Oulu – Sivu 36 – Tuulestatemmattua

Oulu – Pohjois-Skandinavian keskus?

Kello on häthätää kahdeksan ja minä olen ihan tuhannen valmis unten maille. Eikä syynä ole mikään erityisen erityinen ruumiillinen suoritus, vaan vain rapakunto ja lopultakin melkomoinen touhuamisen päivä.

Jo eilen päätin, että tänään on – vihdoin – se aamu, jolloin lähden ajoissa kaupungille kuvailemaan. Sellainen kuvaushaastekin (kaupunkimaisema) kun on meneillään, ja muutenkin, olen kauan halunnut, pitkästä aikaa, olla liikkeellä aikaisin. Siispä heräsin jo varhain, nukahdettuani turhan myöhään, kuuden tunnin yöunien jälkeen nousin paljon ennen kuutta, vaikka tarkoitus oli nousta vasta juuri kuudelta. Silloin olin jo kaupungilla. Ja huh, huh, eipä ole Oulussa montakaan ihmistä aamuvarhain liikkeellä.

[klikkaamalla kuvat suurenevat]

Oulua mainostetaan sloganilla ”Capital of Northern Scandinavia” – historiallisista, filologisista, kaupallisista, enkä mistään syistä, ole tuota koskaan allekirjoittanut, ja tämän aamun jälkeen en edes harkitse!!!

Oulu on hyvä kotikaupunki, Oulussa on paljon hyvää, paljon kaunista, se on keskus ja koti monelle asialle, aatteelle, ajatukselle, mutta että se olisi Pohjoisen Skandinavian (mikä se on????) keskus? – Hei haloo!

Metropoli? No miksei?

Klikkaa kuvat isommiksi, näet Oulun laajuuden. 😉 Ja avaruuden. Siellä ei ollut ketään aamulla ennen seitsemää!! Tuo suunnilleen ainokainen ihminen kuvissa, aseman edessä, oli japanilainen joka parahiksi tuli vastapäisesta matkustajakodista ulos, matkalla jonnekin pois Oulusta.

Mikäs muu mokomaa väsyttää? Vakaa aie silitellä, manklata ja siivota Festa tänään, miltä kaikelta pelasti Juniorin tekstari ”Otatteko Aapelin hoitoon iltapäiväksi?” – Tietysti. Eikä Aapeli ollut ollenkaan samaa mieltä iltapäiväunista kuin vanhempansa ja mummikin olivat ajatellleet!

Ei nukuta, niin ei!! Kyllä meinas pokka pettää tämän pojan kanssa … mutta hyvin me iltapäivän pärjäsimme. Liikkumista, iloa ja eloa on ollut päivässä.

Historiaa Niitä näitä Oulu

Kansakoulumuistoja

Ollaan miniän kanssa ensi viikolla aikeissa viedä ylimääräistä kampetta ja rompetta kirppismyyntiin. On oltu aikeissa jo pari kuukautta, mutta aina on tullut ”muuttuvia tekijöitä”, ja homma on siirtynyt. Nyt on vihdoin vuokrattu ensi viikoksi parikin pöytää, ja sillä töin sitten tänään pengoin autotallinkin perimmäisiä nurkkia ja kirjalaatikoita.

Ja mitä löysinkään: en todellakaan muistanut, että minulla on tallella myös omia kansakoulun alaluokkien kirjoja! Olisinpa tämänkin löytänyt silloin kun pidin Pohjoinen paikallishistoria – luentosarjaa.

Mielenkiintoista lueskella, mitä Oulusta on Koskelankylän kansakoulun kolmasluokkalaisille 1960-luvun puolivälin jälkipuoliskolla opetettu, ja mikä kaikki on puolessa vuosisadassa muuttunut.

Pudasjärvi taitaa olla tällä hetkellä Suomen – ja melkein Euroopankin – suurin kaupunki pinta-alaltaan, varuskuntaa Oulussa ei enää ole, Tromssan yliopisto lienee nyt maailman pohjoisin, …. Enpä noista ”Erikoista Oulussa” -asioista paljon muistanut, mutta hei!, tuolla on se jääpallo-asia, josta ihan vastikään täällä blogissa kirjoittelin.

