Historiaa

Home Historiaa (Page 25)
Showing: 241 - 250 of 350 RESULTS
Historiaa Kolumni

Sandwichin historia – ja jälleen lyhyt oppimäärä ;)

Torstai: kolumnipäivä.

Aatelisvälipaloja, välipaloja aatelisille

Nyt kun tv:ssä jatkuvat brittisarja Downton Abbeyn aristokraattielämänmenosta kertovat jaksot, on sopiva ajankohta muutamalle ruoka-anekdootille.  Sellaisten englantilaiseen maailmaan olennaisesti kuuluvien asioiden kuin sandwichien ja kello viiden teen syntyhistoriat liittyvät nimenomaan brittiaatelisten maailmaan.

 John Montagu oli 1700-luvulla elänyt aatelismies, Sandwichin suvun neljäs jaarli, ja juuri hän se on antanut nimensä englantilaisille voileiville. Tämä korkea-arvoinen upseeri käytti paljon aikaa ja rahaa kortinpeluuseen. Taas kerran hän oli tehnyt sitä suunnilleen kellon ympäri ja oli niin pelin tuoksinassa, ettei malttanut edes syödä. Jaarli pyysi kuitenkin saada jotain huikopalaa pelin ääreen.

Hänelle tuotiin keittiöstä paistiviipale, joka oli nokkelasti keksitty pistää kahden kolmioiksi leikatun leipäviipaleen väliin: fiksua, sillä näin kädet eivät tahriintuneet eikä peliä tarvinnut keskeyttää välipalan ajaksi. Sandwichin jaarlin pelihimo synnytti uuden leipämallin.

Sandwichit kuuluvat usein myös kello viiden teelle. Englantilaiset tosin eivät puhu kello viiden teestä, vaan heille se on Afternoon tea, iltapäivätee. Kuningatar Victorian hoviväkeen kuulunutta Anna Maria Stanhopea (1783–1857), paremmin tunnettu Bedfordin herttuattarena, pidetään tämän tradition aloittajana. Kun hovi kesäisin siirtyi Lontoosta maaseudulle, olivat lounaat siellä herttuattaren mielestä turhan kevyitä. Anna tunsi olevansa nälkäinen paljon ennen illallista, mistä johtuen hän halusi iltapäivisin jotain pientä syötävää ja luonnollisesti teetä. Herttuattarelle tuli Belvoirin residenssissä tavaksi kutsua myös ystäviään pieneen teehetkeen, jossa tarjottiin ehkä juuri noita sandwicheja, mutta useimmin teeleipiä, skonsseja, hilloja ja marmeladia sekä pieniä leivonnaisia.

Niiden turvin jaksettiin nälästä kärsimättä odottaa illallista. Kun syksyn tullen Belvoirista palattiin Lontooseen, iltapäiväteestä ei luovuttu. Päinvastoin siitä tuli nopeasti yläluokan yleinen huvi koko Lontoossa.

 

* * * *  * * *

Niin ja onhan tänään marraskuun kolmas torstai.
Tämän päivämäärän historia ja selitys allaolevalle kuvalle on täällä ja täälläkin siitä on juttua.

Hyvä on: tunnustan. Olemme maistaneet.

Mutta ei todellakaan tarvitse huomenna intopinkeänä pitkäripaiseeen rientää hankkimaan lisää.

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Vielä kerran Koiteli

Viime viikon sunnuntaina digikurssin Koitelin reissulla oli tehtävänä ottaa 2 – 5 kuvaa ja tehdä niistä tarina, runo, kuvittaa niillä lehtijuttu tai mainos tai jotain. No kun minä en voinut ruokajuttua kuvittaa, niin valitsinpa sitten teemaksi historian. Jollei ruokaa niin sitten historiaa, ja tässä tulos.

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Kuviin en ole erityisen tyytyväinen, mutta että sain 250 vuotta mahtumaan viiteen diaan! Eipä ole tämän historioitsijan vahvuuksia lyhyt- tai nasevasanaisuus. Onpa enempi sellainen narraation kannattaja tämä historioitsija. Ei nämä ”lyhyet oppimäärät” normaalisti kuulu minun kurssitarjontaani.

