Liikkuminen – Sivu 27 – Tuulestatemmattua

Canonia ulkoiluttamassa aamulla

Sataa lunta. Tänään on satanut useammin lunta kuin joinakin viikkoina talvella.

Mutta aamulla ei satanut. Oli nollassa, mutta paistoi. Arkiaamutavoistani poiketan lähdin ulkoiluttamaan Canonia Meri-Toppilan rantaan. Kannatti. Vesi oli matalalla, matalikot näkyivät, ”Vitikkua”, jossa osa frisbeemaalikoreista on, oli harvennettu, ja nyt siitä on tulossa koivikko. Se ilahdutti.

Ja vielä iloisempi olin, kun rannassa hoksasin, että kaislaa, heinää tai whatever se onkaan, oli niitetty. Möljän aallonmurtajalle, Ilo-kiville, olisi voinut melkein kävellä. Jollei olisi väylä välissä. Mutta melkein. Olisin halunnut. Mutta jo se, että rantaviiva nyt erottuu selkeästi, on suurenmoista. Siitä on minulle iloa vielä monilla lenkeillä. Mannisenoja, jota usein ei edes näy, kun on talvella jäässä ja kesällä liki kuiva sekä risukon takana piilossa, solisi, ja vesikin oli ”ei-ihan-ruskeaa”…

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tepastellessani, aamuhetkestä, auringosta ja keväästä – vaikka sitten viileästäkin – nauttiessa taas kerran lupasin itselleni, että teen tämän useamminkin: lähden arkiaamuna aikaisin lenkille. On lupauksia, jotka pidän, – tämä ei kuulu niihin. Tiedän sen jo nyt.

Joka tapauksessa koko päivän parempi ryhti, olkapääkin pitkästä aikaa ihan kivuton. Liikkuminen on, olisi, hyväksi. Asioiden näin ollen lopetan nyt tässä koneella istumisen, ja säästän huomiseksi vähän ostosvinkkejä keittiöön.

Mökkimaanantai

Hiihtoloma. Hiihtolomalla kuuluu hiihtää.

On myönnettävä, että aamulla en ollut mitenkään erityisen riemastuksissani ladulle lähdössä. Ajattelin, jotta äpöstämistähän se minulla kuitenkin on, varsinkin näin talven eka kerralla. Että on kylmä, kuuma, väsy tai lipsuu, pahimmassa tapauksessa noita kaikkia. Että pieni lumisade tekee hiihtämisestä ikävää, että olkapää ei kuitenkaan kestä. Ja mitä vielä! Olipa mukava hiihtää, sopivasti kampetta, ei väsyttänyt eikä lipsunut. Olkapäälle teki hyvää lykkiä.

Ja mikäs se on hiihdellessä kun on näin modernit monot!

Nämä oli vaan pakko ostaa kun kesällä kävin Limingassa iki-ihanassa Pivis-vanhantavarankaupassa. Kympin noista maksoin, ovat ihan sisustuselemetti meidän mökissä. Juuri tuollaiset minulla oli kansakoulussa, ja kouluunhan usein hiihdettiin.

(Minulla olisi ladulta ja päivän muista highlighteista kuvia, kännykameralla otettuja, mutten saa niitä tänne siirretyksi. Hmph! – ti klo 9.15 onnistuinpas!)

Puolenpäivän saunan jälkeen lähdimme Ivaloon. Edelleen nettiantenniasioiden parissa päivää vietetty, muitakin asioita, Ivalon Taimitupa on vekkuli kauppa. Kerron ja kuvailen tässä joku päivä ostoksiamme; siellä kun myydään paljon muutakin kuin kukkia.

Kävimme myös Ivalon isossa S-marketissa: siellä kun on valikoima hitusen parempi kuin tuossa meidän Kuukkelissa, joka kaikesta huolimatta mainostaa itseään ”Pohjois-Suomen suurimmaksi tavarataloksi”. Minun terveysviikkoani varten (heh!) kävimme hankkimassa yrttejä, jotka ovat esimerkiksi sellaisia, joita Kuukkelissa ei juuri tapaa.

