Palatakseni vielä eiliseen postaukseeni ja äidin evakkomatka -kirjaan.
Miksi, kenelle, miten?
Miksikö sen tein? – Äidiltä kyselin suvustaan ja juuristaan, ratkaisuistaan, lapsuudestaan ja nuoruutensa risteyskohdista kuten kai useimmat muutkin tekevät, kyselevät tai kuulevat kyselemättäkin. Tietysti historioitsija minussa on ollut kiinnostunut vanhempien kokemuksista ja elämästä – ehkä enemmän kuin muut ovat. Kirkko-, koulu-, arkielämän historia ovat olleet aiheita, joista olen haastatellut vieraitakin ihmisiä, niin miksen sitten vanhempiani. Olen kyllä haastatellut appivanhempianikin, ja eksnaapureita ja …
Me historioitsijat tykkäämme painottaa, että ”on tunnettava mennyt, voidakseen ymmärtää nykyisyyttä”, eikä tässä ole kyse (vain) oman työn mielekkyyden ja tarpeellisuuden perustelemisesta.
Voisin laajentaa tätä tässä yhteydessä vielä niin, että äitini muisteluita, hänen elämänvaiheistaan (nimenomaan ajalta ennen esikoistaan 🙂 ) ja hänen aikansa mentaliteettia ja maailmaa kirjaksi asti kootessa olen opinnut paljon äidistäni, ymmärtämään häntä – ja itseäkin – paremmin!
Tein kirjan ensisijaisesti itselleni, vaikka olivat meidän menneistä juttelut hänellekin hyvin tärkeitä ja mieluisia hetkiä – sitten kun hän niihin suostui ja ryhtyi. Oikeastaan vasta viimeisen vuosikymmenensä aikana. Äiti lupasi ja pyysikin antamaan haastattelujutut joskus sisaruksilleni, mutta kun kerran sanoin, että voisin kirjoittaa myös jonkinlaisen lyhyen artikkelin hänen Koiviston vuosistaan Koiviston Viestiin ja sukuseuran sivulle, hän kielsi: ”ei mitään semmoista”.
Kirjaa teinkin alusta asti vain ”pienelle piirille”. Siinä jää selittämättä paljon sellaisia asioita ja henkilöitä, jotka olisi ”vieraille” kirjoitettava auki.
Sisaruksilleni ja meidän lapsille (äidillä yhteensä kuusi lastenlasta) sekä kolmelle serkulleni kirjat tein. Ja muutamalle äidin nuoruuden ajan tutulle, jotka myös auttoivat kirjan teossa, paikkojen tunnistamisessa, etc. pdf-versiot lähetin. Siinä kaikki. Pieni kirja, pienelle piirille. Ajattelen, että lapsillemmekin on hyvä tietää maailmasta, josta heidänkin historiansa ja geeniperimänsä juuret ovat. Ehkä sitten kun Apsu ja Eevi ovat eläkeiässä, heilläkin herää kiinnostus omiin juuriinsa; ehkä Caritaksen mummun lapsuus ja evakkokokemukset kertovat heille jotain uutta menneen maailman elämästä, rauhan tärkeydestä, perheestä, oman tien löytämisestä.
Äidiltä jäi todella vähän mitään papereita tai muistoesineitä (paitsi valokuvia, niitä on aika paljon) ajalta ennen Ouluun muuttoa ja avioitumista (1957): evakkotaipaleelle ei lapsuuden aarteita otettu mukaan. Yläkoulun, jatkokoulun, kauppakoulun ja kauppaopiston todistukset, työdistukset, muistokirja Tanskasta, isän kanssa käyty kirjeenvaihto (tai siis isän kirjeet äidille, yli 100 kirjettä vuosilta 1951-1957), eikä juuri muuta mitä olisin voinut käyttää lähteenä.
Onneksi on sekä Tuulen että Kokkalan suvun sukukirjat. Edellisessä myös enoni muisteluita molemmille evakkomatkoille lähdöstä. Katiha (= Karjala -tietokannan verkkoversio, suosittelen!), sanomalehdet, Koiviston pitäjähistoriat, Evakkokirja-sarja, … Ja Google Screen Viewerillä!! löysin niitä taloja ja seutuja, joissa äiti oli asunut. Ja Facebookissa on Koiviston Koivusaaren historia -ryhmäkin! Noilla kaikilla paikkailin aukkoja, joita muisteluiden jälkeen jäi. Paljon jäi paikkaamatta. Mutta mieluista ja mukavaa puuhaa viime talven ja syksyn aikana oli.
Muistelut kirjaksi – kirja painoon
Pitkään ajatuksenani oli tehdä kirja Ifolor-julkaisuna, mutta kun tekstiä alkoi olla enemmän kuin kuvia, etsin ja löysin Solentron
Ja kyllähän ilahduin, kun siellä oli syksyllä tarjous: ”Tilaa enemmän kuin 1 kopio samasta kirjasta, saat kaikki ensimmäisen kirjan lisänä samassa tilauksessa olevat kopiot puoleen hintaan! Tarjous voimassa 30.11. asti.” Minullahan oli tarkoitus saada kirja valmiiksi ja lahjoiksi jouluun mennessä, joten dead-line oli tällä selvä. Marraskuun viimeinen oli oltava valmista. Soletro, kuten ei tietääkseni mikään muukaan kirjajulkaisija, ei ole kovinkaan halpa silloin kun on kyse pienen pienistä painoksista. Laskin, että säästän monta sataa euroa, kun ehdin tuohon mennessä.
