Minä niin toivoin voivani tänään julkaista Irlannin reissun kuvakansiot, ja samalla postailla vielä matkavaikutelmia menneeltä matkalta, mutta ei nyt vaan ole valmista. Ei vaikka periaatteessa olen tänään melkein koko päivän kuvia editoinut ja kansioihin laitellut. Mutta huomenna sitten valmista, hope so!
Matkan ja viikonlopun rotissööri-illallisen jälkeen on ollut aktiviteettia aika lailla: Pehtoori & Poika yhdessä tekivät jo viikonloppuna valmisteluja Juniorin rivitalonkodin pihaterassin uusimiseksi. Pehtoori lupasi Juniorille joululahjana, että tulee tekemään terassin ja sitä on nyt sitten rakentanut. Huomenna taitaa homma olla valmiina.
Minulla fysioterapia ja kävely (sitä tai muuta liikuntaa pitääkin tehdä, että kroppa jatkaa toipumistaan murtumasta etc.) ovat olleet kuvaprojektien lisäksi pääasiallisina puuhina.
Reissukuvissa on parikin kuvaa, joista näkyy, kuinka universumi tai mikä lie yritti minulle muistuttaa, että kompurointia on välteltävä! Tämä varoittava kyltti oli Muckrossin kartanon ruokasalin aulassa.
Näinä iltoina on ohjelmassa ollut – taas – myös neulominen! Viikonloppuna vanhin lastenlapsista täyttää JO 11 v. ja minähän lupasin hänelle jo pääsiäisenä, että teen (toisen) islantilaisneuleen hänellekin. Kesäksi sitä tuskin tarvitsee, mutta kun päätin, että teen valmiiksi. … Apsun synttäreitä vietetäänkin vähän isommalla porukalla meillä perjantaina, joten myös ruoka- ja kakkusuunnitelmat hioutumassa ja valmistelussa.
Meilläpä oli tänään – taas!! – ruokavieraita. Mutta nyt oli vähän erilainen ruokajuhla kuin ikinä ennen. Jo viime kesänä rotissöörien kesäpiknikillä pienen porukan kanssa sovittiin, että pidetään toukokuussa pieni ”pre-kapituli”. Mikä ihmeen pre-kapituli?
Paistinkääntäjien kapituli on kaksipäiväinen noin 400 – 500 hengen juhla: perjantaina on amical ´ystävien ilta´, lauantaina lounas ja installointi (käätyjen luovutus uusille jäsenille ja arvon vaihtajille) sekä illalla dinner, joka on vain jäsenille aveceineen. Ei mitään salaseurahommaa, mutta vain jäsenille, ja nimenomaan niille, jotka ehtivät ilmoittautua. Monena vuonna kaikki halukkaat eivät ole mahtuneet mukaan. Me kävimme 2010-luvulla melkein joka kesä jossain suurkapitulissa, sittemmin vain satunnaisissa talvikapituleissa (minä niissä kuvauskeikalla 🙂 ). Olennaista tässä jutussa on se, että sekä ruoka/ravintola-alan ammattilaiset että ruokaharrastajat/intohimoiset kotikokkaajat ovat yhdessä.
Tänä vuonna valtakunnallinen suurkapituli on osa Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia; edellisen kerran iso kesäkapituli oli Oulussa 10 vuotta sitten, ja silloin olin hyvinkin aktiivisesti järjestämässä, luonnoimassakin, ja tiedottamassa ja kuvaamassakin. Kaukana ovat nuo aktiiviset päivät!
Tänä vuonna minulla ei ole kuin pieni osuus järjestelyissä, ja se on juuri siinä kohtaa, jolloin ruokakulttuuritapahtuma on avoin kaikille: Meijän maut – Ruokaa, kokkeja ja gastronomiaa Oulu2026-alueelta. Rotuaarilla, Oulun keskustassa on silloin paitsi kansainväliset markkinat, myös paistinkääntäjien tapahtuma, jossa olen ”Makupalat” Pekkalan ja Nykyrin haastateltavana. Josko satut olemaan Oulussa silloin, niin tervetuloa heippaamaan Rotuaarille.