Ja sitten yksi sivu Oulun talouselämän tuntemuksestani 1960-luvun tilanteessa.

Kaupunkilaiset ostavat maaseudulta? – Karjaa!, vastaa allekirjoittanut. Lihatuotteita ehkäpä. Ja mitä teollisuuden tuotteita viedään Oulusta ulkomaille? – Liköriä ja makeisia, on kolmasluokkalaisen tiedossa ollut. Mikähän tuo ”liköri” -juttu on oikein ollut? Onko Oulussa koskaan teollisesti tehty likööriä?

Sitten minulle niin rakkaan matikan tai siis laskentokirjan (oikeasti tykkäsin laskennosta ihan hirmuisesti) kanteen olin tokaluokalla kontaktoinut lukujärjestyksen.

”Vuoroluku” oli toisella ja kolmannella luokalla käytössä, ja lauantainakin oli kouluun mentävä. Ja sen jälkeen vielä pianotunnille meno. En tykännyt.

Tokaluokan luokkakuvassa en varsinainen hymytyttö-palkintoehdokas ollut. En ole varma, mistä myrtsi ilmeeni johtuu, mutta luulenpa, että se hillitön kärsimys, mitä hameen pitämäinen minulle tuohon maailmanaikaan merkitsi, on kurtistanut kulmat. Luokkakuvauspäivänä on äiti varmasti ykskantaan ilmoittanut, että hame päälle ja letteihin nauhat. Kirjoneulevillatakkia siedin, mutta olisin halunnut olla verkkareissa, ihan niinkuin useimmat pojatkin olivat.

Koulukirjoja en kirpparille vie, joten jatko-osa tälle postaukselle on varmasti tulossa.

Oulu Ruoka ja viini

Oululainen ruokakulttuuri vol. II

Surkea keli, eikä paljon ei ole leuhkimista tämän päivän tapahtumilla tai onnistumisilla.

Niinpä ehkä palaankin vielä teemaan ”Oululainen ruokakulttuuri” … ette arvaakaan kuinka kätevästi (tai noh, kätevästi ja kätevästi) voikaan vetää puolivuosituhatta Oulun historiaa ja ruokakulttuuria ja vielä imagoakin puolikkaaseen liuskalliseen paperia. Kiitos vain inspiraation antamisesta kaikille asianosaisille.

Ehkäpä tässä jotain uuttakin asiaa – ainakin ei-oululaisille:

Tervan ja teollisuuden, koulutuksen ja kaupankäynnin keskus Oulu on pitkän, yli 400-vuotisen historiansa aikana vetänyt väestöä asumaan ja hankkimaan elantonsa Oulujokisuulle. Lohi ja tervakauppa olivat tärkeitä syitä kaupungin vaurastumiselle. Oulu on tunnettu koulu-kaupunkina koko historiansa ajan, mikä on yksi syy siihen, että Pohjolan ”Valkea kaupunki” ja teknologiakeskus on kasvanut 200 000 asukkaan kauppakaupungiksi, jossa väestön keski-ikä on tällä hetkellä Euroopan kaupunkien nuorimpia (37,5 v.).
Paljolti keskeisen sijaintinsa vuoksi – Oulusta on yhtä pitkä matka (600 km) Helsinkiin kuin Suomen pohjoisimpaan pisteeseen Nuorgamiin – oululaiset ovat kautta vuosisatojen kestinneet vieraita läheltä ja kaukaa.
Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.
Merellinen sijainti on vaikuttanut myös Oulun ruokakulttuuriin, ja koko maakunnalle ovatkin ominaisia moninaiset meren ja saariston annit sekä lisäksi Pohjanmaan peltojen runsas sato. Oululaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tietysti kaupungin vaakunassakin oleva lohi; lohisoppa on pohjoispohjanmaalaisen pitopöytäkulttuurin keskeinen tarjottava. Rössypottu ja rieska, jankki ja juhannusjuusto (”makia juusto”) ovat nekin oululaisen ruokapöydän perinteisiä, monelle lapsuuden ruokamuistoihin tai arki- ja juhla-aterioille kuuluvia herkkuja.

