Seminaarissa

Do diih, duhaksihan se kurkkukipu on vaihdunut. Niin nuha, etten tahdo nähdä mitään.

Mutta kuulen hyvin. Kuulin tänään De Urbe Uloa -seminaarissakin, jossa vietin jotensakin koko päivän. Suomen autonomisen aseman alkamisen 200-vuotisjuhlaan teemoitettuun seminaariin oli kutsuttu vanhoja miehiä ja nuorehkoja naisia etelän yliopistoista. Naisten esitelmät mielenkiintoisia, hyvin artikuloituja ja väitteet argumentoituja, uusia näkökulmia avaavia. Emeritus professorien  esitelmät juuri sellaisia kuin saattoi odottaakin. Tämä ei välttämättä ole moite.  Ei välttämättä. Mutta. Kyllähän meitä melkoinen joukko historioitsijoita hieman kummeksuimme lausahduksia 1700-luvun lievästä (!) venäläismiehityksestä, 1700-luvusta naisten vuosisatana, jne.

Lopputulemana kuitenkin: oli taas kerran mukavaa istua kuuntelemassa luentoja, esitelmiä. Istua kuuntelemassa kun niitä toiset pitää…

Ja mukava kun on opiskelijoita kampuksella paljon. Paljon mukavia.

Solkkuastiat on tyhjennettävä ja pää kampattava

Aamusilla on ajoissa noustava, jotta kaikki päivän toimet tulisivat kukin aikanaan tehdyiksi. Herättyä tulee heti nousta, pukeutua, peseytyä ja kampata päänsä, tuuleuttaa huoneet, peittää vuoteet, lakaista lattia ja pyyhkiä tomut. Kukin ateria on valmistettava määrätyllä ajalla nautittavaksi. Kerrassaan moitittavaa on, jos perheenjäsenten töistään tultua täytyy nälkäisinä odottaa hyvin ansaittua ateriaansa. Huolimattomuus tässä suhteessa on useinkin syynä ikäviin perhekiistoihin ja tyytymättömyyteen. Varsin välttämätöntä on myöskin toimittaa n.s. ilta-askareet, niinkuin esimerkiksi kantaa sisälle puita, noutaa vettä, tarkoin tyhjentää ja pestä kaikki solkkuastiat, vetää kello y.m.s. Tulta on kyllä ainakin mitä suurimmalla huolella hoidettava, mutta varsinkin iltasilla on tarkoin katsottava, ettei mitään valkeanvaaran aihetta jossakin paikassa piileisi.

Myöhään valvomista ja yötyötä on terveydelle vahingollisena ja päivän töitä sekä koko kodin järjestystä haittaavana, niin paljon kuin mahdollista, vältettävä, sillä ”Yö on meille levoksi luotu, päivä työtä tehdä suotu”.

Anna Friberg, Kansan keittokirjan (1893) alkusanat.

Pehtoorin lähdettyä pohjoiseen, ja perheestä huolehtimisen siirryttyä pitkästä aikaa minun vastuulleni oli haettava kirjaviisautta jotta kotitöistä oikein selviän.  Näillä ohjeilla mennään.

Ehkä selvinnen tämän viikon yksinhuoltajana.

Valitanko? no joo …

Aika loppui kesken. Se loppui kesken sekä erikseen arkistossa että yleensä Helsingissä.

Kalliiksi tulee arkistotyöskentely periferiatutkijalle. Ensinnäkin arkistojen aukioloaikoja on supistettu. Kauan eläköön valtion säästöohjelma! Toista se oli esim. paikallishistorioitsijan jo taakse jääneellä urallani, jolloin 11 tuntia putkeen yliopistonkirjastossa tai Kansallisarkistossa oli ihan normi juttu. Toiseksi aineiston tallentaminen digikuvaamalla on kielletty. Tämä ei tosin koske kaikkia aineistoja, mutta koskee mm. niitä, joita minä nyt olin tutkimassa. Kolmanneksi ilman erillislupaa (josta vaatimuksesta ei esimerkiksi nettisivulla kerrota mitään) otettavien kopioiden (, joita et saa itse ottaa, vaan sinun on tilattava palvelu ja saat kopiot myöhemmin postissa,) määrä on rajallinen ja niiden rajallistenkin hinta on tuhottoman tyyris. Siis ensin teet matkan, joka maksaa, samoin kuin tekee majoittuminenkin (onneksi  tähän virkani puolesta ainakin tänä vuonna määräraha), ja sitten saat olla arkistossa vajaan työpäivän tai pari, mutta vajaita kuitenkin, tuplasti olisi voinut niitä juttuja tänäänkin lukea. Sormenpäät hellinä naputtelet läppäriin muistiinpanoja kun samalla selaat ja etsit aineistosta sitä, mikä on tärkeää, mikä on muistiinpantavan väärtiä. Tein sen minkä pystyin, ja sitten minut vain heitettiin ulos.