Eilen meillä oli siis aktiivisten rotissöörien pieni porukka koolla. Kun viime kesänä tätä häppeninkiä suunniteltiin ei ollut mitään tietoa paikasta ja järjestelyistä: kun kokoonkutsujaksi lupautunut TL sitten juuri ennen meidän Irlannin matkaa soitteli ja kyseli, olisiko minulla ideoita, miten homma järjestettäisiin, niin ihan harkitsematta ja mielelläni! ilmoitin, että tulkaa meille. Lupasivat tulla.
Ja mikä parasta: saman tien sovittiin tämän de luxe -nyyttärin menusta: ammattilaiset ja me intohimoiset harrastajat jaettiin se, mitä kukin tuo.
Kunhan katoin pöydän, kirjoittelin menun, tein oman osuuteni menusta, siistittiin paikkoja ja Pehtoori huolehti pihan siisteydestä, niin loppu olikin sitten ruokavieraiden varassa. Viinivastaava oli luvannut tuoda vanhempiensa viinikellarin kätköistä tuomisia. Ja mitä me saimmekaan jaettavaksi! Mm. vuoden 1983 Lenz Moserin Trockenbeerenauslese! On viinejä ja on viinejä! Tämä oli HUIPPUA. Juustot olivat suoraan Travemündestä, tuliaiskukat kauniita, saimme uuden upean pannunalusen, ja rääppiäisiä jäi niin paljon, että jo tänään ja ainakin vielä huomenna syömme kaksistaan gurmeeta!
Ruokaystävyys on taas ollut hyväksi sekä vatsalle että mielelle!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tervetuloa Ouluun!
Elokuussa syyään ja juuaan, ollaan vähä pölöjiä ja nautitaan ölövinä.
Tervetulua mukkaan!
21.8.2026 klo 12 Rotuaarilla!
Tänään sitten sitten sulattelua ja siivoilua, kävelyä ja kuvia (sekä eiliseltä että Irlannista). On kevät.
Tänään on ollut ruokajuhla. Se on vienyt koko päivän. Ja sen tunnelma ja ilo kestää vielä kauan. Kuinka hyvin olemmekaan syöneet – ja juoneetkin. Kuinka hyvää ruokaystävyys voikaan olla! Meitä oli 10 henkeä meillä, ja kymmenen hengen voimin valmistettua ruokaa. De luxe -nyyttärit. Oi, että!
Palaan asiaan, tähän. Ja Irlannin kuviin. Heti huomenna. Kun kerran vasen käsikin toimii. 🙂
Kotiuduimme viime yönä kahden aikaan. Mikä ei ollut ihan itsestään selvyys, sillä minulla on tämän viikon päivämäärissä ollut pientä epätarkkuutta! Onneksi hoksasin ajoissa jo Killernayssä, että meillä oli liittymälennon (HEL – OULU) liput vasta TÄLLE PÄIVÄLLE! Onnistuin onneksi pienellä lisämaksulla siirtämään ne eiliselle, sillä muutoin oltaisiin vieläkin Helsingissä.
Toinen ”päivät sekaisin” -moka oli se, että vielä eilen luulin, että minulla olisi lääkäri, röntgen, fysioterapia jo tänään. No ei tietenkään helatorstaina ollut. On huomenna. Tämmöinen ei ole minulle mitenkään tavatonta, – ei vaikka periaatteessa olenkin aina hyvissä ajoin oikeassa paikassa. Periaatteessa. Siis nämä kalenterointiongelmat eivät ainakaan vielä johdu iästä.
Omaan sänkyyn
Mutta onko siihen joku tietty ikäraja, minkä jälkeen reissusta kotiin palatessa on ”niiiiin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan”? – Joka tapauksessa minä olen nyt saavuttanut tämän vaiheen elämässä. Eilisen melkein 20 tunnin matkustamisen jälkeen (Killernay-Dublin-Helsinki-Oulu-koti: aamukahdeksasta yökahteen) meni vielä tovi ylikierroksilla kunnes kaaduin sänkyyn! Omaan sänkyyn.
