Historiaa – Tuulestatemmattua

Muistikuvia hiipuu historiaan

Taas on ollut minun Muistikuvia-yritykseni viimeinen keikka! Perhe ei oikein enää usko, että oikeasti lopetan ne vähäisetkin valokuvaussessiot, joita olen vielä tänä vuonna tehnyt. Nyt vaan en voinut kieltäytyä kun pyydettiin.

Kun neljä minua puolenkymmentä vuotta myöhemmin aloittanutta historianopiskelijaa, jotka aikanaan valmistuivat historianopettajiksi ja jotka ovat pitäneet yhteyttä keskenään 80-luvulta asti, ottivat yhteyttä, lupauduin kuvaamaan. Heillä oli vuotuinen (?) tapaamisensa Oulun suvessa. Nämä minun näkökulmastani nuoret naiset olivat päättäneet pukeutua kansallispukuihinsa ja halusivat tulla ikuistetuksi ”kaverikuviin” meidän yhteisen opinahjomme tienoilla Kasarmintien huudeilla, ja Hupisaarilla. Totta kai lupasin tällaisen kuvauskeikan tehdä.

Olipa kyllä mukava päättää pikkuruisen firmani toiminta tällaiseen kuvaussessioon, – vähän ehdittiin yhteisiä opiskelumuistojakin kertailla. Tuli mieleen merimaskulainen sanonta: ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa.” Jotenkin eiliseen aamupäivään kiteytyi paljon: oikein hyvä päätös minun pienen ja aika lyhytikäiseksi jääneen valokuvausyritykseni kahdeksanvuotiselle taipaleelle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minullakin on ollut kansallispuku, Kaukolan puku. Eilen olin pahoillani, että olen sen myynyt. Mietin, että miksiköhän? – Oli ehkä tarve kartuttaa matkakassa tai olin ehkä kasvanut sekä henkisesti että fyysisesti kansallispuvusta yli ja ohi? Tai ehkä sittenkin silloin ajattelin, että minun karjalaisuuteni on niin heikkoa, että on paras luopua tuosta sen vähäisestäkin ilmentymästä. Onneksi löysin puvulle hyvän uuden kodin.

En ole varma, olisinko sitä koskaan tarvinnut/käyttänyt myynnin jälkeen? Vaikea ajatella, että jossain karonkassa tai rotissöörien kapitulissa olisin kansallispuvun ylleni laittanut. En kenenkään häihin saatikka hautajaisiin tai lasten lakkiaisiin tms. olisi sitä pukenut. Ehkä jollain esitelmäreissuilla/juhlapuhujana olisin saattanut käyttääkin, kuten olin joskus 1980-luvulla tehnytkin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään olen muutaman tunnin editoinut eilistä kuvamateriaalia, ja käynyt pyörälenkillä kuvailemassa helteistä Oulua. Nyt ihan vaan omaksi ilokseni. Ei enää kortteja tai kalentereita varten, ei markkinointiin, ei kuvapalveluun myyntiin. Mutta tänne blogiin, tietysti.

Sieluntila-niminen moduulirakennus on siirretty tuomiokirkon edestä Tervaporvarinrannan venesataman rannalle. Siinä se on ensi viikolla alkavien asuntomessuvieraiden katseltavana ja käytettävissäkin. Se tarjoaa rauhallisen paikan esimerkiksi hiljentymiseen, ehtoollisen viettoon tai keskusteluun papin kanssa. Kuutionmallisen rakennuksen kaksi seinää on peilimäistä lasia. Sisään ei näe, mutta sisältä näkee ulos.

Asuntomessualueesta laittelen varmasti kuvia, kunhan sinne pääsee.

Historiaa Liikkuminen

Aika hävittää, kuluttaa, kulkee

Tänään auringon keskipiste siirtyi eteläiseltä tähtitaivaalta pohjoiselle tähtitaivaalle. Paistakoon päivä, tulkoon jo keväiset päivät ja pimeä painukoon – jonnekin.