Kun en neljän jälkeen voinut enää tutkimusta edistää ja kone Ouluun lähti vasta kahdeksan jälkeen ajattelin, että hyvä on, minä nautin Helsingistä ja harrastan: ajattelin syödä hyvin ja ajattelin käveleskellä torilla ja Kaivopuiston rannassa ja kuvata kaunista, elokuista Helsinkiä. Kuvata torilla kulkevia turisteja (joita ainakin näiden parin päivän perusteella näytti olevan paljon, varsinkin espanjalaisia), Senaatintoria, jugend-talojen fasadeja, meren välkettä ja puistojen istutuksia. Montakos kuvaa otin? En ainuttakaan!

Kun ensin sain päätettyä, mihin menen syömään, olin jo yli puoli tuntia kävellyt ristiin rastiin osaamatta päättää ja sitten annoin jotenkin helposti periksi ja menin italialaiseen (Carlito´s ), joka oli pettymys. Kun sain laskun ja olin valmis heittäytymään kuvaajaksi, alkoi sataa jotensakin reippaasti. Kirosinko? Ja reippaasti sitäkin!

Ei muuta kuin remontin takia sekavalle Stockalle. Pieniä tuliaisia perheelle. Sateeseen siuvaantuneena ajattelin, että lähdenpä ajoissa lentokentälle – kun Oulun lennotkin lähtevät nyt terminaalista 2, menen Wine and Fly -viinibaariin ja nautin lasillisen shampanjaa tai hyvän amaronen,  joita siellä on joskus näkynyt olevan tarjolla, ja siinä nautiskellessa hoitelen läppärillä opiskelijapostin ja muun postin… ja mitenkäs kävi. Aika loppui. Eli baari suljettiin seitsemän jälkeen.

No jotain hyvääkin. Pehtoori oli vastassa. Ja nuoriso kotona kun tulin. Mitäpä sitä muuta…

Kirkkopäivä ja paluu todellisuuteen

Pyhämaan kirkosta ulosNousiaisten, Mynämäen, Kalannin, Pyhämaan (1600-l.), Isonkyrön ja Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikaiset kirkot sekä Juséliuksen mausoleumi Porissa olivat viimeisen ekskupäivämme kohteet. Kalannissa olisin voinut voinut olla kauemminkin.

Reissulla oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset kirkot, miljööt, taideteokset, arkkitehtuuri vaikuttivat eri tavoin eri ihmisiin. Kenelle piispa Henrikin muistomerkki (ei sarkofagi, totesi VM), kenelle Juséliuksen mausoleumi oli päivän kohokohta. Kirkkotarhat – vanhat haudat kivikirkkojen ympärillä – viehättivät minua. Erikoiset nimet, menneiden sukupolvien elinkaari, tapa ilmaista sosiaalinen asema näkyvät hautausmailla. Niitä kiersin katselemassa ja kuvaamassa. Kirkkotarhojen vehreä rauha kosketti: istutusten kauneus ja ympäröivä hiljaisuus tekivät mielelle (sielulle?, mistä tämmöinen ajatus) hyvää.

Isonkyrön kirkossa meille olivat oppaina paikallisen kotiseututyön grand old man and lady, joiden korkea ikä ei estänyt heitä järjestämästä meille hienoa kirkkoesittelyä. Matkanjohtajamme lämminhenkinen hyvästely ja muutamien hyvä-äänisten opiskelijoiden suvivirsi saivat satunnaisen matkailijan nieleksimään liikutuksesta.

Pietarsaaren kirkon pihalla ”antiikkinen” valkoisuus ja iltavalo, reissun vääjäämättömästi edessä oleva päättyminen saivat minut taas hokemaan ”carpe diem, carpe diem”. Matka kohti Oulua pienin sanoin, hyvillä mielin – kuitenkin.