Monenlaisten reissujen erilaisten makuusijojen (telttapatjojen, jenkkisänkyjen, puulavitsojen, vuodesohvien, lepolassejen, sairaalasänkyjen, leirintäaluekämppien, hetekoiden, upottavien hotellivuoteiden) jälkeen ei ikinä ennen ole ollut niin autuasta kaivautua peittojen alle omaan sänkyyn kuin oli viime yönä. Ikä vai väsy vai pienen taustalla olleen jännityksen (´miten patikkareissu sujuu puolikuntoisena´) helpottaminen? Joka tapauksessa syvä rauha ja uni valtasivat hetkessä! 🙂
Kotiruokaa
Oulussa on tänään ollut lämmin päivä, – varsinkin jos vertaa tuuliseen Killarneyhin. Aamupäivällä vielä poutaa, joten hyvä käydä lenkillä. Viikon salaatti/vihannesvaje kuitattiin isolla vadillisella halloumisalaattia ja valkoisella parsalla jamon serranon kanssa.
Halloumisalaattiin pieni vinkki: avaa kaksinkertainen halloumikimpale, laita puolikkaat kiehuvaan veteen minuutiksi, pariksi. Leikkaa juusto paloiksi tai kuutioiksi ja paista tovi oliiviöljyssä. Muutama rouhaisu pippuria pintaan sopii varsinkin tomaattisen salaatin halloumille. Näin halloumin ”natina” hiipuu ja juustoon tulee rapea pinta.
Matkan ”purkua” muutenkin tänään. Kuvakansiotkin jo tekeillä, tällä kertaa niihin tuskin menee kovinkaan kauaa: muistikortin uumenista sentään jotain julkaistavaa löytynee. 📷
Patikkareissuilla – ulkomaillakin – on käyty, useinkin. Joten periaatteessa kaikki, mitä tarvitaan on tiedossa ja jo olemassa. Tätä tulevaa matkaa varten olen jo hyvissä ajoin hankkinut jotain uuttakin: uudet vaellushousut, Luhdan kevyen takin (myös pyöräilykesää varten tämä tarpeen) ja sitten muutaman T-paidan. Housut ja takki ihan ok tällaiselle kompuroimisäksidentistä toipuvalle, yksikätiselle, mutta uudet T-paidat saavat jäädä kotiin. Nyt napitettavat, vetoketjulliset, ei-päänylivedettävät yläosat ovat tarpeen. Siispä anorakki, fleecepoolo, kolme hyvää laatuneuletta (sininen, punainen ja valkoinen) jäävät nekin kotiin. Onneksi on olemassa sentään muutama vielä aika hyvässä kuosissa oleva villatakki. Sadeviitta ja sadetakki lienevät Irlannissa tarpeen, ja ne on laukussa. Samoin särkylääkkeet, polvituki, Meindlit ja teleskooppisauva. Kamerakin on, laajakulmakin, mutta saapa nähdä, miten ja mitä voin kuvata.
Päiväpatikoilla, sään, reitin vaativuuden ja taukotuokioiden vaihdellessa, kerrospukeutuminen on usein tarpeen ja tavallista. Pusakoita riisutaan ja puetaan, sadeviitta vedetään päälle, otetaan pois, välipusakka otetaan pois ja laitetaankin sitten huipulla levähdellessä taas päälle. Esimerkiksi Madeiralla patikoidessa on juuri tällaista tehty, melkein huomaamatta. Ja tätä minä olen tänään pohtinut: mitä otan mukaan, miten vaatteiden vekslaaminen ja pukeminen ylipäätään onnistuu minulla. Olkapäätä kun ei saa liikuttaa, se on vielä vähän kipeäkin, vaikkei sitä rassaakaan! Siis vain tämä on ollut ongelma tässä viime tinkaan jääneessä pakkaamisessa.
Murtunut olkapää on tänään hyvin lääkittynä ”kulkenut mukana” aika lailla huomaamatta. Minulla oli onneksi juuri tälle päivälle aika luottokampaajalle: hän leikkasi tukan siten, ”ettei sitä sun paljon tarvi föönailla” ja laittoi muotoilutuotteita niin paljon, ettenköhän viikonlopun yli pärjää. Ensi viikko menköön sitten tihkusateiden kostuttaessa ja/tai tuulen tuivertaessa luonnonmukaisella tyylillä!