Olihan meillä kamerakurssilla kovin erilaisia toteutuksia tästä teemasta, vaikka samoilla seuduilla sunnuntai-iltapäivä porukalla vietettiinkin.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Pyhäinpäivänä 2012

Niin marraskuu kuin vain voi kuvitella. Yllättäen aamupäivän sateessa ja sumussa muutama kelpo otos. Säästän osan julkaisemisen viikolle, mutta tässä jo jokunen. 

Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja tästäkin tuli aika hieno taustakuva tietokoneelle.
Klikkaa kuva isoksi, sitten hiiren oikealla näppäilemällä klik, klik,
ja avautuvasta valikosta valitse ”Aseta (työpöydän) taustakuvaksi” . 

Pyhäinpäivän aamu aukeni siis sumuisena, Pyhäinpäivänä – kuten niin monena muunakin lauantaina – tulee käytyä hautausmaalla. Enkä ollut ainoa. Sateesta huolimatta siellä oli jo aamulla aika paljon läheisiään muistavia. Kauan piti odottaa, että tämä käytävä ”tyhjeni” kuvattavaksi.

Tällaisia hienoja ”seppeleitä” en ole ennen nähnytkään.

Hautuumaalta reittini jatkui  – kuten monena muunakin lauantaina – Caritakseen; piipahdin äidin luona ja sitten jatkoin matkaa, ja sateesta huolimatta kiertelin ja kuvailin. Ulkoilma tuntui äärimmäisen hyvälle.

Pyhäinpäivän tunnelmaan sopivaa sumua.

Pyhäinpäivän historiasta ja kekristä avattiin meidän yliopiston kirjastossa näyttely torstaina, en ehtinyt avaukseen, mutta kävin eilen tutustumassa siihen.

Mukava sattuma että näyttelyssä oli pestuusopimus, tai siis työtodistus pestuun ottamisen jälkeen, juurikin perniöläistä piialta. Perniöstähän ne minun sukujuureni ovat… puoliksi.

Minäkin olen kekriin tai römppään ja sen historiaan törmännyt ja vähän sen vaikutuksia tutkinutkin ja ehkä uudessa projektissa tutkin lisääkin…  Neljä vuotta sitten olen jo römpästä, kekristä, runtu-viikosta kirjoittanut, täällä blogissakin. Ihan asiaakin ja selitystä postauksessa on; käy katsomassa ”kekrin ja römpän historiaa” KLIKS .

Tuon vanhan postauksen vaiheet muistan vallan hyvin ja tuntuu, että siitä on iäisyys. Ja tänään oli ihan erilaista sananvaihtoa kun poika kävi tuokion keittiössä istuskelemassa ja työjuttujaan kertomassa.

Meillä pyhäinpäivänviikonloppuun on monena vuonna sattunut viinikerhon synttärijuhlat, ja niitä me eilenkin (Botrytis Ouluensis 21 v.!) olimme viettämässä. Varmaan toistakymmentä kertaa on oltu meillä, mutta parina viime vuonna on pantu kerhon vuoden aikana kertyneet varat menemään ja menty ravintolaan syömään. Kaksi vuotta sitten olimme Istanbulissa kokkikurssilla, viime vuonna tasavuotiskekkereitä viettämässä Uleåborgissa ja eilen Hugossa. Harvoin on syöty – ja juotu – niin hyvin.

Menu oli järjettömän hieno ja se maistui kaikilta osin (paino sanalla kaikilta) hyvältä, erinomaiselta.

Hummerikeittoa
Tannilan poron ulkofileetä, sipulia ja mallasta
Sokerisuolattua siikaa, varsiselleriä ja vesikrassia
Alhopakan ankkaa, kurpitsaa ja timjamikastiketta
Suklaata ja passiohedelmää

Ehkä eniten mainesanoja  illan aikana maistetuista ja nautituista viineistä keräsi Ara Pathway Pinot Noir 2009, Uusi­-Seelanti. Jos menet Hugoon –  ja kannattaa mennä – , niin nauti siitä.