Illansuussa pehtoori viimeisiä Laanilan muuttoapuja hoiteli, ja minä siivosin mökkiä. Ennenkin olen sanonut, että tämmöinen 65 neliötä on niin hyvä asumis- (ja erityisesti SIIVOUS)tilavuus. Pyykkiä ja muuta sellaista, jota ei tule hoidetuksi silloin kun on mökillä on seuraa. Kaksin ollessa näitä huoltotoimenpiteitä hyvä suoritella.

Ukraina, Krim, Venäjä — ? Kaukana kavala maailma.

Nyt tästä keittiön ikkunasta näyttää tuolta. On rauhallista.

Huomenna voi miettiä menisikö laskiaistiistain kunniaksi mäkeen, ehkä sittenkin ladulle kun kerran oli niin mieluista tänään, ja lukisiko arvosteltavana olevaa gradua vai sittenkin Arjen historian harkkoja, tekisikö ruoaksi siikaa vai sienikeittoa. Näin suuria asioita täällä Hangasojan varressa voi pohtia.

Liikkuminen Madeira Niitä näitä Valokuvaus

Laurisilva madeiralaisittain

Patikka laurisilvametsään oli se, mitä me halusimme tällä lomalla kokea. Levadat ovat osa madeiralaista arkea paikallisille ja lomanviettoa turisteille: siispä ilmoittauduimme kansainväliselle kokopäiväretkelle saaren pohjoisosaan.

Ensimmäiset levadat lienevät tehty jo 1500-luvulla; ideana kuljettaa pohjoisessa satava vesi alas, saaren eteläosaan matalimmille alueille viini-, banaani-, kasvis- yms. viljelyksien tarpeisiin. Nykyisin levadoja on saarella jo noin 2000 km ja parinsadan kilometrin osalla on patikointimahdollisuudet.

Jo edellisellä Madeiran matkalla olin oppinut että täällä saattaa näin lokakuussa sadella. Ja tällekin päivälle säätiedotus lupasi sadetta ja myrskyä fifty-sixty mahdollisuudella. No se sitten sattui se sixty. Koko vajaan viisi tuntia kun laurisilvametsässä kävelimme satoi, välillä enemmän, välillä PALJON enemmän. Harvoin on niin litimärkä tullut oltua .

”Queimadas – Caldeiro verde” -reitti (linkin takana kartta) on noin 12 km pitkä, se levada on tehty vuonna 1937 ja sen varrella oli neljä tunnelia. Onhan sitä tullut vuoria ja tuntureita huiputettua, ja maailman pisimmmässä maanalaisessa joessa uitua, mutta ei ennen vuoren alla olevissa tunneleissa kuljettua. Nyt mentiin neljän läpi. Yksi oli aika pitkäkin, ei ihan ryömiä tarvinnut, mutta matalaa ja pimeää oli. Reitiltä olisi päässyt Pico RUivollekin joka on Madeiran korkein huippu (1862 mpy) siellä nyt ei varmaan olisi nähynyt mitään. Meidän reitti kulki 800 m – 400 metrin välissä. Selkeällä säällä olisi varmaan näkymät olleet hienot. Paikoin oli kyllä tosi jyrkkiä pudotuksia, kapean levadan toiselle puolelle, onneksi oli nuo köysikaiteet sentään.

Kaikkinensa laurisilvametsä ei ihan vetänyt vertoja vajaan parin vuoden takaiselle La Gomeran hienon hienolle patikalle (KLIKS), mutta lopultakin oivallinen päivä tänään oli. Vetinen, mutta hieno.