Vasta vähän ennen puolta yötä kotona. Satunnainen matkailija kotiutui – oppineena, aivan uutta kokeneena, väsyneenäkin. Olin vain satunnainen matkailija. Irti,  – vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Vain mukana. Se oli juhlaa.

Tämä lauantaikin on kulunut vielä hieman epätodellisissa tunnelmissa, paluu todellisuuteen ollut merkillisen hidasta. Onneksi ei kipeää. Mutta hidasta.

Aurinkoinen aamu antoi mahdollisuuden pitkään rullislenkkiin. Rauhalliseen aamiaiseen. Kotiutumiseen. Nuorisoakin näin, pikaisesti. Edes. Pehtoorin kanssa söimme aika ruhtinaallisesti.

Piipahdimme vielä lakkiaisissa. Liituraita ylle ja pyörällä Koskelaan. Olisi kyllä ostettava jo jokin kesäinen juhlavaate.

Nyt pihalla. Rantapellossakin on hyvä. Kesä on edessä. Paljon on edessä, vaikka vielä viipyilenkin menneessä…

isonkyron-kirkko1

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Historian Havina

Järjettömän väsynyt tänään. Rikki, puhki, poikki.

Hyvää tässä päivässä on lämpö, hiirenkorvaiset koivut.

Kalevaan annettiin opiskelijoiden kanssa haastattelu meidän uudesta Havina-lehdestä. Havina on historian opiskelijoiden verkkojulkaisu, jossa julkaistaan opinnäytetöistä tiedejuttukurssilla tehtyjä populaaritieteellisiä artikkeleita. Linkin takaa löytyy ensimmäinen numero. Kalevassa aiheesta julkaistaneen juttu tulevana viikonvaihteena. Täytyy Kuukkelista käydä lehti ostamassa, jotta voi kirota kuvaa, johon jouduin mukaan…  Siis ostamassa Kaleva kaupasta? Tarkoittaa sitä, että huomenna lähdetään mökille. Ah, onnea! Jo ajatus tekee hyvää.

Historia lyömäaseena?

Kaksi artikkelipyyntöä ja yhden väitöskirjan ohjaajaksi nimittäminen yhdelle päivälle. Toisesta artikkelista oli mahdollisuus kieltäytyä. Niin tein. Haluaisin kovastikin kirjoittaa, tehdä tutkimusta, mutta millä ajalla? Nyt on taas duunissa sellainen vaihe, jotta hyvä jos saan kiireelliset ja ajankohtaiset asiat tehdyksi ajallaan. Ja sitten soittaa joku huru-ukko joka uskoo löytävänsä historiasta perusteita toivomalleen Suomen ulkomaalaispolitiikan jyrkälle muutokselle. Hän halusi pistää Suomen ovet ja ikkunat kiinni. Ja perusteena pakolaisten poispitämiselle armaasta kotimaastamme hän halusi minun (lue: historian) olevan kanssaan samaa mieltä mm. seuraavista väitteistä: ”Eihän täältäkään ole koskaan kukaan toisten leipää menny syömään.” Yritin selittää, että ”onhan niitä suomalaisia lähtenyt leivän perään muille maille melkein miljoona, ensin Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ja sitten 1960-luvulla rapiat 400 000 Ruotsiin”. Näitä tämä historianharrastaja ei laskenut samaksi asiaksi, ei hän näitä halunnut kuulla. Yritti sitten toista kautta: ”Eihän niiden [puhui somaleista, otaksun] kotimaassakaan joka kantilla sodita ja vainota, menisivät semmoisille alueille, joissa ei sodita. Eihän Suomestakaan kukaan sodan aikana lähteny pakoon?”  Niin että ei vai? Ruotsiin ja Tanskaan lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia. Paljon  aikuisia, kokonaisia perheitä muutti mm. Ruotsiin. No sitten kun yritin mainita Karjalan evakot, kahteen kertaan kotoaan häädetyt, ilmoitti tämä pakolaispolitiikastapanikoiva, että ”se oliki ryssän vika…” En käynyt kiistämään, mutta sotaa pakoon nekin lapset ja karjalaiset lähtivät, ”vaikkei Suomessa joka paikassa sodittukaan”. Tässä vaiheessa soittaja totesi, ettei hän saisi minusta ja mielipiteistäni prinsiipeilleen puolustajaa ja tukijaa ja katsoi parhaaksi läjäyttää luurin korvaani. Parempi niin, ei haaskaantunut enempää meidän kummankaan aikaa.