Olen vähän turhan realisti, mutta toisaalta historioitsija, vuodenkiertoa ja menneitä ja ajan käsityksiä aikanaan tutkimus- ja opetustöissäni useinkin sivunnut, joten ehkä siksikin ”jäänyt päälle”. Joten toivon, että tämä vanhan kansan tietämys pitäköön kutinsa.

”Kevätpäiväntasaus ei ole ollut vanhan kansan pyhäpäivä,
mutta sitä on pidetty vuoden »kuivimpana» päivänä.
Tämä tarkoitti sitä, että jos asioita tällöin hävitettiin,
ne myös pysyivät poissa.”

Tänään on hävitetty asioita, jotka pysykööt poissa.

Aikaan liittyy sekin, että taisin tehdä tänään oman hiihdon nopeusennätykseni. En kerro kilometrinopeutta. Mutta hyvä mieli tuli tehtyä oma ”enari”, – sikäli kuin tiedän. Enhän minä hiihtoja kellottele, mutta Garmin automaattisesti näytti, että hyvin meni. Ja hyvälle hiihto tuntuikin.

Ajasta ja sen käsittämisestä pitkä postaukseni täällä.

Historiaa Mökkielämää

Laskeuduttiin laskiaissunnuntaina

Aamupäivällä kotimatkalla pois Lapin talven ihmemaasta, vielä eilisen auringonpaisteen pistämänä ja ladulla olleena, Lappiin – sen luontoon ja rauhaan – taas kerran hurahtaneena ja mökkikuplaan humplahtaneena havahduin siihen tosiasiaan, että helmikuu on joka tapauksessa nyt selätetty. Helpostihan se meni. Ainakin tänä vuonna, jolloin puolet sai viettää mökillä.

Surkeassa, loskaisessa, liukkaassa säässä palatessa annoin mielelläni Pehtoorille ajohukin koko matkalle. Neuloin, surffailin, luin uutisia – mieletön, mieletön maailma! Ja sitten viesteilin suuntaan jos toiseenkin.

Ja lähettelin laskiaissunnuntaikortteja.

Kuvat ovat mökkipuron rannasta. Yli satavuotiaan kelkan kyydissä Roope-nalle, ja pikku nalle (ehkä se on Roi?) . Roope-nallella on Tiu-neule, jonka alunperin neuloin Miniälle. Tulinpahan huovuttaneeksi heppaneuleen nallelle sopivaksi ja jämälangoista tein myös tyynyn vanhaan kelkkaan.

Kelkka on lähtöisin Albergasta (Leppävaara) 1800-luvun lopulta. Ostin sen Oulun kauppahallin pop-up antiikkikaupasta (Minnan antiikki) joululahjaksi itselleni viime jouluna.

Leppoisaa laskiaista, ”pitkiä pellavia, hienoa hamppua”!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Mitä pidemmälle laskettiin, sen parempi tuleva sato olisi!
Syksyllä naiset kehräsivät ja muokkasivat pellavia, hamppuja ja villoja, ja sitten laskiaisen aikoihin alettiin kutoa kankaita.
Laskiaisen koko huuto kuului: ’Pitkiä pellavia, hienoa hamppua, nauriita kuin lautasia ja lanttuja kuin nurkanpäivät!’.

Historiaa Valokuvaus VAT

Oppia ikä kaikki vol. xxx

Tänään on satanut koko päivän. Tammikuulta on lumisadevarastoja jäljellä, ja tuntuu, että ne kaikki tyhjenivät ja tulivat alas tänään. Vielä pyörittävän tuulen avittamana. En harmitellut, että jäivät ulkoilut olemattomiin: nyt on mahdollista, että latuverkosto laajenee ja laduilla on lunta pohjaan asti. 🙂 Sitä paitsi oli puuhaa ja menoja tälle päivälle: hammaslääkärireissu vaihteeksi ja hieroja. Molempien jälkeen kerta kaikkisen terve olo.

Monta tuntia on mennyt lukiessa historiaa. Omiakin tekstejä – ihan kuin uutta asiaa! Ja lapsuuden historiaa, perhehistoriaa, 1800-luvun historiaa, arjen historiaa. Melkein tuli (taas) ikävä luentojen pitoa, opiskelijoita, oppimisen ilmapiiriä.

