Isovanhemmuus

Niin siinä sitten kävi. Kyyneleet poskilla ajelin kotiin. Märkä, musta marraskuinen asfaltti, pikku Beetleni valoton ratin takus, täysikuisen, puoliksi valvotun yön väsy, liikkumattoman päivän tukkoisuus ja silti ihan mahdottoman mukava olo. Kyyneleistä huolimatta!

Hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olin ajelemassa pojanpojan koulun edessä olevalle pysäkille, ja ”hyvissäajoista” huolimatta yhdeksänvee jo soittelee: ”Mummi, missä oot?” – Olin tuolloin jo ihan lähellä, ja ehdimme – yhdistäen paikallistuntemuksemme – Haukiputaan hammashoitolan parkkipaikalle ja kouluhammaslääkärin odotusaulaan hyvinkin ajoissa.

Kuten vakiseuraajat tietävät, minulla on vallan traumaattinen ja monivaiheinen hammaslääkärissä kulkemisen elämä jo takana, ja nyt sitten tässä oikomishoitoon menossa olevan, vielä aika pienen pojan, kanssa esitän aika lunkia mummia. Uskokaa pois, onnistuin.

Hyvin se meni. Poika oli noheva, reipas, ja kun ei mitään kipua tuottavaa tai pelättävää ollut, niin mikseipä. Ei pojalla, ei edes mummilla. Tiistaina homma jatkuu, eikä se meitä jännitä tai huoleta.

Loppuiltapäiväksi oltiin suunniteltu humputtelua. Pitkästä aikaa kahdestaan. Mehän humputeltiin kahdestaan aika paljonkin menneinä vuosina, varsinkin silloin kun A:lla ei ollut pikkusiskoa, silloin kun A. asui lähempänä.

Ja tänään oltiin monta tuntia kaksistaan. Juteltiin poikkeuksellisen vähän historiasta, toki Suomen itsenäistymisestä pientä vuosilukujen tarkistusta, mutta poikkeuksellisen paljon oli juttua geeniperimästä: ”Se on kyllä kiinnostava juttu”, totesi Apsu! Pohdittiin sitä, kuka tykkää matikasta, kuka myöhästelee, kenellä on siniset tai kenellä ruskeat silmät, kenen mielestä matikka, englanti ja liikunta olivat kolmannella luokalla mieluisimpia aineita, kenellä on kiharat luonnostaan, kuka on jo nähnyt tonttuja! Ja miksi!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illan tullen Pehtoorin kanssa nautimme lappilaisen sapuskan, poronfilettä etc. Erityismaininnan ansaitsee kastike! Ihan itse tuunasin. Huomenna ohje ja muutama viinivinkki. Miksei jopa pikkujouluihin, mutta varmasti joulupöytään!

Kalajoki, vaaauuuuu!

Yhden yön yli kestänyt Kalajoen reissu on ohitse. Luulen muistavani tämän kauan, ehkä loppuelämäni, toivon, että lapsenlapsetkin muistavat.

Ollaanhan me Pehtoorin kanssa saatu olla paljon näiden kahden kanssa (Apsu jo yhdeksän, Eepi parin viikon päästä kuusi) kanssa, mutta ei olla ennen yön yli reissua ihan vaan keskenään ennen tehty. Nyt tehtiin.

”Poikkeusoloissa” ja entistäkin tiiviimmin yhdessä, lapset ilman kumpaakaan vanhempaansa, olivat ehkä enemmän omia itsejään, ja entistäkin enemmän toisissaan ”kiinni”. Opin heistäkin (ja toki itsestänikin!!) ihan uusia juttuja. Onni on herätä muksujen kanssa uuteen yhteiseen aamuun.

Kalajoen Sani Kylpylähotelli on lapsista mahdottoman hieno ja hyvä, ja se tosiaan onkin lapsiystävällinen, lokakuisen minilomasen viettoon oikein hyvä kohde. Olkoonkin, että lokakuu ei varsinaisesti ole merenranta lomakohteessa parasta aikaa, mutta toisaalta – hotellissa on ´kaikki´ tarvittava, eikä tarvitse edes yrittää ulos, jollei halua.

Eilen sen jälkeen kun olimme perillä kahden aikoihin, olimme altailla yli kaksi tuntia (A. uskoi jo itsekin osaavansa uida ja Eepi kaikessa rämäpäisyydessään jaksoi polskia ja kulkea kylpylän nurkasta toiseen, saunaan ´ei ehdi´ 🙂 , kävimme a la carte -ravintolassa syömässä (koskaan en ole nähnyt Eepin olevan niin nälkäinen) ja katselemassa merelle, sen jälkeen keilasimme ja vielä huoneessa väsyneinä höpöttelimme, telkkaria katselimme, iltapalaakin varsinkin Apsu jaksoi.