Voi kun tietäisitte, mihin kaikkeen historiaa tarvitaan, ja millaisia puheluita saamme, millaisiin kysymyksiin vastata. Kerron joskus.

Päivä pulkassa

Oikeastaan luento pulkassa. Pohjoinen paikallishistoria -luento on onnellisesti (? toivottavasti myös opiskelijoiden mielestä!) ohi. Minusta tämänvuotinen luentoporukka oli hyvä. Ja minustahan on mukava luennoida. No, silti mukava kun urakka on ohi.

Mistä sanonta ”päivä on pulkassa” tulee? Sillä on juurensa isäntä-torppari (renki) -työsuhteessa. Kuvan mukaisessa puukapulassa = pulkassa oli kaksi osaa, toinen isännällä, toinen torpparilla. Kun päivän työt (taksvärkki) oli tehty veisti talollinen torpparinsa ja omaan palikkaansa loven merkiksi tehdystä työstä. Pulkkapalikka oli siis eräänlainen työkalenteri tai kellokortti: pulkkaan merkittiin päivän työt. Merkkien piti palkanmaksun tai työvuoden lopuksi olla yhteneväiset.

Nyt voin merkitä tämän lukukauden luennon omaan pulkkaani, homma hoidettu. Palautetta odotellessa…

paivapulkka

Pulla ja vapauden ajan loppu

Jokaisen työpaikan ykköspuheenaihe tänään on varmaankin ollut kiperä kysymys ”hillo vai mantelimassa”. On kuulemma ikäkysymyskin; siis että aikuiset (ainakin makuaistiltaan aikuiset) pitävät mantelimassasta, lapset ja ”makuaistiltaan lapselliset” pitävät hillosta. No meillä on lapset aina tykänneet mantelimassapullista, ja niin olen minäkin. Ehkä se johtuu tavasta jolla äiti kotikotona pullat täytti, ja minä olen jatkanut tapaa. Elikkäs ei mätkäistä mantelipötköstä leikattua viipaletta pullan väliin, aivan kuin se oli joku hampurilaispihvi, vaan pulla halkaistaan, alaosaan kaivetaan kunnon monttu, pullan sisus ja mantelimassa muussataan haarukalla ja joukkoon sekoitetaan kermaa (vatkaamatonta) mössön notkistamiseksi. Tällä seoksella täytetään pullakraateri ja sitten päälle vaahdotettua vispikermaa.  Se on siinä.

laskiaispulla

Raja kannattaa näidenkin herkkujen syömisessä kuitenkin pitää. Ettei käy kuten Adolf  Fredrikille 1700-luvun lopussa: ahmittuaan 14 laskiaispullaa kuningas heitti henkensä. Toki hän oli syönyt yhtä sun toista muutakin samaisella aterialla. Jotta laskiaispullaan tiistaina 40 vrk ennen pääsiäistä 1771  se sitten loppui Ruotsin vapauden aika ja vuonna 1772 alkoi kustavilainen kausi. Tämmöistä pullantuoksuista historianhavinaa täältä tänään.

Kauhan varressa

Sisareni osallistui Valokuvatorstain kenkä-haasteeseen omien ensiaskel-popojensa kuvalla ja epäili, että kengät ovat ehkä sisaruksilta perityt, mikä sai sitten minut lapsuuden albumien äärelle ja katsomaan, onko meillä ollut samat kengät, mutta eipä olleet. Erilaiset olivat minulla. Varmaan olin niin vauhdikas menijä, että ehdin omani loppuunkuluttaa. Ja jos niistä jotain jäljelle jäi, niin pikkuveli (siihen maailman aikaan oikeastikin minua pienempi :)) varmasti loput kulutti puhki.

Lapsuuden albumista löytyi myös vastaus Koivun eiliseen kommenttiin, ”Reseptiaarteistojen takana taitaakin piillä ripaus “viherpiipertäjää”?. Piilee siellä jotain sellaistakin, ja olen pari vuotta elämästäni ollut  ihan ”umpivegekin”. En todellakaan enää, mutta jos jotain liharuokaa vierastan niin sitten juuri broileria. Kana sen sijaan on hyvää ja — luulen ainakin — että vähän luonnonmukaisemmin tuotettua. Parhaillaan mietinkin, miten kehittelisin  yhtä vanhaa kanareseptiä, jolla haluaisin osallistua (minulle) uuteen  bloggaajien haastejuttuun.