Rössypottuhan se on se oululainen ruoka numero yksi. Ja yksi niistä harvoista ruuista, joista en todellakaan pidä. Enkä ole koskaan itse tehnyt. Pehtoori, joka on lapsuudessaan saanut muutakin kuin kansakoulun (ainakin minun mielestäni) varsin epämääräistä veripalttukeittoa, söisi kyllä mielellään, mutta minä en tee. Niinpä mies käykin aina joskus Hannalassa tai jossain muualla ”kansankeittiöissä” rössypotuilla.

Oulu Ruoka ja viini

Oululainen ruokakulttuuri?

Mitä on oululainen ruokakulttuuri?

– Jos sinulta, oululainen, ”entine tai nykyine, avojalakane tai tullista tullu”, kysytään, mikä on sinun mielestäsi oululainen ruoka ylitse muiden, niin mitä vastaat? Tai onko Oulussa joku leivonnainen/leipä, jonka miellät nimenomaan paikalliseksi? Tai liittyykö oululaiseen ruokaperinteeseen tai -kulttuuriin jotain omintakeista, jota et muualla Suomessa ole tavannut?

Tai sinä Oulussa koskaan asumaton, ehkä paikkakunnalla usein tai vain kerran käynyt tai Oululta koko elämäsi välttynyt, mitä sinä tiedät oululaisista herkuista, ruuista, puolen Suomen pääkaupungin ruokakulttuurista?

Auttakaapa hyvät blogiystävät! (Toki olette tässä parin päivän aikana aika paljon auttaneetkin: kirjatilauksia on tulllut ihan mukavasti, kiitos niistä!)

Oululainen ruokakulttuuri on tänään ollut minun pohdintani alla, koska teen pientä opasta paistinkääntäjien ensi kesän kapitulivieraille. Ouluun tulee satoja ruoka-alan ammattilaisia ja harrastajia, ja ajattelin, että voisin tiedottajana kertoa vähän myös paikallisesta ruokaperinteestä. Ja siitä, millaiseksi se mielletään.

Suomessahan on pilvin pimein paikkakuntia, joilla on joku perinneruoka tai joku muuten tunnettu safka, joka koko maassa tunnetaan ja tiedetään yleisesti (musta makkara Tampereella, Lemin särä, kampanisut Posiolla (ja monella muulla pohjoisen paikkakunnalla etc.) ja sitten on sellaisia ehkä vähän vähemmän tunnettuja paikallisherkkuja kuten Iin nahkiaiset tai Turun laukkamakkara etc..

Kertokaapa kommenteissa (tai vaikka yksityisesti spostilla reija at satokangas.fi) a) oululaisista ruuista tai b) oman/vanhempienne/mökki tms. paikkakuntanne perinneruuasta tai herkusta, joka on leimallinen juuri tälle yhdelle paikkakunnalle/maakunnalle.

Kaikkien kommentoineiden kesken arvon yhden palkinnon: kalenterin (Oulu kuvissa) tai uutukaisen ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjan. Voittaja saa valita kumman haluaa. Ihan vaan yksi sana, mielummin tietysti hieman laveampikin selitys, on riittävä. Vastaa joko a)- tai b) -kohtaan, tai itse asiassa molempi parempi. 😀 Eikä haittaa vaikka joku muu olisi jo saman maininnut aiemmin. Päinvastoin. Kaikki vastaukset hyväksytään.

Ensi sunnuntaina kun palailen kouluviikonlopulta suoritamme kaikkien vastanneiden kesken arvonnan, joten melkein viikko aikaa vastailla. Mutta hetikin saa mieleen tulleet jutut tuohon alle (tai sähköpostiin) kirjata.