Nämä pikkujutut eivät vähennä sitä riemua, mikä on, kun nyt voidaan lähteä. Irlannin nummet ja kukkulat, linnat ja luonto jo huomenna! 💚🤍🧡
”Niin oikein”, toteaa irlantilainen maalaislääkäri Fingal Flahertie O’Reilly silloin kun asiat ovat tolallaan, silloin kun kaikki on hyvin. O´Reilly on kirjailija Patrick Taylorin romaanien maalaislääkäri, joka toimii Pohjois-Irlannin maaseudulla, kuvitteellisessa Ballybucklebon kylässä.
Meillähän on matkavaraus Irlantiin, ja lähtöpäivä olisi jo ylihuomenna perjantaina 8.5., mutta kohde ei ole maalaislääkärin maisemissa pohjoisessa, vaan Irlannin lounaisosassa Kerryn kreivikunnassa, jonne matka Dublinista kulkee mm. Tipperaryn kautta.
Laulun mukaan ”It’s a Long Way to Tipperary” (Youtube), ja vähän siltä tässä nyt on tuntunut. Matkavarauksen tein jo heti vuodenvaihteen jälkeen, ja yllättävänkin äkkiä tähän viikkoon tultiin, mutta tällä viikolla on ruvennut tuntumaan, että onko matka Tipperaryyn ja Killarneyhin sittenkin liian pitkä meille, – minulle!
Minä kun en nyt vaan voi maalaislääkärin tavoin todeta ”Niin oikein”. Kaikki kun ei ole kunnossa, sillä koko tämä viikko on jouduttu pohtimaan, lähdetäänkö sittenkään.
Viime lauantain kauppareissulla sattui niin, että kompastuin Prisman parkkipaikalla korokkeeseen pahemman kerran, sillä seurauksella, että silmälasien sanka irtosi, ja teki silmäkulmaan vekin, ei isoa kuitenkaan, polvessa asfaltti-ihottumaa ja sitten olkapää! Siihen sattui pahasti. Hitosti!
Tein kuitenkin kauppareissun ja ajelin vielä kotiin. Viikonlopun söin särkylääkkeitä, enkä vasemmalla kädella paljon mitään tehnyt, yöt olivat vähän repaleisia, päivät liki itkuisia, eivät kivun vaan ketutuksen takia: ”En minä mitään kamerareppua voi reissuun ottaa mukaan, hyvä jos pystyn kivulta edes lähtemään, lähtemään ollenkaan”.
Maanantaina aamulla sitten Mehiläiseen ja oikein urheilulääkärin (parkkipaikalla kaatuminen voi olla urheilua!!) vastaanotolle: solisluun murtumahan se! Ei poikki, eikä nivelkohdasta, mutta murtunut kuitenkin. Siispä kantoside, särkylääkettä, kuuden kerran fysioterapia-lähete, kaiken kantamisen kielto, pyöräilyn kielto, pihatöiden ja mökkirempan tekoon kielto! Kuudeksi viikoksi!!
Mutta kävellä saan! Eikä lääkäri kieltänyt reissuun lähtemistä. Mutta sanoi myös, että on kyllä perusteltua jäädä poiskin. Käski tarkkailla kiputasoa ja miettiä, miten ja mitä reissussa tekee, jos sinne lähtee.
Ja sitä minä ja me on nyt tässä nämä päivät tehty. On mietitty! Tiedän, ettei tämä ole maailmoja kaatava asia. Tämä on vain yksi hitsin solisluun murtuma, vakuutuksesta on mahdollista saada korvaus peruuntuvasta matkasta (nyt jo rillitkin on vakuutuksen laskuun korjattu), jo eilen kävin muutaman kilometrin kävelylenkillä ja Irlantiin lienee mahdollista matkustaa joskus toistekin. Nyt kipu pysyy pois pelkällä Buranalla ja nivelgeelillä, mutta kyllä tämä niin ketuttaa!! Lähdön tunnelmaa ei oikein ole päässyt syntymään.
Päätös oli tehtävä tänään: lähdetään me!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
”It’s a Long Way to Tipperary” on englantilainen varieteelaulu, joka tuli suosituksi ensimmäisessä maailmansodassa. Nimi viittaa irlantilaiseen Tipperaryn kaupunkiin.
Laulu on alun perin kirjoitettu Lontoossa työskentelevän irlantilaisen työläisen valituslauluksi, jossa hän kaipasi kotimaataan.
