Kolumnipäivä. Alla Kalevassa ollut juttu.
En viitsinyt Kalevan jutussa kertoa siihen liittyvää muistoa, mutta kerronpa nyt tässä.
Oli jouluaatto. Meillä Esikoinen (oisko ollut 7 v.) ja Juniori (5 v.) ilmoittivat ihan oma-aloitteisesti, että he voisivat laulaa joulupukille. Ei meillä koskaan oltu sellaista ennen tehty, eikä kai edes ehdotettu lapsille, että laulaisitteko, mutta nyt nämä sanoivat ykskantaan, että laulavat. No mehän oltiin vaan tyytyväisiä, että siitä vaan. Kunhan pukki tulee, niin laulakaa vaan.
Pukki tuli, vähän aikaa juteltiin, kuulosteltiin Korvatunturin kuulumiset ja sitten nämä meidän kullannuput ottivat ja heläyttivät ilmoille Juicen Sika-biisin!
Pukki oli hieman hämmentynyt, no niin mekin olimme.
Ja sitten tässä on muistettava, että meillä ei koskaan ole jouluna ollut kinkkua. Ei koskaan.
__________________________________________________________
Kinkku on kunkku
”Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä, potkaa,
läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa
Kun loppuu aatto ja alkaa yö
Ihminen on sitä mitä hän syö”
Juicen aikoinaan paheksuntaakin herättänyt joululaulu Sika kertoo siitä, kuinka suomalaisessa jouluruoassa kinkulla on keskeinen asema.
Miksi juuri kinkku on joulupöydän kunkku? Miten se on vakiinnuttanut asemansa? Kalkkuna ja poronpaisti ovat jo uusia tulokkaita, mutta miksei naudanpaisti tai lampaanviulu voisi olla joulupöydän ykkösruoka? Siihen on historialliset syynsä.
Jo pakanallisessa Skandinaviassa sydäntalven juhlaa (talvipäivänseisaus) vietettäessä oli sianlihalla tärkeä asemansa, sillä silloin uhrattiin ja syötiin Freyr-jumalalle pyhitetty (villi)sika. Kristinuskon tulon myötä paastoaminen tuli osaksi uskonnonharjoittamista, ja paastohan merkitsi nimenomaan lihan puuttumista ruokapöydästä. Niinpä kun paaston aika oli ohi, aina paaston päätyttyä, lihansyönti kuului asiaan jos siihen vain oli mahdollisuus.
Tultaessa 1800-luvun lopulle joulu- ja juhlapöydässä oli kinkun lisäksi muitakin vaihtoehtoja liharuoaksi, mutta yhä useammin lihana tarjottiin nimenomaan syysteurastuksen jälkeen valmistettua kinkkua. Se oli erityisesti herrasväen herkkua, mutta kyllä se alkoi myös maaseudulla talonpoikaistalouksissa olla joulunajan ykkösruoka. Joulukinkkuun oli jo monissa taloissa varaa. Ja possu oli hyvää jouluruokaa siksikin, että siitä tuli kylläiseksi, se oli tuhtia täyttävää ruokaa. Jokainen sai ”kystä kyllä” kuten tutussa vanhassa joululaulussa todetaan. Ruokaa kuului jouluna olla yllin kyllin.
Kun Suomi 1900-luvulle tultaessa alkoi kaupungistua ja muutto maaseudulta kaupunkeihin ja niiden liepeille alkoi, monella oli kaupungissakin, pienessä pihapiirissä, ryytimaa ja pihan perällä kotitilalta tuotu porsas. Sitä sitten kesä ja syksy lihotettiin. Laskiämpäristä riitti possulle einettä; kierrätys ja luomu olivat jo tuolloin kunniassa.
Vaikka kinkulla – tai ainakin sianlihalla – on jo vuosisataiset perinteet talven juhlapöydässä, sen ehdoton asema joulupöydän keskipisteenä on kuitenkin vakiintunut vasta sotien välisenä aikana 1920- ja 1930-luvulla.