Isovanhemmuus – Sivu 4 – Tuulestatemmattua

Itsenäisyyspäivä rauhassa

Itsenäisyyspäivä.

On ollut touhun ja tekemisen päivä, yhdessäolon ja juhlan päivä.

Aamupäivä meni valmistellessa, ruokaa tehdessä (huomenna sitten kuvia ja reseptiikkaakin), lenkillä, ja jo kahdelta tuli pikkujouluväki: Juniori, Miniä, Apsu ja Eepi! Kaikenmoista ohjelmaahan meillä oli, mutta The Juttu oli jo perinteinen piparien koristelukilpailu. Palaan ehkä huomenna asiaan – tämänkin jutun osalta.

Ja iltahan on mennyt tietysti Linnan juhlia katsellessa.

Elellessä rauhassa. Kiitollisena.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun joka vuosi täällä blogissa on uusia lukijoita ja kun joka vuosi yksi luetuimmista postauksistani on artikkelikolumnini jossa on itsenäisyyspäiväkynttilöiden merkitys ja selitys niille, niin varmuuden vuoksi tässä taas linkki tuohon: Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää

Tänään me pitkästä aikaa sytytettiin ne Apsun kanssa yhdessä.

Isovanhemmuus Joulu Ruoka ja viini

Pikkujoulukausi avattu

Opetusravintola Hilikun bistro on taas avoinna: siellä on tarjolla lounasbuffet ja a la carte. Valittavana on varsin monipuolinen kolmen ruokalajin menu. Keittiö- ja salihenkilökunta (= opiskelijat) saavat harjoitusta ja asiakkaat hyvin syödäkseen. Ja hinta on 19,90 €. Erinomaista!

Hilikun a la carte-puolella oli tänään enimmäkseen eläkeläisiä, kaksi muuta isoa pöydällistä meidän seitsemän hengen seurueen lisäksi.

Olimme viinikerho BOn kanssa pikkujoululounaalla; meille ihan poikkeuksellista tällainen tapaaminen, ja poikkeuksellista meille oli myös se, että tapasimme ilman viiniä. 🍇 Vähän niin kuin lukupiiri kokoontuisi ilman luettuja kirjoja tai golfarit jääkiekkokatsomossa. – no huh, olipa kökköjä vertauksia, mutta ehkä ymmärrätte.

Toisaalta, meistä on yli 30 vuoden kokoontumisten myötä tullut hyviä ystäviä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumiset ja kokemukset melkein kerran kuussa kaikilta muiltakin elämän aloilta kuin viinin nauttimisesta. Tapaamisen merkitys alkaa olla viiniä tärkeämpää. Kunhan rupateltiin ja syötiin hyvin pari tuntia joulukuisena keskiviikkoiltapäivänä. Koska me voidaan!

Tässä minun valintani.

Toast Skagen

Turskanfileetempura ja paistettuja kampasimpukoita

Puolukka-vaniljabavaroise

Varsinkin jälkiruoka oli tavattoman hyvää, täyteläistä, maut ja koostumukset kohdillaan.

Lounaan jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa jouluostoksille: lelukauppa XS Valkeassa (kuva otsikossa) oli hyvä kohde. Kaikille kolmelle lastenlapselle löytyi pakettiin pantavaa. Legot, Fischer Pricet, ja lautapelit ovat edelleen lasten lahjatoiveissa, mutta tutustuttiin myös Funkoihin. Ihan uudenlaisia ”pehmoleluja”. Pieniä pehmeitä hahmoja suunnilleen ´kaikista´ lasten ja varhaisnuorten seuraamista sarjoista: Pokemon, Marvel, Harry Potter, Boys, Five Nights at Freddy´s, Star Wars — Ja just sitä toivottua ei enää ollut. Eikä näytä olevan kuin Temussa! Sieltä en tilaa!

