Manifestin vuosipäivä vei nimien äärelle

On tasan 118 vuotta siitä kun Nikolai II sääti helmikuun manifestin. Tieto siitä tuli julki pari päivää myöhemmin, ja manifestin tiedettiin johtavan Suomen autonomisen aseman kaventumiseen, myöhemmin on puhuttu ensimmäisen sortokauden alkamisesta. Se oli tapahtuma-ajankohtanaan, juuri tuossa hetkessä, paljon enemmän ihmisten arkeen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja poliittiseen ajatteluun vaikuttava valtiollinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus 18 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisessä katukuvassakin tieto ja manifestin  näkyi monin tavoin, mm. kauppojen näyteikkunoissa oli surunauhoja, Suurtorille kokoontui ihmisiä, pidettiin salaisia kokouksia …

Ja manifestin purkamiseksi kerättiin Suuri Adressi.  Vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset ylioppilaat ja muut aktiiviset kansalaiset keräsivät yli puoli miljoonaa (väkil. n. 2,5 milj.) nimeä kiertämällä hiihtäen kylästä kylään. Isänmaallinen innostus oli valtava, ja Suuri Lähetystö (500 miestä, ei muistaakseni yhtään naista) lähetettiin 13.3. Pietariin viemään keisarille adressia ja kansan vetoomusta manifestin kumoamiseksi. Nikolaihan ei edes ottanut lähetystöä vastaan, ilmoitti kuitenkin, ettei ole heille vihainen. Ja kehotti suomalaisia palaamaan kotiin. Ja muutaman vuoden päästä voitiin sitten säätää asevelvollisuuslaki.

Tuo manifestia vastaan kerätty Suuri Adressi on ollut historiantutkijoiden tutkimusten kohteena monesta näkökulmasta, ja olenpa minäkin sen perusteella tehnyt päätelmiä Kemin maalaiskunnan, Iin ja Kiimingin suomalaisuusliikkeen voimasta ja voimistumisesta, poliittisesta heräämisestä ja sen sellaisesta. Ja teetättänyt opiskelijoilla jotain pieniä harkkoja Adressi lähdeaineistona.

Nyt kun koko Adressi on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston Digiarkistossa, se on kaikkien käytettävissä kotikoneelta.

Ehdottomasti klikkaa isommaksi, ja sitten vielä paina ctrl ja klikkaile plussaa näppäimistöllä (suurentaa ja sitten kun painat välilyönti-palkkia alhaalla kuvan päälle ilmestyy käsi, joka voit vetää hiirtä liikuttamalla, pääsee kuvassa liikkumaan nurkasta toiseen), jotta näet nimiä ja kiinnostavia ammattinimikkeitä. Siellä on mm. talolliset Sipriit Seppä ja Hioppi Tiltti (minulle uudet etunimet kokoelmiini), siellä on monta Ratiaa, siellä on monta Kokkalaa, jotka ovat minulle äidinäidin kautta sukua ja siellä on monta Tuulia, mm. vasemmalla ylhäällä sellainenkin harvinaisuus kuin Eeva Tuuli, talollinen. Hän oli miehensä kuoltua, leskeksi jäätyään seitsemän lapsen äiti ja talollinen. En ole ihan varma mutta luulenpa, että hän on pappani sedän vaimo. SUomen talollisista oli tuolloin ehkä noin kaksi prosenttia naisia.

Mitä nämä Karjalan Koivistolla asuneet talolliset ja läksijät, läksinten lapset, torpparit, opettajat ja talollisten lapset ajattelivat, kun nimensä Suureen Adressiin kirjoittivat. Nuo tuohon valitsemani muutamat sivut ovat äidin syntysijoilta kerätty; pappani, joka syntyi 1888 oli tuolloin 11-vuotias, mutta Elisa-mummu vasta muutaman kuukauden. Lounais-Suomesta Perniön pitäjän nimilistoja en vielä käynyt läpi, – niissäkään ei isovanhempieni nimiä ole: Irene-mummu oli tuolloin 14-vuotias ja Riku-pappa 8-vuotias, joten ei heidän nimiään sieltä voisikaan löytyä, mutta entäs heidän vanhempansa?

Löydätkö omien esivanhempiesi nimiä? KLIKS

Torniossa historian havinaa – ja säheltämistä

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi. 

Eilinen ilta oli pakkashankineen ja kuutamoinen, ja sellaisena kovin kaunis. Täysikuun aattoilta, joten tarvoin vinkkelit jalassa Jääkärikadun (tunnetaan usein paremmin Rantakatuna) ja Kaupunginlahden  välissä ja kuvailin Vanhan Tornion viehättävää idylliä, kauniita vanhoja taloja.