Hotellille palattua pohdimme ruokapaikkaa; Le Jardim, eikä huono valinta ollutkaan. Huomenna kooste tämän maailman äären ruokakokemuksista, kuvineen. Tuossa äsken illalliselta taksilla tullessa madeiralainen taksikuski totesi, että ”madam on huomattavasti ikäistään nuoremman näköien”… Ja mistähän tiesi ikäni? Ei mistäään… mutta on todettava että ei täällä ainakaan ole yrityksen puutetta olla kohtelias 😀

Kaikkien kuvien kanssa on nyt niin, että toiviosin voivani muokata niitä, mutta nyt teidän on tyytyminen näihin… Hieman oli ongelmia kuvia pienentämisessäkin. Hieman! Mutta eiköhän nämä nyt kerro päivästä jotain. Laittelen sitten kotona taas matkakotisivuille kunnon koosteetn

Kaksoisklikkamaamalla aukeavat suuremmiksi.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Patikoinnin syvin olemus

Tänään mökkilomaviikon viimeisen patikan aika: vähän pitempi sitten.

Jätimme luomuruohonleikkurimme töihin … 🙂

… ja ajelimme Savottakahvilan parkkiin.

Tänään patikka kohti Rumakurua. Ei varsinaisesti mitään huiputusta, Vävypään huipun vieressä pieni vaara ylitettiin. Ihan napakka nousu sekin oli. Hyvin vaihtelevaa olivat polkujen pohjat .. oksia, tylsää soraa, juurakkoja, rakkaa, kivikkoa, tasaista mäntykangasta.

(Minusta on aika paljon kuvia menossa tai tulossa vessaan – –
nehän ne on ne ainoat hetket, jolloin kamera on pehtoorilla. 😉 )

Kypsä riekonmarja. En uskaltanut maistaa.. Onkohan ne syötäviä… ?

Tällä reitillä poikkeuksellisen paljon puroja ja lampia.
Poikkeuksellisen vähän laakeita tunturisilhuetteja.

Eikä tänään sadetta. Kauniita pilviä vain.

Kuka tietää, mikä tämä alla oleva on? Mitä siinä on tapahtunut? Ahkera Tuulestatemmatun kommentaattori, nimimerkki ”Koivu” ei saa vastata ;), sillä aamulla lähetin hänelle jo kuvan ja kysyin, mikä tämä on. Ei näet pehtoorin kanssa kumpikaan tiedetty… Tietääkö joku muu?

Kolme tuntia patikka (oiskohan tullut sellainen 12 km?) vei, taukoineen kaikkineen. Niitä kun ei ollut. Taukoja siis. Pehtoorin kanssa kun mennään, niin siinä ei turhia istuksita. Sen mitä kuvailen, pysähtelen, ja sitten otan taas ukkelin kiinni. Ja Rumakurulla autiotupa (ja sen hyyskä ;)) katsastettiin. Siinäpä ne tauot.

Yllättävänkin helposti meni; toisin kuin Juutuanjoen kosket -päivänä. Silloin tuli vaan mieleen, miten paljon huonompi kunto minulla nyt on kuin viime kesänä vuorotteluvuoden jälkeen. Tänään ketään emme nähneet koko reitillä. Emme yhtäkään kulkijaa! Oli hiljaista. Ja mitäpä sitä turhia höpöttelemään, ehditäänhän sitä kaupungissakin jutustella. Puhdasta. Kaunista. Hyvä hengittää. Ilo liikkua.

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Ladulla

Aamun pakkaslukemat näyttivät edellyttävän pirttipäivää, töiden tekemistä lomallakin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla….

Tyttären kanssa viesteilimme, hänellä kuului olevan saman verran lämpöasteita – Monterreyn kevät on lämmin. Ja pojalla Oulun ja lähitienoon teillä tuiskua ja tuulta, lunta ja liuskasta – pullakuskin ja avokkinsa soisin oleva täällä – pois tien päältä ja muutenkin …

Mökin ikkunasta ulkona näytti siltä, että olisi vaikea pysytellä töiden parissa, olisi kohtuutonta olla sisällä koko päivä …

Nyt siis vihdoin ladulle. Semminkin kun puolenpäivän jälkeen ei ollut kuin häthätää – 10 C.