Tänään oli tarkoitus laitella Lontoon kuvista setti kuvasivulle, mutta olenko saanut aikaiseksi. Noup. Tein meille katkarapukasaria (oikein kasariruoka! retroa kerrassan) ja valkosuklaamuffinseja. Lueskelin (hömppää) ja nyt on jo ilta. Aika kuluu …

~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨

 

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”.  Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Bloggailu Historiaa

Blogien parhaat

Viime perjantaina liki samalla kellonlyömällä palkittiin erinomaisia blogeja … sarjassa historia ja sarjassa ruoka. Ja totisesti ehdolla oli ihan eri sarjan sosiaalisen median tuotoksia kuin tämä Tuulestatemmatun satunnainen sekamelska allekirjoittaneen tajunnanvirtaa ja elämänmenoa sekä satunnaisia kuvailu- ja kokkailuyrityksiä ynnä matkaraportteja.

Perjantaina olinkin läsnä historiablogien julkistamistilaisuudessa:

Historiantutkimuksen päivillä siis palkittiin parhaat historia-alan blogit. ”Palkinnon avulla haluttiin nostaa esiin hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia puheenvuoroja, jotka auttavat ymmärtämään mennyttä tai auttavat soveltamaan mennyttä nykyisyydessä.”

Alla on suora lainaus Agricolan sivuilta (sieltä myös viereinen kuva)

Paras blogi: Kaponieeri http://kaponieeri.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Kari Hintsala, tutkija, esinekokoelmat, Turun museokeskus
Aktiivisuus: Julkaistu maaliskuusta 2010 lähtien. Julkaisutiheys melko tiivis, keskimäärin parikymmentä blogikirjoitusta kuukaudessa.

Mitä: Historiaa laajasti tutkaileva blogi, jossa hyödynnetään runsaasti valokuvia sekä videoita ja muita linkkejä. Suosituimpien teemojen joukossa muun muassa museot, näyttelyt ja sotahistoria. Laaja teemavalikoima, monenlaisia aikakausia ja seutuja, aktiivinen, yleistajuinen

Paras blogikirjoittaja: Julia Dahlberg (En märklig historia) http://enmarklighistoria.blogspot.fi/
Kirjoittaja: Julia Dahlberg, tutkija, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2009 lähtien, kuukausittain säännöllisiä blogikirjoituksia
Mitä: Hyvin kirjoitettu, laaja historiallinen näkökulma, tuo esiin lähteitä helposti ymmärrettävällä tavalla, esimerkiksi kiinnostavien löytöjen kautta.

Paras ryhmäblogi: Sveaborg-Viapori -projekti http://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/
Kirjoittajat: Panu Pulma, Sampsa Hatakka, Juha-Matti Grangvist, Mikko Huhtamies, Sofia Gustafsson ja Sophie Litonius
Aktiivisuus: Julkaistu vuodesta 2011 lähtien, aktiivisuudeltaan ja laadultaan ylivoimainen ryhmäblogi.
Mitä: Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti (2010-2013), johtaja, dos. Panu Pulma (Helsingin yliopisto), Viaporin linnoituksen rakentamisen vaikutuksiin vuosina 1730-1809 selvittävään tutkimusprojektiin liittyvä ryhmäblogi, johon kukin tutkimusryhmän jäsen kirjoittaa. Tutkimusprojektia esittelevä blogi käsittelee myös laajemmin Suomenlinnan ja Helsingin seudun historiaa. Enimmäkseen suomenkielisten blogikirjoitusten lisäksi mukana myös kirjoituksia ruotsiksi. Blogissa esitellään hankkeeseen liittyviä henkilöitä ”syntymäpäiväsankareina”. Aprillipäivänä julkaistiin myös aiheeseen muka liittyvä vampyyritarina. Monipuolinen, kokeileva, leikkisä.

Vain tuon Viapori-projektin blogin tiesin ennestään. Kannattaa siihenkin tutustua.