Tulipa tästä ”opetan itse itselleni” -tilanteesta mieleen harjoitustyö, jonka tein Tornion VAT (valokuvaajan ammattitutkinto) -koulutuksessa syksyllä 2015. 😂

Ja toinenkin! Kaikkea sitä! Melkoinen blondi on luennolla touhunnut!

Historiaa Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa Viini

Taste-vin – viiniammattilaisten ja -harrastajien työkalu

”Jo antiikin aikana– ”
Vesuvion juurella Pompeijissa yksi hienoimmista taloista on Vettin talo. Talo oli kahden miehen, joilla oli viinikauppaa, viljelyksiä, ehkä myös ilotalo, ja sen talon seinästä on paljastunut fresco, jossa cupidot maistelevat viiniä, ja heillä on käsissään pieni kuppi, hyvin paljon taste-vin´n näköinen pieni pyöreä astia.

Se on paljolti samannäköinen kuin myös se, jollaisesta on mainintoja 1400-luvun Ranskasta. Silloin maistelukupin nimi oli ´bordolese´(mikä on myös pullon muodolle nimitys Burgundissa). Tämä 1400-luvun bordolese oli pyöreä, sen keskellä oli aukko, eikä siinä ollut kahvaa tai ketjua. Sen halkaisija oli kahdeksan senttiä ja syvyys kaksi senttiä, ja se näytti vähän siltä kuin halkaistu donitsi.

Nykyisen kaltaisena taste-vin syntyi ilmeisesti 1700-luvulla, ja oli yleisesti käytössä Ranskassa jo 1800- ja 1900-luvuilla.

Maistelukupin ”kuplat”

Maistelukuppeja on valmistettu monista eri raaka-aineista, mutta tässä viime vaiheessa oli tärkeää, että se ei mene rikki mm. hevoskyydillä kuljettaessa. Taste-vin tehtiin enimmäkseen hopeasta tai hopeoidusta metallista – paitsi että se kestää, se taittaa hyvin valoa, jota taas tarvitaan viinin värin tunnistamiseen. Lisäksi hopean käytön kerrotaan mahdollistavan viinien, erityisesti valkoisten, hyvän hapetuksen.

Vuosisatoja sitten viinien arviointi tehtiin pimeässä, kynttilänvalossa kellareissa, joten taste-vin´n reunoille suunniteltiin syvennykset, pienet kuopat tai kuplat, jotka vangitsevat ja heijastavat valoa. Oikealla on kahdeksan isompaa kuoppaa, ja niitä käytetään nimenomaan punaviinien värin ja kirkkauden arviointiin. Vasemmalla on yhteensä 17 pientä ”kylkiluuta” ja ne puolestaan korostavat valkoviinien vivahteita. Kupissa on pohjalla ympyrässä 14 pientä nystyä, ja niiden tarkoitus on edistää viinin hapettumista. Keskellä, pohjassa on suuri kupla, jonka yläreuna on raja, johon asti viinin sai kaataa. Siis todellakin vain maisteluannos näistä kipoista maistettiin!

Taste-vin´n oikeaoppinen käyttö noudatti tiettyä kaatotapaa; näin siksi, että viiniin saadaan oikea ”valon kulma”. Valkoviinin analysoinnissa taste-vin´ä pidettiin vasemmalla kädellä ja viiniä kaadettiin oikealla kädellä. Punaisen kohdalla toisinpäin: kuppia pidettiin oikealla kädellä ja viiniä kaadettiin vasemmalla.

Taste-vin jäi pois ammattikäytöstä tai ylipäätään viininmaistelusta, koska sen muoto ei sovellu tuoksun arvioimiseen. Tuoksu haihtuu matalasta, avoimesta taste-vinis´tä melko nopeasti. Niinpä maistelulasit syrjäyttivät taste-vin´n ja nyttemminhän se on enimmäkseen sommelierien, viiniasiantuntijoiden ja -harrastajien tunnuksena, ketjussa tai nauhassa kaulalla roikkumassa. Mainittava vielä, että pieni taste-vin-kippo on viiniharrastaja-rotissöörien (OMGD) käädyissä (kuva yllä).