Mutta broileria ei syödä senkään takia kovin usein kun on muita hyviä vaihtoehtoja. Pidän hirmuisesti kalasta (ja kaikista muista merenelävistä).  Onneksi niin tekee koko muukin perhe. Niinpä meillä syödään kerran, pari viikossa kalaa, mihin osa-ansionsa on sillä, että pehtoorin veljen vaimo on kalakauppias ja sillä, että kotikotonani syötiin paljon kalaa.

Niin ja kuten kuvatkin (klikkaamalla suurenevat) kertovat, olen AINA pitänyt keitoista, leivästä ja pullastakin.

soppaa

Tänäänkin oli samettista fenkolikeittoa ja kun siinä ei ole juuri kaloreita, tein vielä pullataikinan, jotta saamme illan päälle ekat laskiaispullat tälle vuodelle. Hmmm…

pullaa

Nostalgiaa

koulutaulut3Viime vuonna ilmestynyt Sari Savikon kokoama ja kirjoittama Muistojen koulutaulut kirja on minulla toista kertaa lainassa (se on niin rikollisen kallis, etten raski ostaa). Luennolla ajattelin huomenna käyttää; viime vuonna pistin Arjen historian -kurssilla olleet opiskelijat katsomaan museolla ollutta näyttelyä, joka oli koottu koulutauluista (sieltä tuo alla oleva kuvakin). Kurssin yhden harkan osana oli kommentoida näyttelyä, eikä ollut oikeastaan yllätys, että 1980-luvun jälkipuoliskolla syntyneet nuoret eivät kovin tauluista riemua repineet. Minusta ne ovat niin hienoja, niin nostalgisia. Kirjan kansikuvassa olevan taulun takana oli teksti:

Vihkolaskussa huomioon otettavaa
Pidä laskuvihkosi aina puhtaana!
Pidä laskiessasi kätesi alla puhsas paperinpala!
Kirjoita selviä, kauniita numeroita!
Pidä koulussa mukanasi terävä kynäveitsi ja pieni viivotin!
Pidä kynäsi kunnossa! Käytä kumia harvoin!

vihkolasku1

voikukka1Vihkolasku ja kynäveitsi! Minä en muistanutkaan, että kansakoulussa oli tosiaan vihkolaskua! Itse asiassa pidin siitä. Kynäveitsiä meillä ei ollutkaan, oli vain sellaiset pienet alumiiniväriset terottimet, joita piti käydä terottamassa luokan edessä olevaan roskikseen – jos oli ensin viittaamalla pyytänyt luvan. En aina muistanut.

Sitten oppikoulussa käytetyistä koulutauluista ehdoton ykkönen oli Tuiran yhteiskoulun bioskan luokan seinällä vuosikausia roikkunut Voikukka-taulu. Vintage oikein.

Nythän noista koulutauluista on tullut keräilytavaraa ja Huuto.netissä niistä maksetaan kymmeniä euroja. (Klikkaamalla taulut suurenevat.)

Samaan aikaan … 109 vuotta sitten

Tänään luennollani johdattelin opiskelijoita Historiallisen sanomalehtiarkiston kiehtovaan maailmaan ja sen antiin. (Suosittelen lämpimästi myös blogivieraille. Kertakaikkisen mainio digiarkisto!) Kalevan tämän päivän (29.1.) numero vuodelta 1900 oli yksi lehti, jota ”selailimme”. Ja sieltä pisti esiin seuraava pikku-uutinen (klikkaa ihmeessä ”lehtileike” suuremmaksi):

Kaleva 29.1.1900 s. 4.

PIKKUTIETOJA: ”Awioliittokoulun aikoo eräs nuori rouwa, tietysti amerikkalainen, perustaa kotokaupunkiinsa Newyorkiin. Se on tarkoitettu nuorille tytöille, jotka aikowat joskus mennä tähän pyhään säätyyn [sic!]. Awioliittokoululla on perustajansa mielestä jättiläistyö täytettäwänä. Opetusta ei anneta ainoastaan ruoanlaitossa, lasten kaswatuksessa ja muissa taloustoimissa, waan paljon tärkeämmässä aineessa: miten waimon on paraiten miestään kohteleminen. Tähän ”aineeseen” pääasiallisesti kiinnitetään huomio.”