Historian lisäksi palkittiin ruokabloggaajia. Gloria Blog Awardsissa kunniaa ja mainetta sai paras ruokablogi ensimmäistä kertaa Suomessa. Ehdolle asetetuista blogeista todettiin, että ”ne ovat inspiroivia, persoonallisia ja ajankohtaisia. Intohimoinen suhtautuminen ruokaan ja bloggaamiseen välittyy tuhansille lukijoille viikoittain.” Ja ehdolla olivat:

Chez Jasu
Hannan soppa
Hellapoliisi
Kinuskikissa
Kivistössä
Kokit ja potit
Kulinaarimuruja
Pastanjauhantaa
Sillä Sipuli
Siskot kokkaa
Soup Opera – Anuliinan Ruokablogi

Minä linkitin noista vain voittajan blogin: Chez Jasu sai parhaan blogin tittelin. Ja sitten linkitin myös Pastanjauhantaa blogin. Se kun on minulle ja monelle muulle oululaiselle tutuin ruokablogi. Ja bloginpitäjäkin on kovin tuttu :).   (tämän linkin takana on linkki Glorian sivulle, jossa on linkit noihin kaikkiin blogeihin)

Kauneimman ruokablogin sarjassa ehdolla olleet on lueteltu täällä. Voittajaksi selvisi Vatsasekaisin Kilinkolin. Klikkauduhan katsomaan! Se ON kaunis.

Ja lukijoiden suosikiksi valittiin Kinuskikissa-blogi, joka on kyllä leipojan aarreaitta.

Vaikka voin pitää itseäni ahkerana bloggaajana (vajaassa viidessä vuodessa liki 2000 postausta) olen tavattoman huono seuraamaan muiden juttuja, kirjat ovat minulle sekä ruoassa että historiassa edelleen ne tärkeimmät. 🙂 Nyt on kyllä tuossa vieressä odottamassa paperinippu, josta on vasta tulossa historiakirja… 🙂

Historiaa Niitä näitä

Historiaa kellon ympäri

Turnauskestävyys on ollut koetuksella. Aamuyhdeksästä liki iltayhdeksään on mennyt historiantutkimuksen ja -tutkijoiden parissa. Lisärasitetta on tullut taustalla kytevästä flunssasta, jota kieltäydyn ajattelemasta.

Aamupuoliseitsemältä satoi räntää. Mikä sitten ratkaisi sen, etten lähtenyt aamulenkille kuvailemaan. Menin suoraan yhdeksäksi Tieteiden talolle. Puolenpäivän kieppeissä jätin yhden session (1½ tuntia) väliin, samoin lounastauon ”uhrasin” ja ajelin metrolla Ruoholahteen, jossa tuuli hemmetisti. Viheliäinen tuuli sai miettimään, oliko idea lähteä lämpöisistä seminaarisaleista ulkoilmaan etsimään Hotelli ja ravintolamuseota (ja Valokuvataiteen museota) sittenkään kaikkein paras. Löytyiväthän  ne sitten.

Ja kyllä minulle tämä ”harharetki” varmasti oli hyödyksi. Epäilemättä pystyn käyttämään ravintolamuseon antia ainakin Kalevan kolumneissani. MUTTA! Minulla ei ollut kameraa mukana. Argh! Siellä olisi ollut tavattoman paljon mielenkiintoista kuvattavaa, ja sellaista, josta olisi minulle (ja ehkäpä teillekin blogini lukijat)  iloa pitkäksi aikaa…

Valokuvataiteen museossa oli Polaroid-näyttely, joka ajatuksena kiehtoi minua, mutta kun näin, mitä siihen kuului, toivoinkin että museossa olisi ollut perusnäyttely, tai jotain klassisempaa taidevalokuvausta.

Mutta any way: poikkeama keskellä päivää teki hyvää. Ja iltapäivän kuuntelin lapsuuden ja kasvatuksen historian sessioita. Edelleen kaikenmoista uutta, ensi kevään kandiseminaariin on monia uusia tutkimusaiheita ajateltuna. Yksi asia mitä olen näiden kahden päivän aikana miettinyt; miksei sittenkin puhuta enemmän metodista? Lähteistäkin olisin halunnut monen esitelmän aikana halunnut kuulla enemmän, kyselinkin niiden perään, mutta ettei puhuttu tavasta tehdä tutkimusta. Key note -esitelmissä sitä oli ehkä enemmänkin, mutta esimerkiksi illan historiantutkimuksen ja tulevaisuuden tutkimuksen välisestä globalisaation ja politiikan tutkimuksen saatikka päivällä olleen rikollisuuden historian (mm. holocaustin) tutkimuksen key note -”avauksille” minulla tuskin on käyttöä.