Ja huomenna meidän hyvin alkanut ”pikkujoulukausi” jatkuu. Joskus työvuosina minulla saattoi olla useatkin pikkujoulut marras-joulukuun vaihteessa: tiedekunnan pikkujoulut, oppiaineen tai laitoksen pikkujoulut, opiskelijoiden ainejärjestö Tiiman pikkujoulut. Joka vuosi taisin ainakin yksiin osallistua. Useimmiten juuri opiskelijoiden järjestämiin; ensin kävin niissä tietysti omana opiskeluaikanani, ja sitten varsinkin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä minä parin muun kollegan kanssa tapasimme käydä opiskelijoidemme järjestämissä pilheissä, – kävimme ainakin ohjelman katsomassa.

Nyt on erilaisia pikkujouluja, ja huomenna jatkuu: ensin huomenna tavataan Amici-porukalla (enää viidestään) Rajakylässä. Ylihuomenna iltapäivällä täällä meillä on jo perinteinen piparkakkujen koristelukilpailu, jossa tänä vuonna on myös etäyhteys Järvenpäähän. Siis Apsu, Eepi, Juniori ja R. sekä Pehtoori ja minä kisataan voitosta, syödään, höpötellään, kuunnellaan joululauluja, viesteillään etelään, nautitaan Herra Hakkaraisen jouluglögiä ja pidetään palkintojen jakoseremonia. Tai jotain sellaista. Kunhan touhutaan keskenään. Joulunaika tuo paljon hyvää … 🎄🤶🎅

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Viini

Tietokoneongelmia, pipareita, viiniä

Täällä tuoksuu pipari! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on kuulunut tähän päivään!

Ensinnäkin: puolensataa vastausta on tullut eiliseen kyselyyni, kiitos niistä, kaikista vastauksista ja lisää ehtii vielä!

Olen vähän yllättynyt tuloksesta, mutta myös sen huomioonottava! Että 2/3 lukee näitä juttujani joko puhelimella tai tabletilla? Selvä, ja varsin ymmärrettävää.

Minähän olen ”pöytäkoneihmisiä”. Aiemmin se oli kaikille ainoa mahdollisuus, ja nyttemmin minulle, edelleen, kuvien kanssa paljon tekevälle ainoa mahdollisuus. Ja kuinkas sitten kävikään! Eilen illalla ilmeni ongelma: näyttö ei enää avautunut. Melkoinen huoli kesken nettisivujen uudistamisen ja kaiken muunkin kanssa, mm. sunnuntaina jatkuva WP-koulutus. Onneksi ei sentään mitään Muistikuvia-hommia kesken!

Siispä tänään aamulla tietokone auton peräkonttiin ja kohti luotto-datagrouppia! Ymmärsivät hätäni, lupasivat ottaa heti työn alle. Ja minä lähdin aika levollisena asioille, ja Virholle hiusten huoltoon, ja silti vilkuilin koko ajan puhelinta: kuuluuko mitään tiestkarin rempasta? – Ei kuulu.

Hain muksut koulun ja eskarin jälkeen meille: oli aika piparien leipomiselle ja tietokoneongelmat olivat enää murunen maailmankaikkeuden suuruuden laidalla huolehdittavana. No problem, aattelin.

Iltapäivä meni lasten kanssa hyvillä mielin: piparkakkutalo pihoineen ja rasiallinen pipareita tuli valmiiksi. Juttua ja asioita, joulun odotusta ja iloa.

Ja sitten soitto tietokonevelhoilta: tietokone ok, näyttö tosiaan on sökö! Siis aika pieni juttu kuitenkin.

Juuri äsken asensin uuden näytön paikalleen ja kiitin universumia, että rikki oli vain näyttö, eikä kovalevy etc. Siis kaikki pelittää taas! Olenhan mahdottoman helpottunut.

Ilta kului ystävien luona: vietimme viinikerhomme (Botrytis Ouluensis) tapaamista Iskossa. Ja viinit olivat ehdottomasti maistamisen arvoisia: illan keskiarvo 8½.

