Aamulla oli pilvistä, aika vilpoista (+ 10 C), koko kroppa aika lailla jumissa ja turtana, joten päätimme pitää ”lomapäivän”, lähteä kesäretkelle länteen. Monta kertaa on aiottu, ihan mökkielon ”bucket listalla” on tainnut olla jo vuosikymmeniä. Joskus 80-luvulla, muistaaksemme, on siellä käytykin. Mutta ei koskaan kesällä. Mutta tänään: Kuttura!
Kutturaan (pohjoissaameksi Guhtur) on nelostieltä 39 km, meidän mökiltä 43 km. Puolimatkaan, Kultakioskille ja Kultalaan, on ajeltu useammankin kerran, toissakesänä viimeksi, mutta Kutturaan asti ei (kai) ole menty.
Useasti on aiottu. Varsinkin kun on luettu Siiri Magga-Miettusen kirjat (Siirin kirja ja Siirin elämä). Ja minä kuuntelin vastikään Inga Maggan kirjan Puolikas, mikä sai taas kiinnostumaan kylästä.
Kirjan esittelyssä lukee näin:
Koskettava perhetarina sotienjälkeisen Saamenmaan lapsista, nykypäivän kaupunkisaamelaisuudesta ja omista juurista. Ibbá palaa Kutturaan, sukunsa kotipaikkaan, missä hän on viettänyt lomansa lapsuudesta lähtien. Saamenmaalla hänen sisintään kalvaa vierauden tunne, ja hän alkaa pohtia, miksi hän ei osaa puhua saamea – ja miksi vanhemmat välttelevät aihetta.
Lämpimästi suosittelen kirjaa. Me suomalaiset tiedämme saamelaisista ja heidän elämästään ja identiteetistään kovin vähän. Tämä kirja lisää tietoa, ja on ”pelkästään” lukuelämyksenäkin sen väärti.
Tie Kutturaan oli liki viivasuora.
Siitä Wikipediassa kerrotaan näin:
Presidentti Urho Kekkonen poikkesi kylään hiihtoretkellään EnontekiöltäSaariselälle vuonna 1956. Silloin kyläläiset [mm. Siirin isä. Siiri kertoo Kekkosen vierailusta kirjassaan] ottivat puuttuvan tien puheeksi, ja Kekkonen lupasi hoitaa asian. Maantie Kutturaan valmistui 1959. Tien kerrotaan noudattavan Kekkosen kartalle vetämää suoraa viivaa. Tämä lienee tarinaa, koska kartalta voi todeta, että tielinja ei ole suora.
Ei niin kovin pittoreskin saatikka jylhän maiseman läpi kulkevan enimmäkseen viivasuoraan kulkevan tien matkalla on mäkiä ja muutama loiva käännös. Ja joutuisasti matka meni. Kynttiläkuusia (jotka eivät näillä tienoin ole mitenkään tavallisia), muutamia kauniita suomaisemia ja sitten perillä. Yleisen tien päättymisen jälkeen käveltiin kylän ”keskustaan”, jonne maantie päättyy.
Kävelimme ”peremmälle”, näimme aika etäältä (ei sentään pihapiireihiin menty kuvailemaan) Ivalojoen rantatöyräällä muutamia taloja, joista tunnistettiin Siirin kotitalo, ja joista tunnistin yliopistokollegani kotitalon. Yhteensä yhdeksän postilaatikkoa löydettiin tienvarresta. Pehtoorin inarilaislähtöinen tuttu tiesi kertoa, että vakituisia asukkaita on enää alle 30, ehkä jopa alle 20.
[Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen ei Kekkonen enää ollut vaikuttamassa.]
Mesimarjat ovat kukassa kylätien varrella, ketään ei näy missään, rakennuskanta jostain 1900-luvun alusta ehkä 1970-luvulle, täysin hiljaista, pysähtynyt tunnelma, silti selvästi siellä vielä asutaan, ja taivasta vasten nousee tukiasema 🙂 , rannassa Ivalojoen kosken hiljainen ääni, Lapin kesä, aurinkokin jo lämmitti.
Paluumatkalla pysähdyimme Kultakioskille.
Sen pihapiirissä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, terassilla kullankaivajia, mahduimme hyvin joukkoon, ja nautimme legendaariset poroburgerit. Ei niitä turhaan kehuta. Eivät olleet rasvaisia, höttöleipäisiä, majoneesitahmaisia, vaan oikeinkin hyviä, melkein raikkaita.
Iltapäivän lopulla omia piha-askareita, kelojen, kivien ja käpyjen keräystä. Laittelen kuvia, kunhan meidän ”installaatiot” valmistuvat.
Aurinko on vielä korkealla, eikä se kokonaan laskekaan.
Jopas sattui, kun minun on jo monta päivää pitänyt soittaa pikkuserkulleni Kutturaan asiasta, joka koskee meidän isoäitiemme välistä kirjeenvaihtoa 1920- ja -30 luvulla. Jospa minäkin lähestyisin Kutturaa, kun tekin saitte mentyä sinne.
Pikkuserkku Kutturassa? – Onkos meillä ollut koskaan tästä puhetta? Ei kai. Mutta lähestyhän ihmeessä.
Jänniä tällaiset ”sinne haluaisin mennä” tunnelmat. Minulla oli pitkään suuri toive päästä Angelin kylään. Toiveeni toteutui olisiko ollut 2018 syksyllä, jolloin olimme Saariselällä.
Matkan teki ikimuistoiseksi se, että jo matkalla ollessamme alkoi sataa lunta ja sitä tuli ja tuli. Ehdotin jo, että käännytään vaan takisin kesärenkaidemme kanssa. Isäntä oli kuitenkin sitä mieltä, että minun piti se kylä nähdä silloin.
Ja näinhän minä. Todeta kuitenkin pitää, ettää jos ei kylän laidalla olisi ollut nimikylttiä, olisi kylä jäänyt huomaamatta. Minä kuitenkin sain haluni kuittin sillä kerralla. Sitä se on kun on ”yks äl ämmän pääs”!
Hyvin ymmärrän tuollaisen toiveen: Angeli on ehkä juuri niin ”eksoottinen” kuin Kutturakin, että sen haluaa nähdä. Hyvä että kesärengaskelistä huolimatta pääsit sen turvallisesti kokemaan.