Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.
Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.
Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.
Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.
Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.
Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.
Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.
– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.
