä lähti. Alla ne perinteiset valurautapannut, mutta kun niitä ei ole kuin kaksi, niin on hyvä että on tuo apupannu. Montakohan Juniori söi? Kymmenen?

Tänään perinteinen smetana-siianmäti-sipuli (roscoff) -lisuke – miniäkokelaskin kun on oppinut syömään ”niitä pieniä oransseja pyörylöitä” :), mutta lisäksi ehdolla oli erinomaista kylmäsavulohta. Miedosti savustettu lohi, smetana, ja pieni häivähdys hunajaa olivat lyömätön yhdistelmä, cocktail-kurkku vielä pisteenä iin päälle. Hmmmm…

Kaikki te, joilla on Vuorotellen-kirja, sieltä löytyy blinien ohjeita ja blinien historian lyhyt oppimääräkin. Jollei sinulla ole kirjaa, niin ei hätää: senhän on jo nettiversionakin (KLIKS)

Ja sitten kun hiilarilinjalle on palattu, niin pääruoaksi umbrialaista pastaa. Perfetto. Tätä löysin eilen Stockalta joten ei tarvitse Italiaan asti lähteä erinomaista artesaanispaghettia hakemaan.

Jälkkäriksi ihan normi Creme brûlee joten ei niin huono päivällinen. Yksi iso puute kyllä oli: tytärtä ei sapuskalla näkynyt.

Tuhnuisen sään jatkuessa lenkillä kävin. Nyt jo sataa ”rätei ja lumpui” – isoja märkiä räntähiutaleita. Riittäisihän tuo lumentulo jo.

Ja nyt tapan aikaa viimeistelemällä ensi viikon luentoa, ja odotttelen että tyär heräilee ja skypeilee.

Ensi viikoksi minulla onkin paljon postailtavaa, pysyhän linjoilla.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Shoppaamassa

Tänään oli shoppailupäivä. Fiilistä moiseen. Olin varmaan tunnin Kodin ykkösessä: kaikenmoisen kauniin katseluun kului aikaa. Ja toki tein ostoksia. Toki!

Uusi mandariinipuu [pienen pieni] , tulppaaneja, pöytäliinaksi matto, uusia lautaslliinoja …

Stockallakin kävin. Herkusta kaikenmoista herkkua. Kokeiluun lähti mm. vadelma-hunaja. Kuten juustotiskin myyjätär sanoi: sopii erinomaisen hyvin valkohomejuuston kanssa. Niin teki. Ja parapähkinät! Ihan ykkösherkkuni nykyisin. Juustolla ja ilman. Hyviä.

Ja macaronseja. Uijui. Niistä pidän. Ja minullle ne ovat merkillisesti kevätherkkuja. Jäi niitä huomiseksikin. Muutama.

Linnut lauloivat tänään. Isosti tintit pitivät ääntä kotipihan koivuissa.

Lintu oli lauantain viinissäkin. Jos tarvitset kevyen ruokaviinin (tämä vaatii ruokaa, esim. savukala tai broileriruoka voisivat mielestäni olla soppeleita tämän kanssa), niin osta ”tinttiviini”. Lasissa se näyttää puolukkamehulta kuten Pinot Noirin tapana on, eikä tuoksukaan ole mitenkään kosiskeleva tai mieliinpainuva, mutta maku on hyvä. Terve, kevyesti mausteinen, makoisa, ei peittävä. Weemala, Pinot Noir ks. http://alko.fi/tuotteet/fi/433507 Kelpo viini Australiasta.

Uusi Lexingtonin T-paita tarttui myös mukaan.
Kun ei sitten tullut ulkoilukuvaussäätä, olen kuvaillut ostoksiani.
Kuvasadosta riittänee ensi viikkoonkin.

Tämä viimeinen kuva olisi vaikka pääsiäiskortiksi passeli,
klikkaamalla näet sen paremmin.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tunnustan

Tässä on nyt pian neljä viikkoa mennyt entistä vähemmillä hiilihydraateilla tämä ravitsemusjärjestykseni. Siis on tunnustettava että karppausta on tullut harjoitettua. Miksikö moinen? Minähän olen antanut suhteellisen selväsanaisesti ymmärtää, etten perusta karppaamisesta, enkä mistään muistakaan dieeteistä, erikoisruokavalioista, ihmekeinoista – jolleivat ne ole terveyden kannalta tarpeellisia (diabetes, keliakia, vegetarismi eettisenä juttuna tms.. ). Siis miksi pitäisi hurahtaa karppaukseen?

Terveellisesti ja monipuolisesti syöminen ja aika ajoin kunnon herkuttelu kun ovat ne jutut, joiden nimeen minä olen vannonut. Jos on ollut tavoitteena hoikkua, on sitten vähennetty kaikkea syömistä. Aika tasapuolisesti, eikä mitään erikoisruokavalioita ole harrastettu. Siis miksi nyt?