En juuri edes kuvaillut, koetin vain olla hetkessä. Halusin kuunnella kaikkea, mitä Eepillä oli kerrottavanaan: ”Tiiäkkö mitä, mummi?” Yritin vastailla ja kommentoida kaikkeen, mistä A. halusi tietää tai kertoa. Ja lupailla, että ”Mummi/pappa, sitten kun me ens kerralla tullaan tänne, niin voidaanko…? ” Luvattiin, että mennään/voidaan.

Juhlaahan tällaiset päivät meillekin. Olla liki, jutella, elellä, kulkea ja kuunnella, pitää päivällä sylissä ja illalla kädestä.

On vähän kummallinen olo. Matkalla Järvenpäästä kotiin ajatukset lainehtivat aika ristiriitaisina. Sellainen ”onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä” -fiilis. Mennessä tuntui, että kaikkea hyvää on jo puolillaan, ihan pian jo täynnä, ja nyt palatessa huomaan, että pinta on laskemassa takaisin puoleen tai sen alle. Ensin kohtaamisen odotus ja jälleennäkeminen ja sitten yhdessä olon jälkeinen ikävä saavat aikaan hyvinkin erilaisia tuntoja. Mitä nyt odotan, kun tämä odotettu viikonloppu on jo eletty?

Olimme Emmiliinin kanssa melkein kolme päivää saman katon alla, varhaisista aamuista aika varhaisiin nukkumaanmenon hetkiin. Olin yksivuotiaan (1 v 2 kk) tyttärentyttären arjessa ja maailmanmenossa mukana, kuinka tuntuikaan hyvälle ja mummiuden todeksi tekeväksi olla liki ja läsnä.

”Kirjojen lukeminen, väriliidut, kävely, nenäleikki, kerrospukeutuminen, Sibeliuksen talon kristallikruunut, museotarrat ja karjalanpiirakat oli tän viikonlopun kovimmat jutut”, totesi Emmiliinin äiti tytön puolesta. 🥰

Nyt olen jo kotona ja olo on vähän tyhjä. Tai ehkä sittenkin olen vain hyviä ja rakkaita muistoja täynnä.

Aamulennolla Oulusta Helsinkiin.

Kaikenlaista matkan alun, kulun ja perille saapumisen viivästymistä. Yksi uudenlainenkin viivästymissyy tuli koettua. Jo lähdön ongelmia, sillä kone tuli myöhässä Ouluun, sitten koneen täyttämisen kanssa käsittämätöntä härdelliä, ylibuukkauskin?, lisäksi tiedossa oli kova vastatuuli ja se uusi juttu: Jyväskylän yllä lentorajoituksia, joten oli kierrettävä Kuopion kautta. Kaikkinensa olin Helsingin keskustassa melkein 1½ tuntia aiotun jälkeen.

Ehkä se säästi minulle rahaa, sillä en ehtinyt niissä muutamassa putiikissa käydä, joihin oli ”kauppalapussani” merkitty hankintoja. Mutta Stockalle ehdin. Emmiliinille ja Eepille löytyi vaatetta, itselleni ei talvikenkiä. Samppanjan ehdin hakea ja sitten R-junalla kohti Järvenpäätä.

Kolmeksi ehdin perille, ja se merkitsi, että pääsin tyttären (jolla on tänään synttärit) kanssa hakemaan tyttärentyttären päiväkodista. Ja ilta saatiin taas tutustua ja leikkiä, – silloin vasta muutaman kerran onnen rippusia silmänurkissa kutittelemassa …

Tänään meillä oli Apsun (9 v.) ja Eepin (pian 6 v.) kanssa yhteinen pitkä iltapäivä. Ajelimme kohti Nallikaria toiveissa päästä uuteen leikkipuistoon liikkumaan ja ulkoilemaan ja matkalla Apsu kertoi, että oli saanut uuden avaimenperän kaverinsa äidiltä: ”Siinä on semmonen yliopiston merkki. Onko sulla semmosta?”

Minä: Ei ole, ei ainakaan enää. Mutta olin viime viikolla pitkästä aikaa yliopistolla vähän niin kuin opettamassa, – olin pitämässä esitelmää siellä. Ja oli mukava, kun näin mun entisiä opiskelijoita ja työkavereita, että ne oli kuuntelemassa siellä.
Eepi: No mitä ne oppilaat sano, kun oot ope, vaikka oot noin vanha?

        Enpä osannut vastata? – Naurua en voinut pidätellä!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nallikarin uusi leikkipuisto oli taas suljettu; rakentaminen taitaa olla siinä vielä kesken. Kuljetttiin rannalla, juostiin majakalle, heiteltiin kiviä mereen, pojan kanssa ihmeteltiin meren synkkää pintaa, mutta ihastellen katseltiin muuttolintujen parvia, jotka järjestäytyivät matkalleen. Niitä oli paljon. Eepi ihmetteli, että miksi lähtevät… Yllättävän lämminkin oli tuulisella rannalla, tai sitten meillä oli tarpeeksi vaatteita. Lastenkin kanssa on ihana kulkea ulkona, merenrannassa. Jutella ja kertoa.

