Historiaa

On 70 vuotta siitä kun äitini vietti 14-vuotissynttäreitään Särkisalossa (Lounais-Suomessa, nykyisin on osa Salon kaupunkia). Tai ei niitä mitenkään vietetty, mutta siellä äiti kahden sisaruksensa ja äitinsä kanssa oli. Oli juhannukseksi sinne saapunut. Loman viettoon? – No ei todellakaan.

Evakkomatka Koiviston saaresta oli alkanut kaksi päivää sen jälkeen kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella (9.6.). Koiviston maalaiskunta (ja siis myös saari) kuului ensimmäiseen evakuointivyöhykkeeseen.

Kuorma-auton lavalla matkasivat sodan jaloista pois, 400 000 muun tavoin jättivät kotitalon ja melkein kaiken muunkin.  ”Kanttura” (= ainoa lehmä, joka mummulla oli) ”vietiin junalle, mutta juuri silloin tuli pommi, eikä juna päässytkään lähtemään”, ja kaikki karjakin lähti maanteitse kohti Lounais-Suomea. Kuorma-autokyyti ”kesti monta yötä ja päivää. Välillä satoi, paleli, ja perillä olikin sitten (taas) kurkkupaise/angina”.

Äidin isä oli kuollut edellisenä syksynä, veli oli rintamalla ja kaksi isosiskoa Helsingissä (?) töissä. Sse kantturakin tuli sitten myöhemmin  ja ”mamma teki sille Osuuskaupan kartanon puuceehen navetan”. Koivosto-kaljuunalla oli myöhemmin tulleet koivostolaisten evakkojen vaatteet ja jotain irtaimistoa, ei juuri paljon mitään. Syksyllä pääsivät sitten ”pysyvämpään” asumukseen Finbyn kartanon maille, ”siellä oli hyvä”.

Kuvassa äitini (oik.) sisarensa (, kummitätini) kanssa Tanskassa. Ehtivät sotalapset välirauhan aikana tulla sieltä takaisin kotiin Karjalaan,  – ja toiselle evakkomatkalle, jonka äiti sanoo jatkuvan vieläkin.

Nämä karjalaiset sukujuurenihan elävät tämän blogini nimessäkin … (ks. täältä)

Näistäkin tänään juteltiin kun käytiin pehtoorin kanssa (kävellen luonnollisesti) synttärisankaria tervehtimässä, mansikkaleivoksia ja samppanjaa vietiin mennessämme. Juhlittiinpa siis vähäsen. 🙂

Emme olisi periaatteessa saaneet kävellä takaisin kotiin, sillä oltiin käyty pehtoorin kanssa ennen Caritakseen menoa verenluovutuksessa, jonka jälkeen ei saisi ”lenkkeillä” tai rasittaa. Emme siis sitten mitenkään reipastelleet, ja pysähdyimmepä Sokeri-Jussiin syömään salaatit, jotta ei menisi urheiluksi kotimatka. Mitä ihanin sää tänään, aurinkoa ja lämmintä.

Asioilla on tapana kasautua. Pienillä asioilla ja isoilla asioilla.

Tänään on ollut pienien asioiden purkupäivä töissä. Tenttikysymysten tekoa, tenttien tarkastamista, kirjeitä, palautteita, kehityskeskustelupapereiden täyttämistä, infon järjestelyä, kollegan diasarjan kommentointia,  kurssikirjojen tilaamista, seminaariohjelmien päivitystä, nettisivujen päivitystä, kirjeenvaihtoa esitarkastajien kanssa, huomisen kokouksen esiteltävänä olevien asioiden valmistelua, … sälää, paljon sälää. Mutta eihän se tuollainen paljon rasita. Kasaantumaa on tullut purettua.