Puolikahdeksalta oli parhaiden historia-blogien palkitseminen, palannen asiaan, ja sitten buffet. Ja pari lasillista viiniä. Ja sitten sattui pahasti että olimme oppiaineen kesken höpöttämässä. Professorin kanssa intouduimme nuorellimme kertomaan millaista oli historian laitoksen menneisyys… ei olisi kannattanut moisia muistella. .. Ennen yhdeksää ymmärsin vetäytyä takavasemmalle. Nyt (flunssapotilas) vaipuu unten maille…

Historiaa Niitä näitä

HiTu Helsingissä

Maailma. Maa ilma. KotiMAAN ilma. Kirkas, kuulas, aurinkoinen aamu. Vaikka yöuni jäikin (taas) vähän liian lyhyeksi, oli hyvä, että jaksoin herätä niin aikaisin, että ehdin kävelemään hyvän tovin pitkin Helsingin kauppatorin rantaa, käydä katsomassa jäämurtajien lepoa tyvenessä rannassa, ehdin kierrellä ja kaarrella, ennen kuin HiTu-päivät (Historian tutkimuksen) päivät alkoivat.

Jätin kameran hotellille, ja kuinka orpo olo ”aamulenkilläni” olikaan kun olisi ollut niiiin paljon kuvattavaa… sininen taivas tuntui Lontoon sumun jälkeen erinomaisen kiehtovalle kuvattavalle. Mutta ei kameraa, ei. Kuinka hiljainen ja rauhallinen kaupunki Helsinki tuntuikaan olevan. Ja liikennekin kulkee ”oikeinpäin”. Ei tarvita risteyksissä näitä Lontoossa olleita ohjeistuksia.

 Vielä aamullakin oli olo, että olisin paljon mielummin ollut kotona, tai vaikka Linnanmaalla, kuin täällä. Että en jaksa kolmea kongressipäivää, – mutta jo ensimmäisen session alettua olin toisissa ajatuksissa. Kahdeksan esitelmää ja lopuksi professori David Armitagen (Harvard) key note -esitelmän sain päivään sopimaan. Armitage  pisti kansallisen historiankirjoituksen pannaan, sai monet olemaan eri mieltä, herätti keskustelua, no sehän se varmaan oli tarkoituskin. 🙂

Näiden kolmen päivän aikana täällä on yhteensä 180 esitelmää, joista valita. Sessioiden päällekkäisyys ei minun mielenkiintojeni ja tutkimuskohteideni osalta ongelma. Sosiaalihistoriaa näyttää riittävän. Demografinen tutkimus tuntuu olevan taas muodissa?

Kun pääesitelmä puoli seitsemältä päättyi, siirryimme Helsingin yliopiston päärakennukseen, jossa oli (vara)rehtorin vastaanotto. Minullekin tälle päivälle jotain ruokaakin. Kylmäsavustetulla haukimoussella päällystetyt saaristolaisleivät olivat erinomaisia, eikä muukaan buffet-tarjoilu ollut huonoa. Mukava tavata vanhoja tuttuja, mentorini Keski-Suomesta ilahdutti muutamilla töihini liittyvillä kommenteillaan kovastikin. 😉

Hyvästä seurasta huolimatta kahdeksan jälkeen liukenin pois, halusin kävelemään vielä. Stocka oli vielä auki, hain kosteusvoidetta, lehden ja herkusta pienen paketin macaroonseja. Niitä oli Lontoossakin monessa paikassa. Nyt niitä on tuossa yöpöydällä, samoin se lehti ja…  nyt niiden kimppuun. Sitten unta. Huomenna on pitkä päivä.