Ja ruoka!!! Possun poskia, kaarnikkahyytelöä, ruusukaalia ja perunamuusia ja taivaallisen hyvää omenapiirakkaa. Oikeasti! Omenaviipaleiden paistaminen voissa ja sokerissa ennen piiraspohjalle lisäämistä ja kuorruttaminen mascarpone-kermalla tekee ”kotipihan omenoista” gourmetia. Oi, että.

Elämä on!

Isovanhemmuus

Näitä hetkiä

Niin siinä sitten kävi. Kyyneleet poskilla ajelin kotiin. Märkä, musta marraskuinen asfaltti, pikku Beetleni valoton ratin takus, täysikuisen, puoliksi valvotun yön väsy, liikkumattoman päivän tukkoisuus ja silti ihan mahdottoman mukava olo. Kyyneleistä huolimatta!

Hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olin ajelemassa pojanpojan koulun edessä olevalle pysäkille, ja ”hyvissäajoista” huolimatta yhdeksänvee jo soittelee: ”Mummi, missä oot?” – Olin tuolloin jo ihan lähellä, ja ehdimme – yhdistäen paikallistuntemuksemme – Haukiputaan hammashoitolan parkkipaikalle ja kouluhammaslääkärin odotusaulaan hyvinkin ajoissa.

Kuten vakiseuraajat tietävät, minulla on vallan traumaattinen ja monivaiheinen hammaslääkärissä kulkemisen elämä jo takana, ja nyt sitten tässä oikomishoitoon menossa olevan, vielä aika pienen pojan, kanssa esitän aika lunkia mummia. Uskokaa pois, onnistuin.

Hyvin se meni. Poika oli noheva, reipas, ja kun ei mitään kipua tuottavaa tai pelättävää ollut, niin mikseipä. Ei pojalla, ei edes mummilla. Tiistaina homma jatkuu, eikä se meitä jännitä tai huoleta.

Loppuiltapäiväksi oltiin suunniteltu humputtelua. Pitkästä aikaa kahdestaan. Mehän humputeltiin kahdestaan aika paljonkin menneinä vuosina, varsinkin silloin kun A:lla ei ollut pikkusiskoa, silloin kun A. asui lähempänä.

Ja tänään oltiin monta tuntia kaksistaan. Juteltiin poikkeuksellisen vähän historiasta, toki Suomen itsenäistymisestä pientä vuosilukujen tarkistusta, mutta poikkeuksellisen paljon oli juttua geeniperimästä: ”Se on kyllä kiinnostava juttu”, totesi Apsu! Pohdittiin sitä, kuka tykkää matikasta, kuka myöhästelee, kenellä on siniset tai kenellä ruskeat silmät, kenen mielestä matikka, englanti ja liikunta olivat kolmannella luokalla mieluisimpia aineita, kenellä on kiharat luonnostaan, kuka on jo nähnyt tonttuja! Ja miksi!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illan tullen Pehtoorin kanssa nautimme lappilaisen sapuskan, poronfilettä etc. Erityismaininnan ansaitsee kastike! Ihan itse tuunasin. Huomenna ohje ja muutama viinivinkki. Miksei jopa pikkujouluihin, mutta varmasti joulupöytään!

Isovanhemmuus Mökkielämää Muistikuvia

Pikku-synttärit ja kaikenmoista tekemistä

”Ei saa laulaa, ei tarvi olla kynttilöitä, mutta kakku saa olla!” – näin totesi Eepi eilen kun kyselin, että vietettäisiinkö vähän hänen synttäreitään meillä tänään. Niin tehtiin. Ja toiveet toteutin. Vaatimaton kakku, tai siis päältä lähinnä lumikasan näköinen (= marenkia ja kermavaahtoa), mutta sisältä aika tuhtia (valkosuklaalevy, kermaa, pakastemansikkasosetta), mutta mansikkalimpparilla kostutus tekikin kakusta yllättävän raikkaan.