Dionysoksen symboli ja taste vin

Menneinä vuosisatoina maistelukipoissa oli usein myös pieni kahva/varsi. Kahva muodostui usein toisiinsa kietoutuneista käärmeistä, mikä oli viittaus tai kunnianosoitus Dionysokselle, viinin jumalalle.

Dionysoshan oli ylijumala Zeuksen ja Semele-nimisen kuolevaisen naisen poika. Kuten voitte kuvitella, Zeuksen vaimo Hera ei ollut aivan tyytyväinen, kun hän sai tietää Semelen olevan raskaana. Hera järjesti Semelen kuoleman (pelästyi kuollakseen Zeuksen salamia). Semelen kuoleman jälkeen Zeus otti Dionysoksen Semelen kohdusta ja kasvatti tämän omalla reidellään kuin kohdussa. Ja muutamaa kuukautta myöhemmin Dionysos syntyi Zeuksen reidestä, ja Zeus antoi hänelle käärmekruunun.

Vuosia myöhemmin, kun ihmiset alkoivat palvoa Dionysosta (Cult of Dionysys -juhlissa), he kiersivät käärmeitä käsivarsiensa ympärille, mistä sitten aihe myös taste-vin´n kahvaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva Vettin talon frescosta Wine News -nettijulkaisun artikkelista.

Kuva Dionysoksesta Dionysus and members of his thiasos on an Attic black-figure krater-psykter (525–500 BCE, Louvre Museum)

Historiaa Isovanhemmuus Joulu

Itsenäisyyspäivä rauhassa

Itsenäisyyspäivä.

On ollut touhun ja tekemisen päivä, yhdessäolon ja juhlan päivä.

Aamupäivä meni valmistellessa, ruokaa tehdessä (huomenna sitten kuvia ja reseptiikkaakin), lenkillä, ja jo kahdelta tuli pikkujouluväki: Juniori, Miniä, Apsu ja Eepi! Kaikenmoista ohjelmaahan meillä oli, mutta The Juttu oli jo perinteinen piparien koristelukilpailu. Palaan ehkä huomenna asiaan – tämänkin jutun osalta.

Ja iltahan on mennyt tietysti Linnan juhlia katsellessa.

Elellessä rauhassa. Kiitollisena.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun joka vuosi täällä blogissa on uusia lukijoita ja kun joka vuosi yksi luetuimmista postauksistani on artikkelikolumnini jossa on itsenäisyyspäiväkynttilöiden merkitys ja selitys niille, niin varmuuden vuoksi tässä taas linkki tuohon: Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää

Tänään me pitkästä aikaa sytytettiin ne Apsun kanssa yhdessä.

Historiaa

Heijastimet, Sillanpää ja naisten oikeudet

Lokakuun ensimmäinen on Heijastinpäivä!

Viimeistään nyt heijastimet takkeihin ja reppuihin heilumaan.

Tänään on myös Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä, ja se on myös virallinen liputuspäivä. Kaikkihan me tiedämme, miksi juuri Sillanpään kunniaksi liputetaan?

– Sillanpää oli vuonna 1907 valitun ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja (SDP); yksi niistä 19 naisesta, jotka valittiin. Merkittävää on, että hänen eduskuntauransa jatkui viime sotien jälkeisiin vuosiin asti.

Sillanpää vaikutti vuosikymmenien aikana monin tavoin naisten aseman parantamiseen, ja mm. vuoden 1929 avioliittolain laadintaan. Tuohon asti oli monin keskeisin osin ollut voimassa vuoden 1734 naimiskaari, mutta vuoden 1929 laissa mm. lakkautettiin aviomiehen edusmiesasema vaimoonsa nähden, minkä jälkeen puolisot julistettiin oikeudellisesti tasavertaisiksi. Jo kymmenen vuotta aiemmin (1919) naiset olivat saaneet luvan mennä ansiotyöhön vaikka ilman aviomiehen suostumusta, ja tähänkin lainsäädäntötyöhön Miina Sillanpäällä oli ollut vaikutuksensa.