Historiaa Niitä näitä

Sadonkorjuujuhlien jälkeen

Olihan meillä eilen mukavat juhlat. Melkein 40 paistinkääntäjää aveceineen ohjelmallisissa iltamissa ja nauttimassa sadonkorjuun herkkuja. Poronkielimousse, sorsapata ja omenapavlova olivat minun – ja monen muunkin – feivoritteja.

Illan isäntä chef de table H. oli valinnut viinit pieteetillä eikä kaadoissa pihistelty. Kuten toiveena ja tavoitteena oli, illan tunnelma oli mukavan rento, ei turhaa pönötystä, mutta pientä glamouria kuitenkin. Miehet smokeissaan ja naiset kauniissa juhlapuvuissaan ja Ynnin historiallinen miljöö loivat juhlavan tunnelman.

(Minä vaan niin epäonnistuin kaikessa kuvaamisessa… Juuri sellainen tilanne jossa en osaa kuvata, pitäisi vain pistää automatiikka hoitamaan säädöt, eikä yrittääkään. Kameran erillissalama ei ole minulla vieläkään tuttu eikä homma toimi. )

Tiesittekö että Anna Piponiuksen tyttären Marian ja Elias Lönnrot ´n häät pidettiin Holiday Inn´ssä, paitsi ettei tietenkään siellä, vaan siinä kohtaa missä nyt on ko. hotelli-ravintolan sisäpiha. Tiesittekö, että Ynninkulmassa kummittelee Gustava, joka oli Kemin maaseurakunnan kirkkoherran leski.. Nämä ja paljon muuta kuulimme eilen… Ja juttelimme ruoasta, tulevasta toiminnasta, oululaisista uusista ja vanhoista kilpiravintoloista ja muusta, työstä ja puutarhoista… ja kuuntelimme swingia, nautimme samppanjaa, tutustuimme uusiin ihmisiin, tapasimme vanhoja ystäviä. Vietimme oikein mukavan illan, joka venähti yöhön asti…

Ja pääruoan jälkeen, ennen jälkiruokaherkkuja oli vuorossa juustoja ja portviiniä. Ne olivat osa ruokakulttuuri-tietokilpailua, jonka olin/olimme laatineet. Ja siihen liittyi se eilen aamupäiväinen ”kapakkakierrokseni”. Kävin kuvaamassa yhden kysymyksen vastaukset.

Kysymys kuului näin

ja tässä kuvallinen vastaus (klikkaamalla suurenee…) (vastauksessa kuvat aakkosjärjestyksessä ei numerojärjestyksessä).

Koko kilpailu ja vastaukset ovat pdf-tiedostoina, klikkaa kysymykset ja vastaukset.

Ja olisittepa nähneet sen innon ja kiinnostuksen tuloksia tarkastettaessa: mitä intohimoa, kilpailuhenkisyyttä, reklamaatioherkkyyttä, dopingin sumeilematonta käyttöä, bonuspisteiden anelua rotissöörijoukossa olikaan! Hieman hämmästelimme ettei tuomareita yritetty lahjoa: opiskelijariennoissa tuomarin lasi pidetään jatkuvasti kohtuullisen täytenä mutta sellaista lahjontaa ei eilen ollut, Ehkä parempikin niin. 😉

 

Tätä hieman väsyä päivää piristivät nuoret, ihan hervotonta nauramista… ja kaikenmoista suunnittelua.

 

Historiaa Niitä näitä

Arjen aiheettomuus

Meitä oli digikuvakurssilla vain viisi kahdestatoista; minun liki luennoksi kasvanut esitelmäni siirrettiin ensi viikkoon. Mutta samapa tuo.

Minun piti tänään täällä Temmatussa julkaista ensimmäinen kuva arjestani; kuvan piti olla sisältä, ei ruokaa, ei kukkia. Mitä ihmettä minä kuvaan? Totta puhuen en ole ehtinyt mitään kuvata. Duuniin varhain, sieltä pikaisesti pastan keittoon ja sitten Tuiraan Kansalaisopistolle. Nyt tässä. En ole kuvannut. Nyt siis kamera kädessä  etsimään aihetta…

Ja 10 minuuttia myöhemmin …  Aloitetaan aamusta tämä arkikuvasarjani. Noinhan se kello soi, tai soisi, jollen ehtisi ennen herätä.