Marssin kirjoittivat Jack Judge ja Harry Williams (Henry James Williams) vuonna 1912. Sen tekivät kuuluisaksi irlantilaisrykmentti Connaught Rangersin sotilaat, kun he marssivat Boulognen läpi 3. elokuuta 1914. Tapahtuman todisti Daily Mailin kirjeenvaihtaja George Curnock, joka raportoi siitä kaksi viikkoa myöhemmin. Kappaleen suosio kasvoi myös muun brittiarmeijan keskuudessa.
Toisin kuin aiempien sotien, kuten toisen buurisodan, suositut laulut, se ei kannustanut sotilaita loistaviin tekoihin, vaan keskittyi sen sijaan kodin kaipaukseen (kuten aikakauden laulu ”Keep the Home Fires Burning”).
Vappuaaton kestiystävyysillan jälkeen eilen olimme kaksistaan, aika vaatimattomasti vappuperinteitä; ei lähdetty kaupungille yo-lakit päässä, ei oltu kuoroja kuuntelemassa, eikä katsomassa vappumarssia, ei aiemmin, eikä nytkään mitään vappupiknikkejä, ei jäätelökioskille hakeutumista, ei kuohuvaa missään patiolla, saatikka vappulounasta.
Erikseen lähdettiin pyörälenkeille; minä sentään sen verran vappuperinteiden parissa, että toista tuntia ajelin, kävelin, kiertelin niillä reiteillä, missä satojen vanhojen autojen letka kulki. Laiskasti kuvailin, mutta jännä, että muistikortille on tallentunut oikeastaan pelkästään jotain keltaista. Olokin oli aika aurinkoinen.
Tänään kotoilua. Pehtoori pihahommissa, minulla kauppareissu, joka ei sujunutkaan jälkiä jättämättä. Jätin sitten pyörälenkin (vaikka pyörä vihdoin taas käytössä ja kunnossa ja sää mitä parhain) vaan tein vähän kotihommia ja huolella sapuskaa meille kahdelle.
Pakastimessa oli 2 kpl maissikananrintoja (Torin Lihamestarilla on niitä pakkasessa, pkt 10 €), yrttejä aaton kokkailujen jäljiltä, fenkolia meillä on melkein aina ja nektariinit löytyivät kaupasta.
Oheen ”klassikko” marokkolainen couscous-salaatti (sopii kesän grilliruokien ´saideriksi´ oikein hyvin. Tein ison annoksen, koska se säilyy hyvin, ja huomisen raakamakkaragrillailun oheen on näin hyvä lisuke valmiina. Ohje siihen täällä. Ja toinen ohje tässä:
Avasimme oheen myös aiemmin ystävältä saadun roseen. Se vaikuttaa olevan turvallinen ja raikas valinta kesän ruokaviiniksi. Mikseipä aurinkoisella pihalla sellaisenaan lasillinen, pari tätä; maistuu varmaan monille: Coteaux d´Aix-en-Provence.
Ollaan jo toukokuussa. Nyt on paljon mukavaa odotettavissa, toiveissa kaiken aiotun toteutuminen.
Nyt ei ole ollut hanskat hukassa, usein kyllä nekin, mutta nyt on kysymys isommasta jutusta.
Olenhan useinkin tainnut kertoa kuinka olen hyvä piilottamaan, sujauttamaan, hukkaamaan, ”laittamaan talteen” kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin.
Lapsemme muistavat edelleen kertoa omilleen kuinka mummi silloin heidän lapsuudessaan piilotti yllärijoulukarkit, eikä niitä löydetty ennen kuin juhannuksena, ja silloinkin vahingossa jostain eteisen yläkaapin hyllyltä. Ja vastaavia tarinoita tuntuu heidän muistoissaan riittävän…
Myös tavaroiden, ruokien, papereiden sujauttaminen laatikkoon, kaappiin, laukkuun, koriin kuuluu minun jokapäiväiseen elämääni. En tykkää siitä, että papereita lojuu työpöydällä, tai että keittiön tasoilla on maustepurkkeja, avattuja keksipaketteja, leipäpusseja. Niiden kuuluu olla kaapissa, ja niille ON paikkansa, mutta tosiasiassa minä saatan sujauttaa leipäpussin vihanneslaatikkoon tai vaikka kattilakaappiin. Huomaamattani. Ei niin ihan hirveän usein käy, mutta on keittiössäkin tavaroita ja aineksia tullut etsityksi joskus hyvinkin kauan.