Minun reittini? Se sama Prospektorin lenkki, jota olen tykännyt hiihdellä; ensin monta kilometriä lievää nousua, sitten muutama reipas alamäkikilometri ja loppuun vähän tasaista, kympin lenkki kaikkinensa.

Vain? Ehkä se on ”vain” sellaisille pienille tirppanoille, jotka hädin tuskin osaavat lukea, mutta jotka ladulla vetivät ”Puijon hiihtoseura” – verkkarit päällä luistellen letkassa ohitseni, ehkä kymppi on ”vain” sellaiselle auringon ahavoitttamille mummun käppänöille, jollaisen tänään näin: näytti viettäneen koko elämänsä suksien päällä, sen verran keveästi ja kipakasti pienet nousut haarakäyntiä ylöspäin tikutti. Ehkä kymppi on ”vain” sellaisille nelikymppisille uraputkimiehille, jotka kesät golfaavat, ympärivuotisesti saleilevat ja talvet vartalonmyötäisissä hiihtopuvuissa pohkeet pinkeinä 1000 kilometriä hiihtävät tuosta vaan – heille kymppi epäilemättä on ”vaan”. Minulle se oli oikein hyvä lenkki tänään. Sitä paitsi ladulla oli hyvin, hyvin kaunista. Intohiihtelijät eivät malttaneet pysähdellä kuvailemaan – minä maltoin [sain hyvän (teko)syyn tasaannuttaa pulssia :)].

AINAKIN tämä alla oleva kuva kannattaa klikata isommaksi: luonto ja lumi vaan ovat ..
Ui, jui, oikeasti oli todella hienoa.

Hangen kimmellystä on vaikea kuvailla ja kuvata. Mutta kyllä ne kimmeltävät! Ja ruskettavatkin – pipon raja on jo selvä. 😉

Lappi rulettaa jälleen kerran!
Ja liikkuminen on hyväksi.
Vaikka sitten vähän vähempikin. … 🙂

Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Kauniissa kaamoksessa

Kohtsillään herättyäni halusin ulos, sillä pakkasta juurikin sopivasti, hulppeasti vain -8 C. Ihan tyven, ei sada lunta. Ladulle lähdin ja siellä viihdyin. Hiljaisessa, hiljalleen hämärästä valkeaksi aukeavassa aamussa hiihtelin yksikseni, loistavassa kelissä, hyvillä mielin. Kännykamera oli sentään mukana.

Päivä kulunut Laanilan historia -projektin ja yhden kirjallisen joululahjan kanssa puuhatessa. Takkatulen loimussa, ikkunasta näkyvää talvimaisemaa ihaillen.

Saunalle mennessä minäkin näin sen hillerin tai kärpän tai mikä lieneekään, asunee Tuulentuvan alla, Pehtoori on jo pari kertaa sen nähnyt, en edes haaveile kuvaavani sitä; niin nopea näytti olevan. Purolla jääkannen alla kuuluu solina, isosti, enpä muista ennen talvella kuuluneen noin isosti.

Illaksi meillä on kutsu kylille syömään. Mennään Siberiaan oululaisten kavereiden kanssa, jotka hekin viettävät täällä, siis omassa lomaosakkeessaan ”tuolla keskustassa”, pidennettyä viikonloppua.

Nälkähän tässä jo onkin — – me hiihtäjät tarvitsemme ruokaa. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERIn kuva
on aamulla Savottakahvilan nurkalla otettu.

Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruokapäivä

Merenrannassa vielä näkyy, oikeastaan tuntuu, yön hämäryys vaikka aurinko on jo nousemassa. Taivas sinisillä pastellinsävyillä vedelty, ilma ei ole enää leppeä ja mietin, miksi olen taas näin halvatun aikaisin liikkeellä.