(Minä vaan ihmettelen, mitä ihmeen murusia tuossa kellon päällä on?)

Ja sitten mietin. Ketä kiinnostaa mitkään arjen kuvat? Ei ketään. Ainakaan jos ne on näin tylsiä.

Tämän päivän historia on paljon mielenkiintoisempaa. Tänään on pyhimys Dionysiuksen päivä. Pyhä Dionysius Pariisilainen oli paavin 200-luvulla Galliaan lähettämä kristitty, jonka pakanalliset Seinen rannan asukkaat tappoivat katkaisten häneltä kaulan. Legendan mukaan marttyyrikuoleman kärsinyt Dionysius  käveli pää kainalossa 10 kilometriä, mikä on peruste, että erityisesti Dionysiusta rukoillaan kun kaivataan apua päänsärkyyn. Dionysiusta pidettiin keskiajalla nimenomaan auttajana, yhtenä neljästätoista auttajapyhimyksestä. (näin kertoo Suomen pyhimyskalenteri…)

Ei tässä nyt mitään päänsärkyä ole. Ei isommasti muutakaan vaivaa, paitsi krooninen ulkoilman puute. … ja olkapää tietysti. 🙂

Huomenna ehkä jotain järkevää postailtavaakin.

 

Historiaa Oulu

Meri-Toppila – teletappien maa?

Uusimmassa Ylkkärissä (= Oulun ylioppilaslehti) oli juttu Toppilasta. Siinä Meri-Toppilan alueesta käytettiin nimitystä Teletappien maa. Enpä ollut sellaista ennen kuullutkaan. En vaikka vähintään pari kertaa viikossa noiden teletappikukkuloiden paikkeilla lenkillä käynkin.

Tänäänkin. Ja aamulla päätinkin tehdä oman juttuni Meri-Toppilasta – piti palata hakemaan kamera mukaan. Vaikka onhan noita Meri-Toppila kuvia täällä blogissa ollut aiemminkin jo kymmeniä (tuo bannerikuvakin on sieltä). Viime vuoden yhdessä postauksessa on juttua ja  linkki ihan hulvattomaan Toppila videoon.  KLIKS

Minun muistoni Toppilan alueesta alkavat jo 1960-luvulta.

kuvat suurenevat klikkaamalla

(paitsi tuo ensimmäinen)

Olihan tehdas koulun naapurissa, koulumatkalla. Tehtaassa oli töissä paljon luokkakavereiden isiä. Äidithän olivat tuolloin useimmiten vielä kotona. Tehtaan pilli soi seitsemältä, yhdeltätoista ja kahdeltatoista ja neljältä. Ja lippalakkipäiset miehet pyöräilivät tehtaan portista sisään ja ulos pillin tahdissa. Joskus haju oli aikamoinen, ja jotain ääntäkin siitä muistaakseni lähti.

Tämä kuva on uskoakseni edellistä vanhempi, siinä näkyy merenrantakin jossa mieluusti nykyisin tepastelen. Ja lautatapulit peittävät sen alueen jossa nykyisin on kerrostaloja ja ne ”teletappikukkulat”.  Pentuna tuonne ei ollut asiaa: koko aluetta kiersi piikkilanka-aita ja keltaisia Hengenvaara-kylttejä ymmärrettiin uskoa.

Tänä aamuna näytti tältä; tuo kauppakeskus-viitta on aina vähän hymyilyttänyt: kuvassakin näkyvä Halpa-Halli on se kauppaKESKUS.

Puistoa on vaikka ja kuinka paljon. Vettä ja siilo näkyy joka puolelle.

FrisbeeGolfia siellä on hyvä pelata. Kahdesti on ollut liki, että olen saanut kiekon päähäni. Musiikkia kuunnellessa, napit korvissa en ole kuullut kun heittelijät ovat huutaneet varoituksia, mutta eipä ole mitään sattunut.

Metsän keskellä on frisbeekiekolle ”maali”.