Tuli mieleen yhtäkkiä yllättäen tässä televisio-ohjelmaa Mikkosten perheestä odotellessa (aion pomminvarman tuohtumisen uhallakin sen katsoa),  että tämmöiseen kouluun kotiäiti ninatimoteeaamikkosenvaimo voisi mennä opeksi sitten kun hänen poikakultansa on aikuisikään asti ja hyvän huolehtivan naisen kohdeltavaksi pyhään aviosäätyyn saateltu.

Ärsyyntynyt

– 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.

Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: ”Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!

Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?

Pirttipäivä

Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina ”pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin ”ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan ”tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti ”että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja ”maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea

Heikki Niskan runo ”Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:
aikusenaki sen tekkee mieli mennä
autotallin taka ko tullee vieraita.
Jähämiänä ja varruillaan se
tarkkailee ja haistelee,
tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.
Äkkiä pajot murtuu,
silimäkki nauraa, pohojesen asukki
tarijuaa kahavit ja nisut.
Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,
kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.
Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,
toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.
Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,
kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Joulu tavallaan

Jouluaatto. Se on täynnä perinteitä. Meillä kaikilla omanlaisemme. Meidän perheessä aattoon kuuluu varhain herääminen, kuka mistäkin syystä :), joulupuuro, sauna, joulurauhanjulistus ja siitä sitten myöhäiseen yöhön omien tapojen mukaisesti. …

Suomalainen joulu on tietysti paitsi kristillinen juhla, Kristuksen syntymäjuhla, mutta siinä on perinteitä, juuria ja juonteita roomalaisten Saturnalia-juhlasta ja Euroopan pohjoisten kansojen viljanpuinninlopettajais- ja keskitalven juhlasta, johon on sitten tullut säätyläisten johdolla 1800-luvulta joulukuuset, -laulut ja -kortit ja sitten sotien jälkeen joululle on ollut leimallista yhä paisunut kaupallistuminen. Näinhän me historioitsijat asian näemme. Mutta kuinka paljon makoisammin esikouluikäiset ovat asian selittäneet kun Mark Levengood heiltä asiasta kyseli. Tässä parhaita:

Jeeseus syntyi jouluaattona. Ja sitten hän kuoli jouluaattona. Niin että hän kuoli kun hän syntyi, mutta vähän myöhemmin. (Sofia 7 v.)

Kun on joulu, täytyy mnennä juhliin ja olla erityisen kiltti koko ajan. Sellaisesta väsyy! (Jonathan 7 v.)

Jouluna pitää syödä paljon kinkkua. Ja sitten pitää ajatella Jeesus Kristiania. Ja sitten telkkarista tulee paljon hyviä ohjelmia.  (Anders 7 v.)

Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.

Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Tuulestatemmattu ja Myötätuuli

Jokunen on kysellyt, että miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Sisareni, joka luonnollisesti on myös Tuulesta, tosin kritikoi nimimerkin valintaa, ja väitti, ettei minua temmota. No ehkei sitten, mutta systerikin – joka osaa kirjoittaa! – myöntää, että juttuni ovat välillä ´tuulestatemmattuja´, joten edes blogin nimessä sen säilytin.

Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta). Voisinko satunnaista 🙂 puheliaisuuttani selittää karjalaisilla sukujuurillani?

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea, mutta virallinen uusi kotikunta oli Miehikkälä.

Tuulen suku ei ole kovin suuri; ´Tuuli´ sukunimenä on tällä hetkellä yhteensä 210 suomalaisella ( Kannattaa surffailla: Väestörekisterikeskuksen sukunimipalvelu )

Entäs Myötätuuli? Sukujuuret siis senkin taustalla? Kun 1980-luvulla äitini rakennutti mökin pohjoiseen, sen nimi vääjäämättä oli Tuulentupa. Puronrantatontti on luonnollisesti Tunturituuli. Aloitetulla Tuuli-linjalla on jatkettu senkin jälkeen kun jokunen vuosi sitten teimme sukupolven vaihdoksen ja mökki siirtyi äidiltä tyttärelle. Kieltämättä Dannyn Tuulensuojaan ja Tuuliviiri ovat sanoituksiltaan edesauttaneet Tuuli-nimen säilyttämistä mökin nimessä.