Ja siellä se nainen koiransa kanssa on. Hän on varmastikin kotoisin jostain etelästä, kaukaa, ei huntua, ei huivia, ei pitkää hametta, mutta hän näyttää arabilta. Hän on hyvin kaunis, vähän pyöreä, mutta hyväryhtinen, ei runsas, vaan merkillisesti voimakkaan näköinen, – väistämättä ajattelen, että hän on uljaan näköinen.

Koskaan en ole nähnyt häntä kunnolla kasvoista, vain hänen tummat hiuksensa ja profiilin. Olen nähnyt hänet usein, juuri näillä aamuvarhaisilla lenkeillä ja hän on aina samassa paikassa katsomassa merelle. Mukanaan naisella on musta samojedilta näyttävä koira, joka katsoo aina pois mereltä, ikäänkuin varmistaakseen selustaa.

Kummallisesti tämän parivaljakon nähdessä tulee aina sellainen vähän pelottava olo… siinä on jotain elokuvamaista, sitä ajattelee että kohta tapahtuu jotain pahaa.

Tänään nainen kääntyi kohti paljon ennen kuin olin kohdallakaan, ja hän hymyili koko valkoisella hammasrivillään, hänen tummat silmänsäkin hyvmyilivät ja hän sanoi iloisesti, selkeällä suomen kielellä ”huomenta”. Hämmästykseltäni ymmärsin sentään vastata. Mutta kummallinen tunne jäi tänäänkin. Ehkä se johtui siitä, että oli vielä niin varhaista.

Ehdin käydä saunassa ja laittaa Festaan huippuaamiaisen ennen kuin pehtoori heräsi. Pekonia, munia, maalaisleipää, kinkkua, tuoremehua, kurkkua, vesimelonia ja hilloja, Viskaalin jukurtteja, mysliä, tummapaahtoista kahvia ja keitettyä vaahdotettua kahvimaitoa, croissantteja, kirsikkahilloa. Ihan kuin oltaisiin ulkomailla, sanoi pehtoori ja oli hyvillään.

Runsas aamiainen, brunssi, olikin tarpeen sillä nuoret tulivat vasta myöhään iltapäivällä syömään. Nuoripari oli ollut juhlimassa ja tytär iltapäivällä pelaamassa tennistä, joten söimme poikkeuksellisen myöhään. Ja oli niin mukava, kun Juniorilla ei ollut kiire Kajaaniin, ehdittin rauhassa syödä, olla. Ja jossain takaraivossani vai ehkä sydämessä tai aivoissa, vai ehkä sittenkin mielessä… viivähtää ajatus, noinko aikuisia nuo meidän pennut jo on?

Vielä riitti kasviskuormasta kokeiltavaa. Komeista pyöreistä kesäkurpitsoista tein hauskan lisäkkeen.

Leikkasin niistä hatun irti ja koversin sisuksen jätskipallokauhalla. Kuullottelin pannulla valkosipuleita, sipulia, kesäkurpitsan sisukset, lisäsin punaisen pestopurkin loput, aurinkokuivattuja tomaatteja, hain takapihalta yrttilaatikoista basilikaa ja silopersiljaa. Aamulta jääneistä pekoniviipaleista tein hakkelusta, lisäsin vielä raejuustoa ja vähän pecorinoraastetta. Annoin hetken hautua ja sitten täytin kurpitsat mössöllä, pinnalle mozzarellaa ja pistin uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi.

Ystävältä saadulla ohjeella, joka meillä kulkee nimellä Hannen kukkakaali, tuli tehtyä toinen hyvä lisuke.