Lokakuussa on muitakin aika ”naisellisia” päiviä: ainakin 11. ja 12. päivä ovat sellaisia.

4. Korvapuusti päivä
10. Aleksis Kiven päivä eli suomalaisen kirjallisuuden päivä / Maailman mielenterveyspäivä (WHO)
11. Kansainvälinen tyttöjen päivä
12. Roosa nauha -päivä / Pukeudu pinkkiin -päivä
24. YK:n päivä
31. Halloween

Mutta kyllähän näitä kaikkia voi sukupuolittamattakin ´juhlia´. 🏳 🏳

Antoisaa, valoisaa ja vaikuttavaa lokakuuta kaikille!

Historiaa Yliopistoelämää

Paluu työvuosiin vol. II

Ei, en aio vaipua murheen ja häpeän alhoon. En vaikka tämänpäiväinen esitelmä (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) ei mennyt lähellekään niin kuin toivoin. Oikeastaan niin en olettanutkaan. Koko viikon olen tiennyt, että taidot ovat löyhtyneet, ammattitaito puhumaan tai luennoimaan yleisön edessä ei ole enää itsestäänselvyys, ei mikään pikku juttu. Eikä edes selkeän esitelmän kokoaminen suhteellisen uudesta aiheesta ja suhteellisen nopeasti sujui jouhevasti. Ei varsinkaan, jos sotkee kaikenlaista henkilökohtaista sekaan jo tekovaiheessa, saatikka jos yrittää ”stagella” olla lukematta papereista.

Mutta en voi kiistää, etteikö olisi ollut mukava tehdä pieni piipahdus omaankin menneisyyteen ja omaan työehteisöön. Oli ”minun” professorini 75-vuotisjuhlaseminaari ja aiheenani oppiaineemme historia. Eli oli kyseessä meidän 46 vuotta kestäneen opettaja-oppilas, esihenkilö-alainen, tasavertainen työkaveruus vaiheista kertova ”tarina”, meidän oppiaineemme (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) historia. Liian läheinen aihe, sanon nyt.

[Kuinka monella muulla on ollut ja on vielä tallessa ”Opintokirja”? – Minun ensimmäinen ”kohtaaminen” tulevan esimieheni kanssa oli 23.10.1978, jolloin hain aloitusmerkinnän Historian klassikkoluennolle.]

Mutta en aio ruveta rypemään itseruoskinnassa. Vakuutan tänään, tänäänkin, nyt, itselleni: ”Paras työ, tehty työ”. Helpottavaa oli, että sekä jubilaari, että oppiaineen kollegat sanoivat (= lohduttivat? 😅), että tällaista muistelua ja faktoja olivat toivoneetkin seminaariin. NYT osaisin kyllä tehdä sen paremmin.

Ja kuinka olikaan mukava tavata monia entisiä oppilaita ja monia kollegoita. Ilo nähdä ilo heidänkin kasvoillaan.

Yritän taas kertoa, että minun työurani Oulun yliopiston historian laitoksella oli hyvä. Se tarkoitti paljon työtä, paljon kohtaamisia, paljon onnistumisia, lisää töitä ja hyvää tuovia haasteita, uuden ideointia ja soveltamista, kirjoittamista ja puhumista, kolahduksiakin, mutta juuri tänään kaikki mennyt muistuu mieleen vain hyvällä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja olihan minulla karonkka kotona odottamassa!

Neljän jälkeen kotiuduttuani minua odotti kolmen ruokalajin päivällinen. Pehtoori sanoi, että tekee toistekin vastaavan heti kun käyn taas luennoimassa jossain. Taitaa olla taas minun vuoroni seuraavat 10 vuotta (pl. synttäripäivällinen) tehdä juhlaruoat! Olihan hyvää. Palaan huomenna kuvien ja reseptien kera asiaan.

