Oodi siisteydelle

Viimeisessä Hiidenkivi-lehdessä (5/2008) Potter-kirjojen verraton kääntäjä Jaana Kapari-Jatta kertoo suomentajan työstään, ja työtavastaan:

Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.

Juuri noin. En voi kuvitellakaan tekeväni töitä perheen teinien kirjoituspöydillä. En ymmärrä, miten esikoinen pystyy keskittymään monta tuntia markkinointioikeuden tenttikirjaansa, kun kirjoituspöydällä on yhtä lailla viikonloppuna syödyn mandariininkuoret, sulkismaila, epämääräinen läjä vaatteita, muovikassi, kolme mehu/vesilasia, kortteja, kirjoja! Ja juniorihan ei kirjoituspöytää – eikä kyllä mitään muutakaan tilaa – läksyjen tekoon käytä. Hänelle kirjoituspöytä on tarkoitettu vain ja ainoastaan romujen kasaamiseen, kaiuttimien paikaksi ja läppärille.

Eikös järjestyksen ja siisteyden kaipuun pitäisi olla jotensakaan periytyvää? Me kun pehtoorin kanssa ollaan mieluusti hommat ordnungissa ja huusholli huollettuna, mutta miksi kumpikaan jälkeläisistä ei todellakaan välitä moisesta? Pehtoori on vielä niuhompi kuin minä. Muistan kun opiskeluaikoina muutettiin parisuhteen vakinaistuttua yhden ja yhteisen jääkaapin ja tv:n äärelle: olisin saattanut joku torstai jättääkin siivoamatta, osatentit kun pakkasivat olemaan perjantaisin ja lopputentit lauantaisin, joten torstaiehtoolla ei aina ollut (siistin kaksion!) siivoaminen se eka mieleen tullut juttu. Mutta tentti tai ei, silloinen uusi, nyttemmin sama, elämänkumppani rullaili mattoja ja painui niiden ja mattopiiskan kanssa hissiin mutisten matkalla, että ´ei kai tässä tarvi yksin siivota´. Ei auttanut muu kuin nostaa tenttikirjat sivuun ja ryhtyä luutuamaan!

Minun siisteysintoni vuorostaan sai lievää rajumman vastareaktion kun taloraksallamme järjestellessäni pistin pinon valmiiksi maalattuja (itse olin vielä maalannut) ja jiirejä myöten valmiiksi tehtyjä kattolistoja sirkkelillä takansytykkeiksi ´hittojako noita rimoja on joka paikassa lojumassa´-mentaliteetilla. On meille sitten tehty uudet listat.

Siivoiltu siis on. Useimmiten ihan mukisematta, hyötyliikunta-ajatuksellakin, ja ennen kaikkea koska ”niin kuuluu tehdä”. Kun talo on putsattu ja puleerattu, on olo kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen. Sitä paitsi pölyallergiani vuoksi on oltavakin suht hyvä hengitellä. ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä!” Kuitenkin muutamissa elämänvaiheissa (ison leikkauksen jälkeen, historia-projektien loppusuorilla, jne.) olen antanut itselleni periksi ja palkannutkin meille siivoojan. Mutta suomalaiskansalliseen tapaan, siistiin ja kohtuullisen pihiin sukuun syntyneenä, näitä lyhyiksi jääneitä ”hairahduksen kausia” oli perusteltava (itselle) aika lailla: ”enhän minä laiska ole, kyllä taas pian itse ehdin kaiken puunata”. Mutta nyt en enää perustele. Nautin suunnattomasti kun saan tulla puhtaaseen kotiin – niin kuin tänäänkin. Jo ovelta tiedän, että S. on taas tehnyt siistiä jälkeä. Minä saan viettää iltani ilman imuria ja lattialuutuja. Ei niin, ettenkö enää ollenkaan itse siivoasi, vieläkin järjestelen ja luutuilen jatkuvasti jotain, mutta puolenkymmentä vuotta, – kai jostain väikkärin loppuvaiheesta lähtien, S. on käynyt meillä parin-kolmen viikon välein. Meillä on kuukausisiivooja: ja että minä nautin!

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.