2 pkt herkkusieniä
oliiviöljyä
2 sipulia
2 valkosipulin kynttä
4 rkl persiljaa
suolaa
mustapippuria
pieni kukkakaali
4 – 5 rkl voita
1 rkl basilikaa
3 rkl korppujauhoja
parmesaanijuustoa
Hauduta sipulit, lisää sienet, mausteet. Paloittele ja keitä kukkakaali.
Sulata voi ja sekoita siihen basilika ja korppujauhot, kaada kukkakaalin päälle.
Yhdistä sienet ja kukkakaaliseos, ripottele pinnalle parmesaania.

Pehtoori grillasi agnus-härkää, jolle en tehnyt mitään kastiketta, nokare rakuunavoita riitti.

Jaksoimme vielä kahvin kanssa palaset (Juniori ehkä useammankin) Kaiserschmarrenia (itävaltalainen pannari, kannattaa kokeilla, jollet vielä ole) mutta nyt on melkein vaikea istua, kun on niin kylläinen.

Sunnuntai on kestänyt iltaan asti… 😉

Lappi Liikkuminen

Jorpulipää (467 mpy) huiputettu

Mökkiaamu on jo aamulla kesäinen, ei niin tavattoman lämmin, mutta kaunis päivä näyttää olevan tulossa.

Oishan näitä mökkipuuhia, liiterin suursiivouksen aloitinkin, mutta aamupäivällä jo lähdimme kohti Vuotsoa ja Tankavaaraa.

Siis ensin Lapin markkinoille Vuotsoon (n. 30 km meiltä etelään), joka on Suomen eteläisin saamelaiskylä. Vuotson koulun pihalla iso ”happening”. Kansanedustaja puhumassa ILOA (siis ILO-sopimus) vastaan… vai sittenkin puolesta. Markkinahumussa hetken viivahdimme. Katselimme käsitöitä, ostimme rieskan, kaksi kampanisua ja harmaat villasukat. Vuotson lapinpuvusta olisi ollut mökille mukavia versioita… mutten raskinut ostaa.

Tien varressa, heti Vuotson kylän jälkeen installaatio, joka oli pakko käydä kuvaamassa. Oisko tästä taiteesta tulkintoja?

Sitten Tankavaaraan. Pikku Tankavaara on huiputettu jo muutaman kerran (eka kerran tasan vuosi sitten), ja on mietitty, missä se ISO on. Tänään olisi haluttu sen laelle kiivetä. Mentiin ensin Koillis-Kairan luontokeskukseen katsomaan kartat ja samalla katselimme Ex libris -näyttelyn. Lappi Ex Libriksissä. Mukava pikku näyttely.

Ja siitä tulikin mieleen, että voisin joskus postailla erillisen Ex libris – jutun; minullakin kun on oma :).

Aikamme karttoja ja reittejä katseltuamme ymmärsimme, että ei ole tunturia joka olisi Iso Tankavaara, vaan se on alue, johon kuuluvat mm. Pikku Tankavaara ja Jorpulipää (467 mpy). Ja niiden väliin jäävä aapasuo, jonka olen kuvannut mm. esimiehen juhlakirjan kanteen). Siis? Siis tänään kohti Jorpulipäätä.

Luontokeskuksen pihassa ihan mielettömän komea hirvas. Eipä ennen ole moisia sarvia nähty.

Ja reitti

Nousimme Tankasuolta kohti ja huipulle Jorpulipäätä. Ihan viimeisiä satoja metrejä lukuunottamatta helpohko nousu, liki huomaamaton. Matkalla katselimme nousevia tummia pilviä, mutta hajosivat jonnekin. Oli hyvä taivaltaa, paljon pitkospuita. Sitä on niin vaikea selittää, kuinka se on hienoa mennä ja katsella, nauttia, kuunnella hiljaisuutta. Kaksin tepastella luonnossa, hämmästellä ja kummastella.

Huipulla nautimme eväät. Huom. meillä oli tällä kertaa eväät. Jotain opittu juhannuksen Lemmenjoen reissusta… 🙂

Eikä siis tarvinnut ryhtyä nälkäänsä poimimaan hilloja, joita taipaleella muutamia sentään oli.