Illan vietimme Rauhalassa. On vuosikokouksia ja on vuosikokouksia. Piti oikein tarkistaa, mikä talo Rauhala on ollutkaan: sehän rakennettiin 1890-luvun alussa kun nahkatehtailija Karl Robert Åström, jonka hauta on muuten melkein isäni haudan naapuri”korttelissa”, kuoli. Karl Robertin leskelle Clementinelle piti rakentaa oma ”kartano”. Clementinen jälkeen Rauhalaa asui  heidän poikansa Hemming Åström.

Hänen tyttärensä (vai sittenkin serkkunsa?) puolestaan rakennutti Kiikkusaareen piparkakkutalona tunnetun Oulun ensimmäisen lastentarhan, joka pari vuotta sitten tuhopoltettiin. Noihin tienoisiin liittyen olisi paljonkin tarinoita, niistä joskus jonkun sinne suunnalle suuntautuvan kuvausretken jälkeen lisää…

Heinäkuun 1890 Oulun Ilmoituslehden yleisönosastolla oli artikkeli, jonka otsikko oli ”Ikäwä epäkohta.” Kirjoittaja oli närkästynyt siitä, että maantiellä ”tulee jo usein vastaan polkupyörällä kulkevia nuoria miehiä” ja mikä pahinta he eivät nouse satulasta alas kun vastaan tulee nuori hevonen ”aiheuttaen näin pillastumisen ja toisinaan jopa tieltä suistumisen”.  Oulun ja Muhoksen välillä tällainen välinpitämättömyys ainakin oli tavattu.

Jotta vielä tuolloin polkupyöräily oli kovin uutta: puolenkymmentä vuotta myöhemmin (1896) Oulussa ja lähitienoolla oli polkupyöräilijöitä jo noin 200.

Entäs ensimmäinen auto Oulun kaduilla? Milloinkas arvelet näin kirjoitetun?

Nyt Oulummekin pian alkaa pyrkiä muun sivistysmaailman rinnalle siinäkin suhteessa, että kaupungin kaduille ilmestyy puhkuvia, hevosettomia vaunuja. Hra William Nyberg jätti eilen maistraattiin ilmoituksen, että hänellä on aije ruveta harjoittamaan vuokra-ajuriliikennettä kaupungissa automobiililla. Ensi aluksi aikoo hän käyttää autopelijään ainoastaan öiseen aikaan, hevosliikkeen loputtua. Hra N. on pitemmän aikaa oleskellut Ameriikassa ja loukkauduttua siellä töissä on hän tullut kotikaupunkiinsa suuren maailman ihmeitä käytäntöön ottamaan.

Nyyperin-Ville ajeli autopelijään Oulun öisillä kaduilla ensimmäisen kerran kesällä 1906., mutta vielä 1920 Liitossa kirjoitettiin, että

vaikka autoilla voidaankin jossain määrin parantaa liikenneoloja, niin niitä ei kuitenkaan pitkän talven aikana voida käyttää, jota paitsi ne vaativat parempia teitä mennen alituisesti epäkuntoon, kuten tunnettua on.

(Suunnilleen) Säännöllinen linja-autoliikenne Oulussa alkoi kesällä 1920. Kurkelanrannasta keskustaan ja pitkä linja Oulusta Kuusamoon (jonne matkattiin pari päivää). Ensimmäiset auto-omnibusmobiilit olivat usein kuorma-autojen lavoille rakennettuja (ks. täältä) mutta kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja.

 Kuva Nevakiven liikenteen historiasta.
Tuolla kuvassa olevalla autolla Reino Nynäs (myöh. Nevakivi)
liikennöi jo 1920-luvulla Oulun ja Pudasjärven välillä.

Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, mistä kertoo Suomen Kuvalehden artikkeli vuodelta 1925. Siinä todetaan, että linja-auto on

vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

 – – vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

”Linjuriauto on maantie ässä…” Linjuripolkka ja hieno 50-luvun onnikka elokuvassa ”Rovaniemen markkinoilla” (täällä video)

Jotta tämmöisiä juttuja huomisella Arjen historia -luennolla. Tämmöisiäkin. 🙂

Rooma 7.7.2010
ystävien kanssa auringon laskiessa ennen illallista.