Niitä odotellessa, etukäteen kiitellen… 😉

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Musiikin kautta

Katselen sua sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me …

Sannin biisi soi ajellessa kohti Linnanmaata, ja tuli sitten taas mieleen, kun sieltä sitten parin tunnin jälkeen lähdin. Ei olla yliopisto ja minä enää ´me´. Mutta oli kyllä ´kiva pitkästä aikaa jutella´ kollegoiden kanssa.

Niinpä sitten, kun kaupungilla olin ”heijastuksia” kameran kanssa etsimässä ja nappikuulokkeista alkoi soida Juha Tapion ´Eläköön´, sekin tuntui sopivan näihin viipyileviin fiiliksiin.

Sateen jälkeen hiekkatiellä pilvilauttoja
Siksi laulan: Eläköön
Päivät, jotka juoksi iltaan
Niiden riemut ja työt
Rohkeus mennä vastavirtaan

Tämän talven kotimaisesta musiikista eniten on koskettanut Apulannan ´Valot pimeyksien reunoilla´. Sen voisin kuunnella joka aamu, tai ilta. Tai molempina.

Mahdottoman lämmin (+4 C) päivä on ollut, vesi lirissyt räystäiltä, rapakot laajentuneet, hanget mustuneet ja madaltuneet, rapa roiskunut. Kaikki tuo on hyvä.

Klikkaile kuvat isommiksi. Kannattaa.

Niinpä olinkin päivän mittaan useammankin kerran ulkona tepastelemassa.
Rannoilla kierrellen, taivaankantta kuvaillen.

Hyräillen, hymyillen. Kevät. Kevät. Kevät.

Ja aurinkoa on luvattu koko viikoksi.

Huomiseen.

Historiaa Niitä näitä Oulu

Merikosken äärellä

Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.

Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.

Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942)

Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.

Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.

Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.

”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.

Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.

Paulaharju jatkaa:

Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.
Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.
– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.

Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu

Toimintaa

Lauantai täynnä touhua ja toimintaa.

Lähdin aika varhain Tuiraan ja kaupungille kuvailemaan. Liike-kuvaa metsästämään, enkä edes muistanut, että Oulussa on menossa maailmanluokan leffan filmaukset ja satuinpa Lyskan nurkalle vahingossa, ja ajattelin, että tässä se nyt on: elämäni tilaisuus kuvata liikettä. Toimintaleffan takaa-ajokuvaukset menossa ja minä olen kamerani kanssa paikalla. No niin: turha luulo, että olisi päässyt lähellekään kameran kanssa. Höpö, höpö.

Lenkin jälkeen aamusaunaan ja sitten vihoviimeinen? Laanilan historia -palaveri. Minulla olisi asiasta paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä.

Ja puolenpäivän jälkeen saimme Aapelin tänne päiväksi. Juniori ja Miniä lähtivät päiväleffaan, matto-ostoksille ja syömään ulos, joten me saimme hampaita tekevän, vanhempiaan kaipaavan Aapelin syliteltäväksi. Sanoittakin ymmärsimme vanhempien ikävän, eikä pojan tarvinnut edes itkeä, että ikävä näkyi. Oli meillä riemulliset hetketkin. On vaan niin ihana istua vauva (onko yhdeksän kuukauden ikäinen enää vauva?) sylissä ja kuunnella musiikkia ja katsoa takkatulta. Siitä Aapelikin tykkää.

Aapelista voi ottaa vain liike-kuvia. Ei pysy paikallaan sen vertaa, että saisin tarkkoja kuvia…

Panoraamakuvia aamusella harjoittelin … klikkaa isommaksi.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Brunssi Nallikarissa (vol. 2)

Äskeisestä kotona nautitusta blinipäivällisestä olisi runsaati kuvia, mutta niissäpä ei ole mitään olennaista uutta viime vuotiseen… Edelleen poromousse todettiin parhaaksi lisukkeeksi. Blineistä, niiden lisukkeista ja viineistä, ja niiden historiastakin juttua täällä. KLIKS ja toinenkin postaus aiheesta.