Porot olivat kovin kummissaan vierailijoista heidän tunturillaan, ihan selkeästi tällä reitillä ei kovin paljon patikoijia ole. Jääkauden jälkiä on. Paljon on, joten historiaprojektiin kuviakin samalla reissulla otin.

Taustalla Porttipahta vai itseasiassa Lokka? luulen niin, väliin jää Sompiojärvi, joka ei Jorpulipään huipulta näy. Muutoin näkyvyys 360 astetta ja kymmeniä, ellei satoja kilometrejä joka suuntaan. … Täällä taas sellainen ”vain taivas kattona -olo”. Se kannattaisi jokaisen joskus kokea. Sen haluaisin kokea vielä usein.

Taas kerran sellainen reitti, että alaspäin oli vaikeampi mennä kuin ylös… Rakkaa oli paikoin ihan kylliksi.

Kolmen tunnin patikan ja 10 kilometrin jälkeen oli iltapäivä jo pitkällä. Ajelimme mökille. Naamaa kuumotti kuin olisi päivän ollut keväthangilla rinteessä, Lapin kesä on lyhyt mutta se on jotain ihan huippuaainutlaatuista. Sitten rantasauna, ja poroa lautasellakin. 😉

Ja jatkoinpa tuossa liiterinsiivouksen vielä loppuun.

Lauantai Lapissa. Meni jo. Hieno päivä.

Bloggailu Liikkuminen Valokuvaus

Sadepäivä sallii surffailun

Tai tarkkaan ottaen – eihän tänään niin paljon ole satanut, ja rehellisesti sanoen en minä ole edes surffaillut, vaikka melkein koko päivän koneella olenkin ollut.

Aamupäivä meni digikurssin massiivisia läksyjä työstäessä. Ja kieltämättä pikkuisen innostuin ehkä tarvittua enemmän. Tai ehkä vain tein vähän tarvittua enemmän. Innostuksesta niin tiedä.

Yksi kuva, jota käytin työstämisen pohjana oli meidän takapihalla, takavaraston vieressä kasvavasta juhannusruususta eilen nappaamani kuva. Pensaassa on ihan valtavasti kukkia, niin kuin taitaa olla monissa muissakin – tosin kai joka paikassa myöhässä kukkivissa – juhannusruusuissa muuallakin. Mutta meidän pihan juhannusruusu ei olekaan mikään tusinataimesta kasvatettu! Pehtoori on sen kansakouluikäisenä istuttanut Jääliin oman huoneensa ikkunan alle, ja sitten aikanaan sen tänne Rantapeltoon siirtänyt. Että ei ole pehtoorin puutarhailu ole mikään vastikään herännyt harrastus. Ei ole. On jo pentuna näistä hortonomiahommista ollut kiinnostunut. (klikkaamalla kuva isommaksi)

Iltapäivällä tein nopsasti italialaista päivällistä (ohuet – ehdottomasti maustamattomat ja marinoimattomat – broilerfileet sivelin Barillan Aurinkokuivattu-tomaatti-tahnalla, päälle levitin prosciutto-viipaleen ja rullasin kiinni. Paistoin oliiviöljyssä, loraus valkoviiniä etteivät pala, päälle vähän suolaa ja pippuria. Ja seuraksi tatti-tagliatellea ja insalata caprese. Jälkkärinä kaapintyhjennys mango-marenki-vaniljakastike-jätski-viritys. Eikä valittamista kellään. ;))

Ja italialaisissa tunnelmissa sitten mennyt päivä muutoinkin. Juuri sain valmiiksi Umbrian matkan matkapäiväkirjan editoinnin. Blogipostauksista ja -kuvista yhdistelty juttu on 50 sivua pitkä! Ajatelkaapas, mitä kaikkea minä saisinkaan aikaiseksi, jollei olisi tätä blogi- ja valokuvausharrastusta?? Kymmeniä sivuja tieteellistä tekstiä kuukausittain? Itsensä sivistämistä? Filantropiaa? Hoikentavaa ja terveyttä ylläpitävää liikuntaa? Aktiivista kansalaistoimintaa?