Stumble Guys -kortteja muutama pakka ja uusi yöpuku ostettiinkin lahjaksi jo eilen kotimatkalla. Ja niinhän Eepi tuli tänään mini-synttäreilleen yöpuvussa! Pyjamabileet siis! 💖

~~~~~~~~~~~~~~

Päivän toinen teema on ollut valmistella mökille lähtöä, ja siinä ohessa käynnistää Saariselkä kuvissa -kalenterin myynti.

Laitoin aamusella Saariselkä-FB-ryhmään ilmoituksen, ja hyvin on myynti lähtenyt käyntiin. Vaikka yli puolet on jo tilattu (!) , on niitä vielä jäljellä ja mahdollisuus tilata.

Alla ja tässä linkki tilaussivulle.

Ja oululaisille tiedoksi, että voin toimittaa kalenterit suoraan postiluukkuun, niin näin säästyy postimaksu (4,90 €).

Saariselkä-kalenteri

Isovanhemmuus

”Tiiäkkö mitä …?”

Kalajoki, vaaauuuuu!

Yhden yön yli kestänyt Kalajoen reissu on ohitse. Luulen muistavani tämän kauan, ehkä loppuelämäni, toivon, että lapsenlapsetkin muistavat.

Ollaanhan me Pehtoorin kanssa saatu olla paljon näiden kahden kanssa (Apsu jo yhdeksän, Eepi parin viikon päästä kuusi) kanssa, mutta ei olla ennen yön yli reissua ihan vaan keskenään ennen tehty. Nyt tehtiin.

”Poikkeusoloissa” ja entistäkin tiiviimmin yhdessä, lapset ilman kumpaakaan vanhempaansa, olivat ehkä enemmän omia itsejään, ja entistäkin enemmän toisissaan ”kiinni”. Opin heistäkin (ja toki itsestänikin!!) ihan uusia juttuja. Onni on herätä muksujen kanssa uuteen yhteiseen aamuun.

Kalajoen Sani Kylpylähotelli on lapsista mahdottoman hieno ja hyvä, ja se tosiaan onkin lapsiystävällinen, lokakuisen minilomasen viettoon oikein hyvä kohde. Olkoonkin, että lokakuu ei varsinaisesti ole merenranta lomakohteessa parasta aikaa, mutta toisaalta – hotellissa on ´kaikki´ tarvittava, eikä tarvitse edes yrittää ulos, jollei halua.

Eilen sen jälkeen kun olimme perillä kahden aikoihin, olimme altailla yli kaksi tuntia (A. uskoi jo itsekin osaavansa uida ja Eepi kaikessa rämäpäisyydessään jaksoi polskia ja kulkea kylpylän nurkasta toiseen, saunaan ´ei ehdi´ 🙂 , kävimme a la carte -ravintolassa syömässä (koskaan en ole nähnyt Eepin olevan niin nälkäinen) ja katselemassa merelle, sen jälkeen keilasimme ja vielä huoneessa väsyneinä höpöttelimme, telkkaria katselimme, iltapalaakin varsinkin Apsu jaksoi.

En juuri edes kuvaillut, koetin vain olla hetkessä. Halusin kuunnella kaikkea, mitä Eepillä oli kerrottavanaan: ”Tiiäkkö mitä, mummi?” Yritin vastailla ja kommentoida kaikkeen, mistä A. halusi tietää tai kertoa. Ja lupailla, että ”Mummi/pappa, sitten kun me ens kerralla tullaan tänne, niin voidaanko…? ” Luvattiin, että mennään/voidaan.

Juhlaahan tällaiset päivät meillekin. Olla liki, jutella, elellä, kulkea ja kuunnella, pitää päivällä sylissä ja illalla kädestä.

Isovanhemmuus Luettua

Tyttöjen päivänä: ”Tiiätkö, mummi?”