Ja kiirehän minulle sitten lopussa tuli. Mikä näkyy viimeisten sivujen tekstissäkin! Tekstissä on lyöntivirheitä ja muutenkin kielenhuolto retuperällä, mikä rassaa vieläkin. Kirjan neljä ensimmäistä lukua ehdin lukea moneen kertaan, Pehtoori (ja tätinikin) oikoluki ja ehdin korjailla, joten niissä teksti siistimpää, – ja ajatellumpaa muutenkin. Sain kirjan kuitenkin (suunnilleen) valmiiksi pari tuntia ennen puoltayötä.
Ja hoksasin heti seuraavana päivänä, että tarjous oli EDELLEEN voimassa, kuten näyttää olevan nytkin. Jos olisin sen tiennyt, olisin kyllä vielä pari päivää käyttänyt viimeistelyyn. Ja olisin silloin ehkä muistanut ladata myös kirjaan, ei vain vedokseen, sivunumerotkin! Mutta olenpa lohduttanut itseäni kuten aina opiskelijoitani: ”paras työ, tehty työ”. Eikä kukaan niistä, jotka kirjan ovat lukeneet, ole sanallakaan kielenhuollosta huomauttanut.
Jos nyt, yhden kirjan Solentrolla tehneenä, pitäisi tehdä toinen vastaava kirja, en ole varma, valitsisinko Soletroa enää. Painojälki on kyllä hyvää, myös värikuvat tulostuvat oikein. Samoin monet vanhat kuvat, joita editoin ja retusoin varmistaakseni, että ne ovat painokelpoisia, ovat hyvinkin kelpuutettavia. Myös kirjan paperi ja kansimateriaali ovat ok ja hintansa väärti. Tärkeää on, että kirjat valmistuivat hyvinkin ajallaan: toimitukseen oli (joulun alla) varattava pari-kolme viikkoa, mutta kirjapaketti tuli 10 päivässä, hyvin ehtivät joululahjoiksi.
[Kuva vuodelta 1959: tilausajoreissu Pariisiin, jolle myös äiti pääsi mukaan ”myöhästyneelle” häämatkalle.]
Siis toimitus ja valmiit kirjat ok. Mutta ohjelma. Ensimmäinen huono puoli oli se, että kirjasta ei voinut tulostaa paperiversiota missään vaiheessa – koko ajan oli työstettävä ohjelmassa, näytöllä, ja sivu kerrallaan. Esim. wordilla tehdessä julkaisua, jolloin voit lisätä kuvia ja tekstiä mihin kohtaan tahansa (asia)kirjaa, ja sen jälkeen olevat sivut päivittyvät automaattisesti, mutta Solentrolla on toisin: jos sinulla on vaikka 38 sivua tekstiä ja kuvia valmiina sijoiteltuna (= taitettuna) ja päätätkin lisätä sivulle 14 kuvan pappasi saamasta Laivurin tutkintotodistuksesta, ei sen jälkeen oleva teksti automaattisesti siirry eteen päin. Sivun 15 teksti alkaa samasta kohdasta kuin aiemminkin, ja sivun 14 loppuosan tekstiä ei ole missään! Page Maker/Indesign -taitto-ohjelmat ovat tässä paljon joustavampia. Ja sisällysluettelon teko!! Se oli ihan yhtä hittoa Solentrolla, kun on tottunut tekemään wordilla. Entäs lainausmerkit! Olipa sotku niiden kanssa.
Jokainen sivupohja (kuvia ja tekstejä varten paikat) oli luotava erikseen. Kannattaisi tehdä pelkkiä tekstisivuja ja pelkkiä kuvasivuja tai vielä parempi olisi suunnitella huolellisesti koko julkaisun asemointi ennen kuin aloittaa, eikä tehdä niin työläästi, vaikeasti, aikaa vievästi, pätkissä, hölmösti, muka vaihtelevaa taittoa yrittäen kuten minä tein. Nyt olen oppinut, osaisin paremmin.
Materiaalia oli lopulta aika paljon: kirja on A4 kokoinen, siinä on 82 sivua, tosin aika isolla kirjasimella, ja melkein 100 kuvaa – eihän siitä ihan niin laaja ollut tarkoitus tulla, mutta en ole tainnut ikinä tehdä yhtäkään kirjaa tai muutakaan julkaisua, joka olisi ollut lähelläkään siinä sivumäärässä, joka oli aloittaessa aiottu. 😀
Epilogi
Tämän jälkeen olen paljon karjalaisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Tämän jälkeen ymmärrän, miksi minä niin kaipaan merenrantaan, aina. Mennyt minussa on. Kerron joskus lisää.
Olisinpa kansakouluaikoina saanut näin lyhyen tukan, olisi sopinut minun varsin poikamaiseen lookkiini (jalkapallokengät, sinivalkoiset verkkarit ja vihreä reppu), mikä minulle sallittiin ymmärttääkseni ja mukisematta aika helposti, mutta leteistä ja lettinauhoista äiti piti kiinni.
ksiin metsässä, nelskapelissä tippuivat. Mutta ei hätää, äidillä oli ompelukoneen laatikossa lettinauharulla, josta voitiin leikata uudet. Huoh!