Mutta ei. Koneella nyhjäämistä kesäsunnuntainakin! Nyt kyllä olkavarsi onkin niiin kipeä, että lienee lähdettävä kuittaamaan se aamulla lintsattu lenkki: ei muuta kuin sauvat käteen ja merenrantaan!

Lappi Liikkuminen

Lankalauantaina Lapissa

Kyllä täällä aletaan olla pääsiäisfiiliksissä.

Pääsiäsfiilistä on, mitä nyt meillä vanhuksilla vähän vaivat vaivaa. Pehtoorin lonkkanivelen limapussintulehdus ja meitsin helmikuussa puhjennut, silloin kivuliaskin, diagnostisoitu ja lääkitty gastriitti ja (ehkä, sanoi lääkäri) alkava mahahaava oireilevat, mutta tämmöistähän se voi olla, eikä maailma näistä krempoista kaadu. Kun siippa ei voi hiihtää, eikä lähteä mäkeen, lähdin tänään kaverikseen tepastelemaan. Kaunispään tiellä viheliäinen pohjoistuuli tuntui luihin ja ytimiin, mutta aurinko teki ulkoilusta mielekästä.

Koskapa huomenissa lähdetään kohti kotia, on tämän talven hiihdot ja laskettelut nyt ohi. Eihän noista kummastakaan kovin mittavia urheilukertymiä tullut, mutta kävelty on. Hyvänen aika, kuinka tämän vuorotteluvapaan aikana olenkaan kävellyt ja patikoinut! Tasaisella ja tunturissa. Koillis-Kairassa, Vuokatissa Alpeilla, Kanarialla, Koskelan- ja Koskitiellä, Meri-Toppilassa ja kaupungin kaduilla. Satoja kilometrejä. Pilatesta ja salia vähän, hiihtoa ja laskettelua vähän, mutta kävellyt minä olen, paljon.

Ja kävelemisestä tulee nälkä. Sisar ja kaverinsa, jotka ovat tuossa ”naapurikylässä” mökkeilemässä, hakivat meidät seurakseen syömään; mentiin kylille ja vihdoinkin sinne Petronellaan, jonne on varmaan joka kerta viimeisen vuoden aikana täällä ollessa aiottu ja yritetty mennä. Nyt mentiin. Oltiin oven takana jo ennen kuin ko. restaurantti edes aukesi. Päätimme aukeamista odotellessa mennä Siulaan, jossa on Kohti Jäämerta -näyttely. Valokuvia ja tietoa luonnosta ja historiasta. Esineitäkin vähän. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely. Ja sen jälkeen pehtoori jo totesi ”Ollaan kuin ulkomailla: ensin museo tms. kulttuuria ja sitten syömään.”

Ja syömäänhän kannatti mennä. Ruoan lisäksi seura lystiä, ei tarvi koko ajan puhua, mutta voi. Ja nauru tekee hyvää. Nyt vain on liian täysi. Iltahiihdolle?, sehän tekisi hyvää ja ruoka ei painaisi ja sattuisi. No mutta ei sentään mitään yltiöliikuntaa.

On alettava asennoitua kotiinlähtöön.. tuli mieleen näyttelyssä ollut ”Katuhaastattelu”, jossa on kysytty mitä pohjoinen on, vastauksia…

aito, avara, haavoittuva, heinäinen, karu, kiihkeä, kylmä, luonnontilainen, mystinen, paratiisi, puuton, rauhallinen, routainen, sopulinen, vapaa, viimainen, villi.

Lisäisin vielä tärkeä, seesteinen, levollinen, joka kerta vaikea hyvästellä.