Hieman tekisi mieleni kertoa viimeisen viikon levottomista öistä, yskäisten aamuöiden väsyneistä hetkistä, nukkumattomista öistä, puhumattomista päivistä, pantattujen flunssien kertymästä seurauksineen, mutta enpä tohdi. Edelleenkin on kyse flunssasta. Takana olevasta flunssasta. Tarkemmin ajatellen pikku juttu. Ja luulen, että taas olen oppinut jotain, ja edelleen olen kiitollinen, että tämäkin tuli juuri tähän väliin.

Tänään jo hyvinkin vain toipilas, tosin vähän nukkunut ja varsin käheä-ääninen. Mutta niin terve, että rohkenin jo pyöräilemään. Sitä riemun määrää kun reilun viikon tauon jälkeen uskalsin taas pyöräteille lähteä. Puoleltapäivin oli käsittämättömän lämmin (+14 C), joskin tuuli paikoin melkein infernaalinen. Mutta oli niiiiiin hyvä päästä vielä ajelemaan.

Samaisella lenkillä kuuntelin melkein loppuun Eva-Riitta Siitosen elämäkerran, tai koko hänen perheensä tarinan. Pitkästä aikaa elämäkerta joka kosketti, kosketti paljon. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Nyt jo vanhan, mutta ehkä aina aika viisaan naisen, paljon eläneen ja kokeneen naisen lämminhenkinen, koskettava, empaattisuutta opettava, rakenteeltaan poikkeuksellinen elämäkerta, jossa ajatukset vanhemmuudesta, lasikattojen rikkomisesta, isovanhemmuudesta, empatiasta koskettivat.

Koskettivat niin, että kun viimeisiä rivejä kuuntelin autossa matkalla hakemaan muksuja Haukiputaalta, oli ennen heidän kohtaamistaan pysähdyttävä hetkeksi tienposkeen pyyhkimään kyyneleitä. .. Kirja ei ole nyyhkytarina, mutta kosketti paljon. Enkä olisi uskonut, että tämä, juuri tämä ihminen, saa minut näin vakuuttumaan, liikuttumaan, itkemään.

[Kuivasjärven joutsenperhe keskellä, löydätkö? – kovin kaukana olivat kuvattavaksi.]

Mutta itkut unohtui, kun sain kyytiin kaksi parasta. Koko matkan (n. 2o km) Eepi höpötti, kertoi, kysyi (ainakin 10, jollei 20 kertaa: ”Tiiätkö, mummi … ”) Mummihan ei tiennyt, mutta halusi kuulla.

Tyttöjen päivä on tänään. Juuri tänään pojantyttäressä tuntui olevan entistä enemmän voimaa. Eskarilainen halusi kirjoitella, piirtää numeroita, kokeilla uusia sanoja, hakea hyväksyntää. Entistä enemmän. Ehkä se oli vain minun mielessäni, mutta silti: tytöissä on tulevaisuus.

Syötiin porukalla lappuskaa välipalaksi, avattiin Helsingin tuliaisvaatteet (Vans ja yksisarviset olivat mieluisia – onneksi. Aina ei ole varmaa, että osaan ostaa sellaisia.). Piirreltiin, vaihdeltiin kuulumisia, tuntuja, kokemuksia ja katseltiin Järvenpään serkun kuvia, suunniteltiin tulevia, kunhan oltiin. Hyvä niin.

Viikonloppu on hyvällä alulla.

Isovanhemmuus

#Mumminelämää

On vähän kummallinen olo. Matkalla Järvenpäästä kotiin ajatukset lainehtivat aika ristiriitaisina. Sellainen ”onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä” -fiilis. Mennessä tuntui, että kaikkea hyvää on jo puolillaan, ihan pian jo täynnä, ja nyt palatessa huomaan, että pinta on laskemassa takaisin puoleen tai sen alle. Ensin kohtaamisen odotus ja jälleennäkeminen ja sitten yhdessä olon jälkeinen ikävä saavat aikaan hyvinkin erilaisia tuntoja. Mitä nyt odotan, kun tämä odotettu viikonloppu on jo eletty?