Ja sitten: kuinka monta kertaa minulla ovat olleet hukassa avaimet, sormukset, pankkikorttikotelo, käsilaukku, kameran linssisuoja, kännykkä, kirja, …
Ja nyt en ehkä uskalla sanoa ääneen, enkä kirjoittaa tähän kuin ihan himmeällä, että AINA ne ovat löytyneet. Lopulta. Tai joku muu on ne löytänyt ja minulle palauttanut, tuonut, antanut. Eihän tämä hyväonnisuus nyt vaan häviä.
Niin kuin eilenkin. Olin iltapäivällä käyttämässä pojantytärtä Dentopoliksessa hammasröntgenissä ja kaikki meni hyvin; tyttö oli reipas ja mummilla lapsen KELA-kortti tallessa jne. Hyvillä mielin lähdimme kaupungille jätskille: Robert´s Coffeen vaniljajäde oli tarkoitus testata. Hyväksi havaittiin, ja jätskit saatiin maksetuksi, kuten myös Suomalaisessa Rambon talli -kirja [olen niin iloinen ja ylpeäkin, kun sekä Eepi että Apsu lukevat mielellään ja paljon, joten aina silloin tällöin ostan heille lempparikirjoja omiksikin]. Jätskit ja kirja oli maksettava käteisellä, jota sattui olemaan laukun sivutaskussa riittävästi. Pankkikorttikoteloni ei nimittäin ollut laukussa!
Samaisessa oli kotelossa kirjastokortti, bussikortti, museokortti, ajokortti, ja kaksi pankkikorttia! [Näitä Thin King -koteloita olen mainostanut täällä blogissa joskus vuosia sitten. Taisi kerran olla jossain arvonnassa palkintonakin.]
Illansuu sitten Pehtoorin kanssa etsittiin kotoa, soittelin Dentopolikseen, kävin kyselemässä lähikaupasta, jossa olin korttia toissapäivänä viimeksi käyttänyt. Kaikki takit, laukut, reput, auto, kaikki koluttiin ja etsittiin. Lopulta päätin että tänä aamuna suljen pankkikortit, anon uudet ja hankin väliaikaisen ajokortin ja tilaan uuden.
Ja sitten: vaikka olin eilen jo ainakin kahdesti, jollen kolmesti jo tarkastanut, niin aamulla päätin, että katson vielä kerran käsilaukun ja repun. Ja ta-daa! Repun sivutaskussa vetoketjun takaa turvasta se löytyi.
En vaan ymmärrä! Mutta olen kiitollinen, että taas löytyi.
Nyt kun on suru- ja kastejuhlien, perhe-sukutapahtumien jälkeen alkuviikosta ollut vielä muitakin menoja ja tapahtumia niin johan tuntuu, että on hyvinkin kiireistä elämä.
Taidemuseossa Eanangiella – Maan kieli –näyttelyssä ehdin pikaisesti käydä, Naisten Oulu -luentosarjan esitelmää olin kuuntelemassa tiistaina, eilen oli rotissöörien vuosikokous, tutustuminen Lapland Hotels´n uusiin tiloihin ja lopuksi illallinen Il Puro -ravintolassa. Sitten vielä erinäisiä pyörän ja pyöräilijän huoltoasioita, joten kalenterissa viimeisen viikon aikana ollut joka päivälle ainakin yksi happening. Kuvaajan hommiakin on näissä kohtaamisissa ollut, ja se tarkoittaa sitten tietysti myös editointi-, postitus- ja julkaisuhommia.
Saamelaisen taiteen ja duodjin suurnäyttely tutustuttaa saamelaiskulttuurin kirjoon, sinnikkyyteen ja kestävyyteen. Moni teos pysähdytti; pysätti enemmän ´sanomansa´ kuin taitavuutensa, taiteellisuutensa, kauneutensa, vaikuttavuutensa vuoksi. Monia asioita Saamenmaalla on tullut nähtyä hyvin eri tavoin kuin jos olisi katsonut niitä saamelaisin silmin.
Otsikkokuvassa Kirsi Máret Palton ”Kuoppia elämän tiellä”. Se kosketti. Ja nämä kauniit silmälasit ovat Ann-Sofie Kallok´n teos.