Uutta ja uusia kuvia on eiliseltä ravintola Nallikarin brunssilta, eiliseen siis jatko-osa. Nallikarin brunssista on tarkat tiedot ravintolan kotisivulla, mutta yksi olennainen listasta puuttuu: jääkellarin lohi! Ja se oli kyllä minun ehdoton suosikkini. Tosin yhtä hyvää oli myös sen kanssa valitsemani saaristolaisleipä ja muikut. Ja pidin kyllä siitä, että tarjolla oli croissanteja ja niiden kanssa hillahilloa, eikä mitään boysenmarjatuontijuttua. Olisi ollut rieskaa ja pikkuisia cocktail-piirakoitakin, mutta enpä niillä lähtenyt vatsaani täyttämään, kun oli muutakin hyvää valittavaksi asti.

Juustoja oli vähintäänkin riittävästi, lihaleikkeleistä mie en paljon piittaa, jos pöydässä on kalaa ja juustoja.

Kuulostelin koko brunssin ajan, josko neljän hengen seurueen miespuoliset – joiden kyllä tiedän aamiaisilla arvostavan pekonia ja munia – olisivat niitä kaivanneet, mutta ei mainintaa sanallakaan. Ehkäpä pöydän anti oli riittävä ilman niitäkin.

Onhan siitä ollut ennenkin puhetta, että maksaruoat ovat minun suosikkejani, usein tilaan ravintolassa lämpimänä ruokana maksapihvejä, mikä on tietysti aina riski: ne voivat olla pilalle paistettuja tai jos hyvin käy ne ovat ihanan pehmeitä, makoisia. Noh, eilen ei ollut mitään maksapihvejä, vaan oli poronvasanmaksaa, jota osaan itsekin tehdä kohtuullista, mutta kyllä eilinen oli – ihan vaatimattomuuttani voin todeta – vähintään yhtä hyvää.:)

En ole ihan varma, oliko oheen laitettu remoulade-kastike tarkoitettu juuri maksalle, mutta minä ainakin pidin niiden kumppanuudesta. 😉

Pöydässä oli vielä ”päivän keitto” joka eilen oli katkarapukeitto, minä olisin kaivannut lisää chiliä, mutta voihan se olla, että buffassa ei voi kovin tulisia soppia serviiserata.

Pääruokakin oli. Tästäkinhän on ollut puhetta: minä syön mieluummin vaikka kaksi eturuokaa tai noutopöydästä itseni kylläiseksi, … mie en niin perusta noista lämipimistä … Eilen oli listalla ”Maustepaahdettua perunaa” ja sitten – kuten listassa lukee – ”Vaihtelevasti makkaraa/kanaa/ribsejä/lihapyöryköitä”) – meille sattui kohdalle kanaa. Oikeastaan ihan turha minulle. Mutta se ”talon kokkeli”!! Sieniä, munakokkelia ja juustoa. Ei kovin kuvauksellinen (tuossa takana), mutta olihan se hyvää. Oli. Eikä perunoissakaan mitään vikaa, jos olisi enää jaksanut syödä.

Ja jälkkäri? Meidän perheessä Pehtoori on se jälkkärifriikki. Vohveleita tykötarpeineen.

Olihan meillä vielä paluumatka kotiin käveltävänä, joten miksenpä minäkin olisi annokseni koonnut. 🙂

Brunssiin kuuluu kuohuva. Vaikka vain lasillinen. Muttaku. Mutta kun me olimme eilen ystävien kanssa, ja oli jo ihan selkeästi iltapäivä, joka siinä nautiskellessa vaihtui illansuuksi, oli väistämätöntä, että kuohuva ja toinenkin … kuului asiaan. Ja hieman kyllä vaikutti että (kerrankin) oli kuohuva hinnoiteltu ”sisäänheittohintaan” (= pullollinen Freixenettiä 20 euroa).

Näillä eväillä helmikuun ahdistus on helpottunut olennaisesti.

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Ruunekreenin päivänä

Runebergin päivä: jääkaapissa on kaksikin Runebergin torttua. Kaupasta ostettuja, jäänevät minulta syömättä. Joskus olen tehnyt itsekin, samalla muistellut menneitä ja sitä, miten voi saada ”sytöt” Runebergin tortuista.

