Liikuntakulttuuria, kuvataidetta, historiaa, ruokakulttuuria – – –
Olisi pitänyt lähteä harjoittamaan liikuntakulttuuria aiemmin kuin tein. Olisi ollut kunnolla pimeää, eikä olisi näkynyt kuinka ankean näköistä on. Tahtoo vähän lisää lunta, ja vähän lisää pakkasta. Noh, periaatteessa kuitenkin hyvä ulkoilla. Toisin kuin juuri koskaan tammikuussa menin Meri-Toppilan rantaan. Yleensä sinne on tähän aikaan vuodesta vaikea mennä, sillä talvikunnossapitoa ei ole. Nyt sitä ei tarvittu. Paitsi että hiekkaa, soraa olisi saanut olla. Liukas oli. Meri häthätää rannasta jäässä…

Sauvakävely merkitsikin jännitystä olkapäälle, ei helpotusta kuten yleensä …


Seuraavaksi korkeakulttuuria. Tai noh .. kuvataidetta. Vihdoin – viimein – saimme lähdetyksi Taidemuseoon, jossa on Reidar Särestöniemen näyttely.

Jos Särestöniemen taide oli hänelle poikkeuksellisen henkilökohtaista, niin henkilökohtaista hänen taiteensa on myös minulle. Yksi, aika laajan, näyttelyn tauluista kun oli lapsuudenkodissani ja molemmat vanhempani pitivät Särestöniemen taiteesta; kävivätpä Kittilässä tapaamassakin taiteilijaa.


Jo pelkästään signeerausten tarkastelu oli mielenkiintoista: 1960-luvulla, uransa alussa, Särestöniemi joko ei signeerannut taulujaan ollenkaan tai sitten tuhrusti nimensä, hyvin pienellä, teoksen yläreunaan, mutta 1970-luvun voimansa tunnossa ei jättänyt arvailujen varaan, kuka työn oli tehnyt: suoraan tuubista nimi, ja isolla!, taulun alareunaan. Myös porofiguurit ”tuubitekniikalla” ovat hänelle ominaisia.

Alla oleva ”Kalmisto Jäämeren rannalla” oli minulle täysin uutta … Eikä epäilystäkään, että olin heti Pykeijassa (kuvat).

Melkein veti hiljaiseksi tuo näyttely. Mutta ei auttanut, – kulttuuripäivä jatkui: seuraavaksi kohti (Pohjois-Pohjanmaan) museota. Ajattelin, että ensi viikolla alkavaa luentoa varten käyn oppimassa ja katsomassa yhden näyttelyn, mutta se olikin jo ohi. Siispä tutustuimme Afrikan tähti -pelin historiaan. Tämäkinhän on kovin henkilökohtainen ja ajankohtainen aihe meille…


Kaikenlaista uutta opittiin näyttelyssä. Tiedättekö, kuinka kauan kesti suomalaisilla lähetyssaarnaajilla matka Helsingistä Ambomaalle (Namibiaan) 1800-luvun lopussa? Kesti kaksi vuotta! Mitä minä turhaan urputan, että matka lapsen luo Meksikoon vie puolitoista vuorokautta?
No opittiin paljon myös siirtomaapolitiikasta, valkoisen miehen vallasta ja taakasta, ennakkoluuloista ja suomalaisten Afrikka-tietämyksestä.

Ja näyttelyn jälkeen tätä peliä pelaa ihan uusilla tiedoilla, ihan uudesta näkökulmasta … 🙂


Museon jälkeen ruokakulttuurin vuoro. Viskaalista käytiin hakemassa iso kimpale huomista uunipataa varten. Vähän muutakin. Ja sitten vielä täydennysostoksille Stockan Herkkuun. Akateemisessakin piipahdettava, vähän kuin kirjallista kulttuuria ja työasioita välissä.
Sitten aika miettiä syömistä. Pehtoorihan on jo Gastro26 -ravintolan testannut. Testannut ilokseen ilman valokuvaavaa vaimoaan, mutta tänään olimme siis kaksin. Ja minä kuvasin. Tietysti! 😀
Lyhyt arvioni: paikka kolsu, viinilasillinen tuplasti korkkivikaista, palvelu siitä huolimatta ystävällistä, maa-artisokkakeitto ihan tavattoman hyvää, samettista, raikasta, täyteläistä, kerrassaan ihanaa. Karitsan niska (retro)valkosipuli-perunoineen ja juurespyreineen mehevää, muhevaa, ja jälkiruoka (suklaa-brownie), jota tosin maistoin vain pehtoorin lautaselta, oli hyvää. Ei maailmojakaatavaa, mutta hyvää.



Lauantai jatkukoon kulttuurin merkeissä: historiaa ja kirjallisuutta seuraavaksi vuorossa. 🙂