Aiemmin päivällä kun kiertelin kameran kanssa tapasin tuossa Jääkärikadulla vanhan herrasmiehen, jonka kanssa jäimme juttusille, ja hän kertoi minulle noista taloisa. Tuo kuvassa näkyvä on aikanaan ollut kirkkoherran puustelli, ja kirkkoherranvirasto siinä samassa kuten usein tapana oli. Nyt se on viime vuodet ollut vammaisten hoivakotina, mutta parhaillaan muuttavat sieltä pois uudempiin, parempikuntoisiin tiloihin.

Eilisen postauksen kuvassa näkyvä punainen talo oli konduktöörin talo. Väliin jää kauniin keltainen talo (KLIKS), joka oli kuulemma tullivirkamies Aspion talo. Kirkkoherra, tullivirkamies ja konduktööri, — jäin miettimään elämää tuolla kadulla 100 vuotta sitten.

Ja vähän yli sata vuotta sitten samaisen kadun päässä olleessa, nyt siniharmaassa, rakennuksessa oli tärkeää, salaista toimintaa, joka osaltaan johti Suomea kohti itsenäistymistä. Kun suomalaisnuorukaiset vuosina 1915 – 1916 lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan, se piti tapahtua salassa: yksi tärkeä reitti, ns. etappireitti, kulki Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan. Ja juuri tässä kuvassa olevassa talossa näitä rekryyttiasioita hoideltiin. Tämän talon historiaa sivuaa myös se itsenäisyyspäiväkynttilöiden polttaminen… KLIKS

Toki Torniossa on idyllisiä, vanhoja puutaloja muuallakin kuin tuossa Rannassa. Niitä eilen kuvailin: kuvasarjassani ideana, että henkilöiden taustalla olisi aina jokin kaunis vanha puutalo… ja että henkilö/asia on kuvasarjassa aina samassa kohtaa…

Suensaaren, Tornion vanhan keskustan asemakaavakartta yllä on vuodelta 1936. Siinäpä ei meidän koulua, Lappiaa, näy. Sen on juuri tuolla yläreunassa, jossa kartassa ei näy mitään.

Sinne taas huomenna aamulla varhain. Tänään olin jo seitsemältä, muokkaamassa vielä eilisiä kuvia, ja sitten aamupäivällä studiosimultaanin uusinta, jonka sähelsin ja tein kaiken maailman huolimattomuusvirheita niin, että meni heikommin kuin edellisellä kerralla.

Huomenna ei tarvi ihan kovin aikaisin (vasta 9.30) mennä. Onneksi. Nyt väsy.

Vanhoihin aikoihin palatessa

Kyllä, kyllä on oltu humputtelemassa. Tai siis viininmaistiaisissa. Edellisen kerran on viiniystäviä tavattu monta kuukautta sitten. Marraskuussa olimme BOn kanssa viettämässä synttäreitä ja sitä ennen lokakuussa perinteiset viininmaistelut. Yleensähän meillä on tapana tavata kerran kuussa, arkena tai viime vuosina yhä useammin viikonloppuisin, mutta nyt on ollut monta forcemajorea, pakollista peruuntumista, joten emme ole saman pöydän ääreen istahtaneet aikoihin. Tänään sen teimme. Olipas korkea aika, ja erinomaisen mukavaa.

Italian viinireissun tuliaisia saimme maistella, mikä oli mitä mieluisin tehtävä. Mukava puheensorina, paljon asioita päivitettävä.

Muutoin päivä kulunut koulujuttuja tehden, ja pitkä tovi äidin luona kun selailimme vanhoja albumeja…

Onhan se niin, että monista äitini kuvista tunnistan itseni, isäni kuvista poikani…

Vanhat kuvat ovat vielä parempia kuin uudet. Kunhan tässä ammatillisesti pätevöidyin, kunhan tässä opin, niin suosittelen lämpimästi, että skannautatte ja tallennatte vanhat kuvat minun firmassani. 😉 Vanhat kuvat ovat aarteita!

Myös lapsille ja lastenlapsille!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Soppahaasteeseen on – ilokseni! – tullut uusiakin vastauksia (nyt yhteensä kuusi), ks. vaikka tämä!! (kommenteissa Vesku1).  Palaan näihin kaikkiin osallistuneisiin torstaina, jolloin Apsu on meillä ja suorittamassa arvonnan. Siis vastausaikaa pidennetty torstaihin puoleenpäivään asti. Siihen mennessä tulleet ohjeet lupaan kokeilla (tänään tuli perinteisen lihakeiton resepti!!!!, ja on tunnustettava, että enpä ole sellaista koskaan itse tehnyt, joten tässä on minullekin haastetta) ja julkaista.