Historiaa Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Retki Kutturaan

Aamulla oli pilvistä, aika vilpoista (+ 10 C), koko kroppa aika lailla jumissa ja turtana, joten päätimme pitää ”lomapäivän”, lähteä kesäretkelle länteen. Monta kertaa on aiottu, ihan mökkielon ”bucket listalla” on tainnut olla jo vuosikymmeniä. Joskus 80-luvulla, muistaaksemme, on siellä käytykin. Mutta ei koskaan kesällä. Mutta tänään: Kuttura!

Kutturaan (pohjoissaameksi Guhtur) on nelostieltä 39 km, meidän mökiltä 43 km. Puolimatkaan, Kultakioskille ja Kultalaan, on ajeltu useammankin kerran, toissakesänä viimeksi, mutta Kutturaan asti ei (kai) ole menty.

Useasti on aiottu. Varsinkin kun on luettu Siiri Magga-Miettusen kirjat (Siirin kirja ja Siirin elämä). Ja minä kuuntelin vastikään Inga Maggan kirjan Puolikas, mikä sai taas kiinnostumaan kylästä.

Kirjan esittelyssä lukee näin:

Koskettava perhetarina sotienjälkeisen Saamenmaan lapsista, nykypäivän kaupunkisaamelaisuudesta ja omista juurista. Ibbá palaa Kutturaan, sukunsa kotipaikkaan, missä hän on viettänyt lomansa lapsuudesta lähtien. Saamenmaalla hänen sisintään kalvaa vierauden tunne, ja hän alkaa pohtia, miksi hän ei osaa puhua saamea – ja miksi vanhemmat välttelevät aihetta.

Lämpimästi suosittelen kirjaa. Me suomalaiset tiedämme saamelaisista ja heidän elämästään ja identiteetistään kovin vähän. Tämä kirja lisää tietoa, ja on ”pelkästään” lukuelämyksenäkin sen väärti.

Tie Kutturaan oli liki viivasuora.

Siitä Wikipediassa kerrotaan näin:

Presidentti Urho Kekkonen poikkesi kylään hiihtoretkellään EnontekiöltäSaariselälle vuonna 1956. Silloin kyläläiset [mm. Siirin isä. Siiri kertoo Kekkosen vierailusta kirjassaan] ottivat puuttuvan tien puheeksi, ja Kekkonen lupasi hoitaa asian. Maantie Kutturaan valmistui 1959. Tien kerrotaan noudattavan Kekkosen kartalle vetämää suoraa viivaa. Tämä lienee tarinaa, koska kartalta voi todeta, että tielinja ei ole suora.

Ei niin kovin pittoreskin saatikka jylhän maiseman läpi kulkevan enimmäkseen viivasuoraan kulkevan tien matkalla on mäkiä ja muutama loiva käännös. Ja joutuisasti matka meni. Kynttiläkuusia (jotka eivät näillä tienoin ole mitenkään tavallisia), muutamia kauniita suomaisemia ja sitten perillä. Yleisen tien päättymisen jälkeen käveltiin kylän ”keskustaan”, jonne maantie päättyy.

Kävelimme ”peremmälle”, näimme aika etäältä (ei sentään pihapiireihiin menty kuvailemaan) Ivalojoen rantatöyräällä muutamia taloja, joista tunnistettiin Siirin kotitalo, ja joista tunnistin yliopistokollegani kotitalon. Yhteensä yhdeksän postilaatikkoa löydettiin tienvarresta. Pehtoorin inarilaislähtöinen tuttu tiesi kertoa, että vakituisia asukkaita on enää alle 30, ehkä jopa alle 20.

[Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen ei Kekkonen enää ollut vaikuttamassa.]

Mesimarjat ovat kukassa kylätien varrella, ketään ei näy missään, rakennuskanta jostain 1900-luvun alusta ehkä 1970-luvulle, täysin hiljaista, pysähtynyt tunnelma, silti selvästi siellä vielä asutaan, ja taivasta vasten nousee tukiasema 🙂 , rannassa Ivalojoen kosken hiljainen ääni, Lapin kesä, aurinkokin jo lämmitti.

Paluumatkalla pysähdyimme Kultakioskille.