Useat Valentinukseen liittyvät romanttiset kertomukset ovat ilmeisesti syntyneet keskiajalla. Valentinuksen legenda oli keskiajalla samanlaista kevyttä viihdettä kuin nykyinen ystävänpäivän juhlinta.

Olen jotensakin yhtä nuiva ystävänpäivän suhteen kuin yllä lainaamani Heikki Oja, joka on kirjoittanut kirjan ”Suomen kansan pyhimyskalenteri”. Sitä minä usein luen. Tänäänkin. Hain sieltä vahvistusta nykyään liki kerettiläiselle käsitykselleni, että ystävän päivä on joka päivä. Jos on ollakseen. Tämä rajoittuneisuuteni (ks. aiemminkin) on samaa perua kuin Halloweenin-vieton vierastamiseni.

Valentinus oli roomalainen pyhimys, joka kärsi marttyyrikuoleman  (todennäköisesti) vuonna 269. Miksikö? Hän kun meni kastamaan ja vihkimään salaa kristityttyjä. On väitetty, että Rooman armeijan sotilailta olisi avioituminen kielletty juuri sen takia, että perheen perustaminen olisi luonut paineita palkkojen korottamiselle. Rakkaus oli kuitenkin näitä kieltoja voimakkaampi ja jotkut rohkeneviat uhmata kieltoa, ja juuri heitä tämän piispa Valentinuksen kerrotaan vihkineen. Eipä ihme että Valentinuksesta on tullut rakastavaisten suojeluspyhimys.

Valentinus ei ole ollut pyhimyskalenterissa kovin korkealla sijalla, mutta keskiajalla Ranskassa ja Englannissa hänestä tuli kuitenkin erinomaisen suosittu. Siellä  Valentinuksen päivän vietolla on pitkä historia kansantapoineen ja uskomuksineen. Keskiajan lopulla tiedetään vietetyn juhlia ja lemmenarpajaisia ruhtinashoveissa ja myöhemmin myös rahvaan parissa.  Englannissa kuningas Henrik VIII julisti helmikuun 14. päivän kuninkaan kirjeellä viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537.  Englannista Valentinuksen päivän vietto levisi Yhdysvaltoihin ja palasi sieltä suklaasydämineen ja -kortteineen Eurooppaan, ja virallisesti (1987) Suomeenkin.

Edelleen pidän päivää vähän vieraana suomalaiseen juhlakalenteriin ja elämänmenoon, mutta kuinka töissä olikaan mukava kun kahden pitkän tutkimukseen liittyvän strategiakokouksen/palaverin aluksi (mies)kollegat aloittivat toivottamalla hyvää ystävänpäivää, ja me kaikki mutisimme vastaukseksi jotain, sanoimme jotain, hymyilimme ja olimme ystäviä, – ainakaan kellään ei ollut keskinäistä ystävyyden yritystä vastaan mitään. Sellainen ei kaikissa työyhteisöissä niin vain onnistukaan, ja yhtäkkiä olenkin sitä mieltä, että ystävänpäivä onkin ihan hyvä juttu.

Niinpä kaikista niistä tekstareista, sähköposteista, korteista ja kohdatessa sanotuista ”hyvää ystävänpäivää” tervehdyksistä olen iloinen. Tämän jälkeen ei liene kumma, että toivottelen kaikille hyvää ystävänpäivää!

Minun paras ystäväni on parhaan poikani kanssa kaupungilla syömässä ja Teatteri Riossa katsomassa Irwin-musikaalia. Isä-poika -iltaa viettävät, ja minulla oma yksinäinen, sellaisena harvinainen, ihana ilta. Kuuntelen Elton Johnia – isolla! Minulla on meille liput marraskuun konserttin!