Uskovaisten pastilli

Uskovaisten pastilli. Sillä nimellä minä ne jo lapsena opin tuntemaan: valkoisia, soikeita (tai joskus pyöreitä), jauhoisia, kuitenkin makeita, piparmintulle maistuvia pastilleja, joita myytiin siinä myymäläautossa, joka lapsuuden kotini ja Koskelantien välissä, tallin pihalla, siinä tankkauspisteen vieressä, pysähtyi arkipäivisin kymmentä vaille yksitoista. Puolisen tuntia se siinä parkkeerasi, juuri sen aikaa, että ihmiset ehtivät rieskansa ja irtomaitonsa ostaa.

Ja minä salmiakkiaskin (20 penniä) ja Jenkki-purkan (5 penniä) – sikäli mikäli sattui niin onnellisesti, että viikkorahasta oli jotain jäljellä. Vain kesäisinhän sitä mymskyllä pääsi käymään, muulloin oltiin tietysti koulussa kun kauppa-auto pihapiiriin ajoi. Mutta uskovaisten pastilleja en ostanut. Ne maksoivat niin paljon, enkä pentuna edes tykännyt niistä.

Joskus niihin kuitenkin vielä törmää. Niin kuin nyt vastikään, joulukuun alussa, matkalla Kuusamoon. Käytiin – kuten tapana tuolla suunnalla liikkuessa on – Taivalkoskella Jalavan kaupassa kahvilla, ja siellä niitä uskovaisten pastilleja myydään vieläkin. Ostinpa pussillisen, ja sitten ryhdyttiin oikein porukalla miettimään, mistä nimi ”uskovaisten pastilleja” on lähtöisin.

Sokerisella piparminttupastillilla on monia nimiä, eri puolilla Suomea se tunnetaan eri nimillä. Minusta nimivariaatiot viittaavat siihen, että sen syntyhistoria taitaa olla Pohjanmaan lakeuksilla, sillä se tunnetaan mm. körttipastillina, maalaisliittolaisena tai Lapuan pastillina.  Muita nimiä on esimerkiksi punkanpohja ja soikonpohja, joilla viitataan pastillin tavallisimpaan soikeaan, matalaan muotoon. Myös navattakarkki nimellä niitä on kutsuttu. Kirkolliseen elämään liittyväksi pastillin liittävät myös nimitykset papinpastilli ja kirkkopastilli.

Körttiseuroissa pastilleja myydään edelleen, ja pussin mainoslauseessa todetaan pastillit ”puheen mittaisiksi ja maailmalta maistuviksi”, mikä kertoo siitä, että pastillit ovat myös ”ajanmittareita”. Perinteisesti körttipastillilla on kuulemma mitattu sopivaa puheen kestoaikaa. Herännäisten seuroissa kun kuka tahansa saa puhua, ja on todettu, että reilun viiden minuutin ajan suussa sulava pastilli on sopiva mittari puheen kestolle.

Papinpastilli-nimi viittaa siihen, että nimenomaan papit olisivat niitä syöneet, jotta jaksoivat puhua pitkään ja toisaalta on kerrottu, että seurakuntalaiset tai seuraväki niitä söivät, etteivät olisi rupatelleet tai yskineet kesken saarnaan ja puheen, vaan olisivat hiljakseen imeskelleet pastilleja.

On myös esitetty, että uskovaisten ja körttipastelleja seuroissa syödään, jotta korkealentoisia seurapuheita kuunnellessa oli jotain makeaa ja että ”muistettaisiin täällä yhä elettävän vähintäänkin toinen jalka maan päällä” kuten Seinäjoen herättäjäjuhlissa nuorisosihteeri totesi.

Pohjanmaalla körttipastillien tuotolla tuetaan herännäisnuorten toimintaa, ja siellä onkin myynnissä myös aniksella ja salmiakilla maustettuja pastilleja. Taivalkosken Jalavan kaupassa karkkeja on tehty paikan päällä vasta 2000-luvun alusta asti. Karkkeja on kyllä ollut myynnissä jo vuosikymmeniä, sillä Jalava on Suomen vanhin, vuonna 1883 perustettu yhtäjaksoisesti toiminut kauppa. Jalavan karkeilla on niilläkin pohajalaaset juuret, sillä 2000-luvun alussa ostettu, 1920-luvulla tehty, saksalainen karkkikone ostettiin Etelä-Pohjanmaalta.