Juttuhan on niin, että joka kevättalvi pidän viikon mehupaaston (ks. esim. täältä tai täältä). Ja minun oli tarkoitus – ja olisi ollut sopiva välämä sosiaalisessa/ruokaharrastuselämässä – noin kuukausi sitten viettää tämä elimistön lepo- ja puhdistautumisviikko, mutta sitten kun oli töiseviä aikoja tiedossa, tyttären lähtö Meksikoon ja merkillinen mood muutoinkin, niin päätinkin skipata koko paaston, sillä ajattelin, etten jaksa, se kun kuitenkin vaatii sellaista henkistäkin keskittymistä. Aika helposti annoin itseni luopua paastosta. Ja ajattelin, että kokeilenpas kuitenkin viikon ilman leipää, pastaa, sokeria. Ja se on nyt noita kahden edeltävän viikonlopun erikoisillallisia lukuunottamatta pitänyt kutinsa; hiilarit ovat hiipuneet olemattomiin lautaseltani.

Ja kokemukset? No jo se, että viikko venähti neljäksi kertoo, että ei ole ollut kovinkaan vaikeaa. Aamuisin kaipaan leipää ja olen kaivannut viikottaista pastaruokaa tietysti. Perunoita ikävöin viikonloppuisin kalan seuraksi. Laskiaispullan olisin halunnut, mutta eihän ne leipomukset minulle yleensäkään ole niin ehdoton elämys ja eines. Ilman leipää on siis ollut vaikeinta. Karkkia en ole kaivannut, muutaman tummansuklaan olen viikonloppuisin punaviinin kanssa jälkkäriksi nauttinut. Ja äärimmäisen verkkainen aineenvaihduntani on heittäytynyt kertakaikkiseen talviuneen. Mutta kaikkinensa mennyt aika helposti.

Ja mitä moisesta VHH:sta (vähähiilihydraattisesta hifistelystä) on ollut iloa? Ei ole ollut nälkä, ei missään välissä, on saanut syödä juustoja! Painoa on pudonnut pari kiloa. Olen löytänyt uusia ruokaohjeita, – ihan uudenlaisia ruokia. Mutta? Mutta ei ole karppaus minun juttuni. Palaan entiseen elämänmenoon ja viikonloppuna teen jotain ihanaa pastaruokaa! Ehkä taas ensi vuonna korvaankin viikon paaston kuukauden karppauksella. Tiedä häntä. Ei ole minua niin isosti hetkauttava juttu. Onpahan nyt kokeiltu, tunnustan.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Laskiaissunnuntaina

Paluu arkeen, . . . no ei ihan, vaikka melkein.

Aamusella lenkillä, etsimässä kuutioita (ks. perjantain postaus) ja miettimässä. Jonkinlaiseen lopputulemaan joidenkin asioiden osalta pääsinkin. Lukemista, luentoa ja läksyjä. Ja kyllä, kyllä olen aika tyytyväinen tulokseen. Palaan asiaan.

Ja sitten ruokaa. Juniori ja J. olivat luvanneet tulla syömään, joten oli hyvä syy kokeilla pariakin ohjetta, jotka olin merkannut listalleni. Ensinnäkin munakasrulla, joka virallisesti on ”aamiaisruoka” mutta tein meille alkuruoaksi. Ja sitten pikkutomaatteja uunissa. Miniäkokelas kun tykkää kovasti erilaisista uunitomaateista niin ajattelinpa kokeilla näitä. Meillä oli samalla testi: kotimainen, kallis luomu vastaan espanjalainen, halpa, ei-luomu. Ja äänet menivät tasan 2 – 2. Mutta joka tapauksessa mukava pikkulisäke. Ohje on Safkaa-kirjasta.

Halkaise kirsikka/luumu/pikkutomaatit ja ota enimmät siemenet ja neste pois. Laita puolikkaat uunipellille (jossa on leivinpaperi), ripottele pinnalle sokeria, suolaa, myllystä pippuria ja pirskottele päälle oliiviöljyä. Jokaisen puolikkaan päälle ohut viipale valkosipulinkynttä ja timjamia. Sitten uuniin (120 C) pariksi tunniksi. Leivinuuni on hyväksi, jos mahdollista. Siellä voivat olla kauemminkin.

Maistuivat liharuoan lisäkkeenä erinomaisen hyvin. Huomenna kokeilen miten loput solahtavat evässalaattiin.

Toinen uusi kokeilu oli lohirulla. Hieman erilainen kuin ensimmäisessä keittoskissani, mutta idea on sama. Paista uunimunakas (jossa on pinaattia), jäähdytä, levitä pinnalle lohesta (kylmäsavu ja loimu), tuorejuustosta (katkarapu), sitruunamehusta, pippurista ja tillistä sekä kevätsipulista tehty tahna ja rullaa. Oli hyvää. Voi varmaan varioida monin tavoin.

No mutta jälkkäriksi laskiaispullia? Ei ollut ei. Ihan kummallinen laskiaissunnuntai.