Runeberg, joka muuten pääsi eläkkeelle jo 35-vuotiaana, on päässyt myös oululaisen Sara Wacklinin kirjaan ”Satanen muistelmaa Pohjanmaalta”, – Wacklin kuvaili pikkupoika-Runebergiä näin: ”Hänen kasvonsa olivat terveen punakat ja niitä ympäröi kihara tukka, joka oli ruskea kuin kahvi, johon oli lirautettu kermatilkka”

Oululaiset tietävät Jumprun ja Kaarlenholvin, – nekin liittyvät Runebergiin: talo, jossa nuo ravitsemusliikkeet nyt toimivat, olivat Johan Ludvigin (jota kylläkin kutsuttiin Janneksi) sedän omistuksessa 1800-luvun alkupuolella, ja Janne asui setänsä talossa kouluvuosinaan 1812 – 1814. Maksoipa setä Jannen opinnot Oulun triviaalikoulussa, mutta sedän yhtäkkisen menehtymisen jälkeen Janne joutui palaamaan Pietarsaareen. Ja sitten ei mennyt kuin muutama vuosisata niin samoissa tiloissa minä vietin polttareita, lakkiaisten jatkoja – ja yksiä jos toisiakin kestejä ja iltoja. 😀 ”Runoilee ku ruunegreen”.

Tänään piipahdin aamuvarhaisella kauppareissulla myös kuvailemassa, pikaisesti, runsaasti pukeutuneena… Olisi ehkä kannattanut käydä Kauppurienkadulla kuvaamassa ko. rakennus, mutta olinpa taas omilla rakkailla rannoillani, – Nallikarissa piipahdin. Tällä kertaa kuvat musta-valkoisina. Kommentteja?

[Klikkaa isommaksi]

Historiaa Oulu

Helmikuu – jäähelmiä odotellessa

Helmikuun nimi tulee jäähelmistä. Niitähän usein helmikuussa puiden oksilla on nähtävissä. Ne syntyvät kun sydäntalvella lämpötila laskee niin paljon, että lumi sulaa vesipisaroiksi oksille, ja kun sitten taas pakkanen palaa, usein nopeastikin lauhan jälkeen, muodostuu vedestä kauniita pisaroita helmeilemään puihin. Mutta miksi nämä ovat olleet niin tärkeitä, että niiden perusteella vuoden toinen kuukausi on saanut niistä nimensä?

Kalevalan ja suomen kielen tutkijan Vilho Rikkosen tutkimusten mukaan helmikuun(kin) nimeäminen liittyy vuodentulon, säätilojen ja enteiden tarkkailuun: nehän liittyivät hyvin tiiviisti yhteen, ja vanha kansa oli vakuuttunut, että talven ensimmäisistä suojasäistä oli 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Jäähelmiä oli siis tärkeä tarkkailla, jotta tiedettiin tulevan satokauden kulku.

[klikkaile kuvat isommiksi]

´Februaryn´ takana on roomalainen Februa-juhla (700-luvulta eaa.), jossa siirryttiin uuteen vuoteen peseytymällä rituaalisesti. Vanha pestiin pois. Uusi vuosihan alkoi maaliskuusta kuten aiemmin täälläkin on ollut puhetta. Roomalaisilla on myös Februus-niminen jumala, mutta sovitusjuhla Februalla on kuitenkin ollut tärkeämpi merkitys kuukauden nimeämisessä.

Tänään ei ollut jäähelmiä, mutta ihan tavattoman kaunis aamu oli. Ja linnut lauloivat Pikisaaressa! Pakkasta oli juuri sopivasti. Onkin hyvä tietää, että jos helmikuussa ei ole pakkasia, niin homma kostautuu maaliskuussa. Kovat pakkaset tulevat vasta maaliskuussa, jos ovat helmikuuussa jääneet väliin: ”Kevät on kova, jos helmikuussa leutoja ilmoja”.

Pakkastahan tuota on luvassa koko viikoksi, eipä haittaa. Onpahan helpompi pysyä kirjoitushommien ääressä kun ei kovin paista.