Sen pihapiirissä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, terassilla kullankaivajia, mahduimme hyvin joukkoon, ja nautimme legendaariset poroburgerit. Ei niitä turhaan kehuta. Eivät olleet rasvaisia, höttöleipäisiä, majoneesitahmaisia, vaan oikeinkin hyviä, melkein raikkaita.

Iltapäivän lopulla omia piha-askareita, kelojen, kivien ja käpyjen keräystä. Laittelen kuvia, kunhan meidän ”installaatiot” valmistuvat.

Aurinko on vielä korkealla, eikä se kokonaan laskekaan.

Historiaa Isovanhemmuus

Turkansaaressa kesäpäivää viettämässä

Turkansaaren ulkomuseo avautui tänään. Toisin kuin liikennepuisto, jonne lapset olivat isänsä kanssa aikoneet mennä.

Ehdotin sitten lomalaispoppoolle, että mennään porukalla käymään Turkansaaressa, eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Minä lähdin pyörällä jo ennen puoltapäivää, ja muut tulivat autolla: meillä oli treffit sillalla yhdeltä.

Juniori on käynyt ”joskus lapsena, kai.”, Eepi ei aiemmin, Apsu viime viikolla luokkaretkellä, mutta eivät olleet päässeet minnekään sisälle: ”Ja sitten kun se opas siinä navetan eessä kerto meille tästä paikasta, niin siihen tuli iso amppari, ja me vaan väisteltiin sitä.” Pehtoorin kanssa on käyty parikin kertaa yhdessä: kaikki ne kerrat ovat tainneet olla 27.8. Ensimmäisen kerran vuonna 1983, kun tahdottiin.

Hääpäivien lisäksi minä olen käynyt siellä työni vuoksi, kerran esitelmöimässäkin, ja siellä kävin kuvaamassa ammattiopiston hakemukseen vaadittavaa portfoliota, Vastavaloon (kuvapankki) olen siellä kuvannut ja sitten viimeisten viiden vuoden aikana pari, kolme kertaa kesässä pyöräillyt sinne lounaskahville tai limpparille. Se on jotenkin hirmu tärkeä paikka minulle. Siksikin oli sellainen hyvän mielen iltapäivä olla siellä rakkainten kanssa.

Varsinkin Eepi oli innoissaan, Apsukin, mutta hänhän nyt ei varsinaisesti juuri koskaan hihku riemuaan. 😊 Vekara-vintti (jossa 50- ja 60-lukujen lasten maailmaa) taisi olla molemmista paras.

Myös tukkikämpät ja elämä niissä (koetin kertoa) kiinnostivat poikaa. Tuulimyllyssäkin käytiin sisällä, – sen toimintaa ja tarkoitusta on diginatiiveille, sähköisessä ja moottoroidussa arjessa eläville, kaupunkilaisille lapsille vähän vaikea selittää. Kiinnosti se kuitenkin.

Yksi kohokohdista Eepille oli kun pääsi ihan lähelle pikkuruista pupua, joka lymyili tervavenekatoksessa.

Käveltiin puolen kilometrin luontopolkukin, ja sitten kahvilaan. Jätski oli just oikea välipala.

Pirtin katossa olevista leivistä kerroin, että häitään Turkansaaressa viettävät morsiamet, kuten minäkin, leipovat orsille leivän, ja sen jälkeen lapset yrittivät kovasti etsiä minun leipomaani. Yrittivät vaikka kuinka selitin, että se on jo ajat sitten hajonnut, oravat syöneet tai se on vaan otettu pois uusien tieltä. Eepistä se oli epiä.

Lapset ovat jo monta kertaa mumminsa kanssa kulkeneet ja kiertäneet museoissa, että tietävät että museokaupoissa on kaikkea mukavaa pientä. Löytyihän sieltä ötököiden tarkkailuun suurennuslasipurkki ja pikkuruinen mobiiliauto. Ja olipa hyvä, että viivähdettiin siinä museoputiikin tienoilla tovi; tuttu vuosikymmenien takaa. Itse asiassa juurikin niistä ajoilta, kun me Pehtoorin kanssa vasta styylailtiin. Olipa mukava.