Kesällä 2005 maalasin ja sisustin mökin puuceen ja siippa vielä naulasi oveen kyltin ”Tuulenviemää” minkä jälkeen touhumme Hangasojan varressa oli varmaankin lopullisesti sinetöity etelän ihmisten kummallisuuksiksi. Ei epäilyksen häivääkään, etteivätkö mökkiraksan lappilaiset työmiehet keskenään tupisseet, jotta ”lantalaisten vouhotuksia”.

Kun sitten myös uusi mökki alkoi valmistua, oli sillekin tietysti nimi pohdittava. Perheen nuoriso totesi ykskantaan, että jos vanha, mummun rakentama mökki on Tuulentupa, niin meidän uusi mökki on perheen äipän mukaan joko Tuulenpuuska, Vastatuuli tai Myrskytuuli. Ovat olevinaan hauskoja, nuo meidän teinit.

Mitään uutta auringon alla?

Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:

”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”

Ja Langlet jatkaa:

”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”

No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!

Flow – tekstin tuottamisen riemu

Flow! Pitkästä aikaa. Suljin aamulla työhuoneeni oven, en jättänyt raolleen helposti avattavaksi, en yrittänytkään olla helposti lähestyttävä. Yhtään sovittua tapaamista tai HOPS-sessiota ei ollut; niinpä tein huoneestani tutkijankammion, vetäydyin sinne. Aamukahvilla sentään kävin, mutta eväät söin sorvin ääressä. Kirjoitin. Koko päivän. Pitkästä aikaa flow: työ vie mennessään niin, että yhtäkkiä vain havahtuu: on aika lähteä kotiin.

Tällaisten päivien ansiosta sitä luulee, että tekstin tuottaminen on luomisen juhlaa, eikä tuskaa. Luulee, että historiankirjoittaminen ja -popularisointi on helppoa. Tällaisten päivien fiilis on onneksi se, joka työstä jää päällimmäiseksi.

Voisiko tätä jotenkin stimuloida? Miten haltioituneeseen kirjoittamisentilaan pääsisi useamminkin?

Naiset ja ura

Vuoden 1938 Kotiliedessä haastateltu amerikkalaisfilmitähti totesi, että hän on tavattoman onnekas saatuaan vaimon, joka ”ei erityisesti pidä puhumisesta, on säyseä ja jolla ei ole haaveita oman tulevaisuutensa tai uran suhteen”. Säyseä? Ei olisi ollut meitsistä filmitähden vaimoksi. Muuten ehkä, mutta että vielä olisi pitänyt olla ”säyseä”!
Prosemma-aiheita etsiskelin ja lehtiä lueskelin. Joten ei se niin hääppönen tämä minunkaan ”urani” ole.
Mainos: Kotiliesi 1938
(klikkaa kuva isommaksi, jotta vallan mainio tekstikin näkyy. Kestää hetken … ).

Urakka tyrkyllä

”Taivalkosken historia -hanke olisi vireillä. Otatkos homman? Aikaa olisi nelisen vuotta, sivuja kolmisen sataa ja maksavatkin siitä, ehtisit ihan hyvin töiden ohessa ja lukukausien välissä tehdä. Alkasitko?”

”- Joo, ei. Kiitos, mutta ei kiitos.”

Onhan noita tilaushistoriahankkeita ollut. Vuosikymmen, toistakin koko ajan virkatyön ohessa, lomilla, lasten päiväunien aikaan silloin ”kotihoidonvapaalla” [järkyttävä sana] ollessa ja iltaisin niitä tuli tehtyä. Lauantaisin arkistoissa ja iltalukemisena kaikenmaailman kotiseutulukemistoja.  Ainainen kilpajuoksu dead-linejen kanssa. Kirjoittamisen tuskaa. Oli niissä monia hienojakin hetkiä, toivat taitoa ja tietoa, flowkin vei monesti mennessään, mutta kiitos ei enää.

Alan oppia sanomaan ei.

Tänäänkin lähdin jo kolmelta töistä, ja valmistelen lauantaisia rapukestejä. Mietin viinejä [pientä painetta niiltä osin sillä saamme joukkoomme myös alan asiantuntijan] ja tarjottavia. Liinoja silittelen ja pihalyhtyjä putsailen. Kakkupohjat jo tein: saakohan vielä mansikoita? Taivalkosken historiassa olisi varmasti haastetta ja huvia, mutta nyt elämä on parempi ilman sitä urakkaa.