Mikäs sinun kotiseudullasi on näiden nimi? Onko vielä muita nimiä kuin nuo löytämäni?

Löysinpä netistä yhden reseptin, jolla voisi itsekin tehdä uskovaisten pastilleja. Ohjeen nimi on tosin ”Mummon yskänpastillit”, mutta kovin selkeästi ohje viittaa uskovaisten pastilleihin. Ehkä jätän tekemättä, minun elämänmenossani edelleen omatekoiset vaahtokarkit (ja samppanja 😉 ) ovat läheisempiä kuin körttipastillit.

Ja huomenna on hieman raamatullisesti nimetyn ”Jokaviikkoisen soppamme” -päivä!

Talven selkä taittuu myrskyssä

Heikkinä taittuu talven selkä, ja alkavat härkäviikot. Härkäviikot eivät suinkaan tarkoita pihviaterioihin siirtymistä, kuten Pehtoori on joskus koettanut esittää. Sanonta liittyy siihen, että pitkin pyhien, joulun, vuodenvaihteen ja loppiaisen jälkeen oli aika palata työntekoon, oli otettava vetojuhtina käytetyt härät toimeen ja oli ryhdyttävä puun tai jäänajoon.

Näitä pitkiä, arkipyhättömiä, työntäyteisiä viikkoja loppiaisesta pääsiäiseen kutsutaan myös selkäviikoiksi. Ne ovat vielä talvea, vaikka ”pahimman yli” mennään juuri nyt – talven selän taittuessa tässä tammikuun puolivälin tienoilla eli Heikistä Paavaliin (25.1.)

Vanhan kansan sääkalenterin mukaan Heikki ja Paavali ovat yleensä parina: jos Heikkinä on leutoa, niin Paavalina paukkuu pakkanen tai toisinpäin. Ja sitten vielä, jollei Paavalina pauku, ei kesällä helli helle. Tämänpäiväinen reilusti plussalla ollut keli ennustelee siis helteistä kesää. Joskin myrsky on mitä melkoisin, vieläkin. Puuskissa lienee yli 20 m/s. Päivällä ajelin ompelijalle viimeiseen sovitukseen (minun 20-luku pukuni valmistuu kuin valmistuukin lauantaille), tuntui, ettei auto tahdo Silloilla pysyä.

Mutta valoa jo on!

Aamulenkillä kävelin kauppaan, ja toin ison kasan maa-artisokkia kotiin. Niihin liittyy se minun luova ideani, josta tiistaina kirjoitin, enkä maltakaan odottaa sen julkistamista ensi viikkoon, vaan huomenna jo avaan. Olen kovasti kehitellyt asiaa, – ja kovasti olen jo innostunut.

Tässä vihje!

Laanilassa ladulla

Ei sitä tarvitsisi kyllä kännykän apsista katsoa, että täällä ei aurinko nouse, eikä sitten tietysti laskekaan. Sinisen hetken aika alkaa aamupuolikymmeneltä, silloin jätin läppärin ja kuvien säätämisen ja lähdin ladulle.

Auringonlasku 4.12.2016 12:24. Auringonnousu 7.1.2017 11:54.

Idässä taivas purppurainen, sää mitä parhain (- 5 C). Eikä todellakaan ruuhkaa laduilla. En mennyt Saariselälle asti, vaan ihan tässä Laanilan latuja kiertelin.

Laanilan nimi on joskus aiheuttanut pientä sekaannusta, mm. silloin kun Laanilan historia -projekti oli vielä kesken, – onneksi ei ole enää!!

On siis kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani  on riistan (peuran) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

Näillä peuranpyynnin metsästysmailla sai joulukuun 2016 lopussa hiihdellä ihan rauhassa yksikseen … Eino Leinon kovin synkästä ´Hiihtäjän virrestä´ voisin ottaa vain ne säkeistöjen alkuosat…

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu –

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, –

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ –

Iltapäivällä oli parin tunnin hyvin intensiivinen lumimyräkkä, ja nyt on taas tyven. Taas on lempeää pimeää kaikkialla.

Täällä me odottelemme, … revontulia – ja ennen kaikkea Aapelia vanhempineen. Miniän työpäivän jälkeen lähtivät ajelemaan.

Siispä huomenna ehkä taas ladulle, mutta varmasti pulkkamäkeen!

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia,  – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

japaniin_-5

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

japaniin_-6

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan.  Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.