Meri-Toppilasta näkyy Nallikariin….

ja siellä on paljon näitä (teletappi)kukkuloita.

Siellä on myös paljon kerrostaloja.

Siellä asuu paljon maahanmuuttajia, – ja pieniä lapsia. Kengät kädessä?

Siellä on opiskelija-asuntoja ja Halpa-Halli, jota ei enää kohta ole.

Siellä on Dixonin raitti. Ja Pub Dixon. Ja sen vieressä meidän kuntosali.
Joku vuosi sitten eräänä aamuvarhaisena tullessani salilta oli paikalla kovasti poliiseja.
Dixonin pihasta oli löytynyt tapettu mies.

Dixon oli tehtaanjohtaja – Toppila Oy:n perustivat englantilaiset. Ja tehtaanjohtajien entiset asunnot (talot) on tässä meidän kujalla, tuossa toisella puolen kujaa… 🙂
*Postauksen alareunassa suora lainaus Wikipediasta.

Ja Alvar Aallostahan tosiaan on puhuttava kun puhutaan Toppilasta. Tämä uljas siilo saa tönöttää ja ränsistyä keskellä aluetta, koskapa sen on suunnitellut Alvar Aalto.
BTW: tuossa siilon vasemmalla puolen kerrostalon seinässä näkyy ikkuna. Se oli viisi viikkoa syyskesällä 2004 meidän makkarin ikkuna.
Remontti-evakossa asuttiin tuolla.

Toppilassa on taidetta, päiväkoti, nuorisotalo (jossa meidänkin juniori tykkäsi käydä), kaikenmoista siellä on.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eikö tänään muuta kuin pitkähkö kotiseuturetki Toppilaan? Toki, toki. Piiiitkästä aikaa oli ”vieraita” ruokapöydässä ja sain kattaa, koristella, kokata, keittää, …

Kysyttyäni, mitä ruokavieraat haluaisivat syödäkseen, oli yksiselitteinen vastaus, että pohjoista, lappilaista ruokaa.
Sehän sopi. Tämä oli osa alkuruoasta.

Ja siitä sitten oli rieskaa, puikulaperunoita, mätimoussea, poroa, korvasienikastiketta, calvados-hyytelöä, yrtttibataattia, parsakaalta parmesaanilla, hilla creme bruleeta , hilloja, palmusokeri-kermavaahtoa, kyyttöjuustoa, konvehteja ja kahvia. Ihan normisetti – kuten juniori totesi.

Mutta kyllä meidän ikää tuli pidennettyä muutama vuosi – ainakin.

Oli vaan niin mukava. Mukava kun kaikki olivat. 😉

Ja huomenaamulla lenkille Meri-Toppilaan …

____________________________________________

Wikipediassa kerrotaan näin: Dixonin perheyhtiö Peter Dixon & Son Ltd halusi varmistaa raaka-aineen saannin kahdelle paperitehtaalleen Grimsbyssä ja Oughtibridgessä Sheffieldissä. Aluksi yhtiö suunnitteli ostavansa tai rakentavansa puuhiomon Norjaan. Yhtiön silloisen johtajan Joseph Dixonin ystävä Gösta Serlachius kuitenkin suositteli tehtaan rakentamista Suomeen vuonna 1926. Ensin tehdasta suunniteltiin Vaalaan ja sitä varten perustettiin Osakeyhtiö Vaala. Lopulta tehtaan paikaksi valikoitui Oulun Toppila Koskelanrannassa vuonna 1927.

Joseph Dixon ennätti kuolla vuonna 1926 ennen tehdashankkeen varsinaista alkamista, mutta tehdashanketta jatkoivat hänen kolme poikaansa. Tehtaan tekniset suunnitelmat laati insinööri K.J.Mattas ja alueen arkkitehtina toimi pääosin Alvar Aalto. Rakennusurakka annettiin toiminimelle Kreuger & Toll. Rakennustyöt aloitettiin kesäkuussa 1930. Tehdas valmistui tuotantoon 18. heinäkuuta 1931. Toinen maailmansota pysäytti tehtaan toiminnan. Sodan jälkeen tehtaan toimintaa monipuolistettiin.