Olimme Emmiliinin kanssa melkein kolme päivää saman katon alla, varhaisista aamuista aika varhaisiin nukkumaanmenon hetkiin. Olin yksivuotiaan (1 v 2 kk) tyttärentyttären arjessa ja maailmanmenossa mukana, kuinka tuntuikaan hyvälle ja mummiuden todeksi tekeväksi olla liki ja läsnä.

”Kirjojen lukeminen, väriliidut, kävely, nenäleikki, kerrospukeutuminen, Sibeliuksen talon kristallikruunut, museotarrat ja karjalanpiirakat oli tän viikonlopun kovimmat jutut”, totesi Emmiliinin äiti tytön puolesta. 🥰

Nyt olen jo kotona ja olo on vähän tyhjä. Tai ehkä sittenkin olen vain hyviä ja rakkaita muistoja täynnä.

Isovanhemmuus

Tuusulanjärven rannalla, Ainolassa ja parasta…

Lauantaiaamu Järvenpäässä harmaa, mutta pikkuinen aurinko valaisi päivän.

Taaperoperheessä ei aamuja tuhlata nukkumiseen, vaan ollaan hyvissä ajoin puurolautasten, croissantien ja kahvin äärellä. Ja aikaa on leikeille ja yhdessäololle. Sitä oli sitten illallakin, ja päivälläkin. Ja se kaikki on ollut parasta tänään. Hiljaa, kiitollisena hymyilen itsekseni näistä päivistä, tästä elämänvaiheesta.

Emmiliinin päikkäreiden aikana lähdettiin Tyttären kanssa lenkille, Tuusulanjärven rantatiellä tyventä, ukkosen jyly kuului kaukaa ja ihan pikkuisen ripsutteli vettäkin, mutta rantatiellä oli kaunista, vehreää. Ja meillä juteltavaa…

Iltapäivällä lähdimme koko poppoolla Ainolaan, Aino ja Jean Sibeliuksen museoituun kotiin. Olipä viehättävä miljöö. Eikä vain talo ollut familiääri ja kulttuurikodin henkeä huokuva, vaan myös puutarha, pihapiiri, pieni metsäpolku, hautalehto ja museokahvila olivat tutustumisen arvoisia.

Museokauppa oli ainoa vaatimattomaksi jäänyt kokemus. Tällä oli hyvä aloittaa Emmiliinin ja mummin toivon mukaan yhteinen, monien museokäyntien sarja.

Illansuussa taas yhteisen ruokapöydän ääressä, mutta tänään en keittiössä viettänyt aikaa; sain olla pienen kanssa.

Isovanhemmuus

Mummi lennolla

Aamulennolla Oulusta Helsinkiin.

Kaikenlaista matkan alun, kulun ja perille saapumisen viivästymistä. Yksi uudenlainenkin viivästymissyy tuli koettua. Jo lähdön ongelmia, sillä kone tuli myöhässä Ouluun, sitten koneen täyttämisen kanssa käsittämätöntä härdelliä, ylibuukkauskin?, lisäksi tiedossa oli kova vastatuuli ja se uusi juttu: Jyväskylän yllä lentorajoituksia, joten oli kierrettävä Kuopion kautta. Kaikkinensa olin Helsingin keskustassa melkein 1½ tuntia aiotun jälkeen.

Ehkä se säästi minulle rahaa, sillä en ehtinyt niissä muutamassa putiikissa käydä, joihin oli ”kauppalapussani” merkitty hankintoja. Mutta Stockalle ehdin. Emmiliinille ja Eepille löytyi vaatetta, itselleni ei talvikenkiä. Samppanjan ehdin hakea ja sitten R-junalla kohti Järvenpäätä.

Kolmeksi ehdin perille, ja se merkitsi, että pääsin tyttären (jolla on tänään synttärit) kanssa hakemaan tyttärentyttären päiväkodista. Ja ilta saatiin taas tutustua ja leikkiä, – silloin vasta muutaman kerran onnen rippusia silmänurkissa kutittelemassa …