Ulkoilun jälkeen mummi-papalle. Pelaamaan ja syömään, ja sitten se olikin Eepi jolla oli juttuja. Tyttö on mahdoton höpöttäjä, ja nauraa hersyvästi päälle. Kirjastossakin poikettiin vielä kotimatkalla. Kirjastossakin lasten kanssa mukava käydä. Molemmat ovat oppineet kirjojen ystäviksi. Osaavat kertoakin kirjoista.

Hyvä päivä tänään. Mumminelämää.

Yhteisen päivän lopulla lyhyt dialogi.

Mummi: ”Miten on, kumpi on parempi: liikennepuisto vai Koiteli?”

Muksut tasan tarkkaan yhtä aikaa: ”Koiteli!”

Näin totesivat pitkän puolenpäivän Koiteli-retken jälkeen.

Monta kertaa olen ehdotellut, että mentäisiinkö sinne. Se ei ole saanut kannatusta, vaan toiveena, vaihtoehtona, liki vaatimuksena on ollut museo, liikennepuisto, kasvitieteellinen, kirjasto, Valkea [erinomaisia nekin], mutta tänään sattui taivaan kappaleet olemaan siinä asennossa, että lapsenlapset – molemmat yhtä aikaa, mikä ei ole aivan tavallista – halusivat (heille ennenkokemattomaan) Koiteliin. Ja sinne aamubrunssin ja muutamien pelien jälkeen ajeltiin.

Jo matkalla kaikkea uutta: mummin lapsuuden mökkitien risteys ja juttuja mökiltä, roskiksia!!, kivikuormarekkoja, Alakyläntien kapeus, Kiiminkijoki, lehmiä (myös Marabou-lehmiä. Pappa ainoa joka ei usko marabou-lehmiin!). Ja sitten Koitelinkosken parkkipaikka.

Kun oli kerran jätskit luvattu, niin ne ostettiin heti aluksi. Vähän jännitettiin riippusillalle menoa: ”Mummi, heiluuko se oikeasti?”  – Hyvin me pieni heiluminen kestettiin.

Kierreltiin, eikä kestänyt kauan kun Apsu hoksasi jokivarren kallioilla pomppimisen riemun!

Koitelissa myös leikkipuisto, jossa varsinkin A:lle mieluista kiipeilymahdollisuutta, ja kummasti Eepikin jaksoi.

Melkoista parkouria sekä kallioilla että leikkeipuistossa. Muutamia lisälyöntejä mummin sydämessä…

Myöhäinen lounas Rantapellossa. Apsu simahti sohvalle ruokaa odotellessa. Ei ihme, olihan poika liikkunut, kiipeillyt, hyppinyt ja kavunnut ihan reilusti.

Sitten vielä aikaa yhdessä. Mitähän tehtäis? – Ja muksuthan halusivat vielä Meri-Toppilan leikkipuistoon. Sinne siis. Oli pakko kysyä, että antaako äiti, antaako isi teidän (Eepin varsinkin) kiivetä kaikkiin telineisiin, köysitorneihein etc, ihan ylös asti? – Kun molemmat vakuuttelivat, että kyllä, koetin olla vähän vähemmän huolehtimatta.

Kaikkinensa olipa taas hyvä päivä. Siksikin, että Apsu kysyi, ettenkö huomennakin tulis heidän kanssaan …

Ihan pihalla!

Aamupäivällä piipahdin ystävän luona, jo siellä ”ihan pihalla”, tai siis olimme parvekkeella, ihailimme Oulujokisuiston kaunista näkymää. Eikä hieman apaattinen sää haitannut, kesä kuitenkin. Jatkoin matkaa Oulunsaloon, ja siellä jo paistoikin.

Kotimatkalla pysähdyin torille jätskille; tänä kesänä olen syönyt varmasti ennätysmäärän jätskiä. Ei välttämättä ihan hyvä asia, mutta näin vain on käynyt. Ja kyllä Minetti-kioskin pistaasijätski lounaaksi oli vähintäänkin yhtä hyvää kuin Malcesinessa toukokuussa.

Sitten kotipihalle.

Västäräkit (”meidän omat” 😊) tykkäävät kylpeä vesipallolla. Onhan niitä mukava seurata.

Pihalle tupsahtivat sitten myös Juniori ja muksut, ja Miniäkin töistä päästyään. Melkoinen temppusirkus oli muksuilla ja isällään, ja annoin Canonin laulaa.

Tänään Juniori laittoikin ruoan, – olihan hyvää raakamakkarapastaa. Salaatit ja jälkkärit (marenkikakku tuoreista hilloista (kiitos Livolle) ja mansikoista) minun vastuulla. Ja Pehtoorilla tiskit (ks. eilinen postaus 😀 ). Melkein jo helle. Kunpa lämpö nyt sen luvatun viikon pysyisi.