Niitä näitä

– Mukava nähdä. Mitä kuuluu?

– Eipä tässä kummosia.

– No? Ei kuulu mitään?

– Niin, no ei mitään erikoista. Kun kuule on  elämänsä tässä vaiheessa ja kun voi sanoa, ettei kuulu kummoisia, se tarkoittaa, että kaikki on hyvin.

– Aha. Niinku miten niin?

– Jos ei kuulu mitään, niin se tarkoittaa, että elämä on tasaista, arki on hyvä ja pyhät odotettuja.

Kävin tämän – minulle silloin niin hämmentävän – keskustelun puolivuosikymmentä sitten tavatessani eräässä kongressissa vanhan tutun, professorin, joka silloin oli suunnilleen saman ikäinen kuin meitsi nyt. Silloin kuuntelin häntä oudoksuen: ”siis-oikeesti! Kaikki-hyvin-kun-ei-kuulu-mitään”?

En sanonut ääneen, mutta tupisin itsekseni: Hei haloo! Hanki itsellesi elämä!

Minulla oli silloin takana yksi elämäni ”kuuluvimmista” vuosista. Silloin elämääni kuului joka päivä tai ainakin joka viikko jotain elämää suurempaa. Yhteen vuoteen mahtui nousuja ja laskuja ihan kotitarpeiksi.

Ja tämä keskustelukumppaniproffahan oli kuitenkin elänyt värikkään opiskelijaelämän, taistolaisuuden nousukauden hurahtaen mukaan siihen, hänelle oli sattunut urallaan ja perhe-elämässään kaikenlaista ja vielä 2000-luvun alussakin hänet tunnettiin ”vaihtoehto”-ihmisenä ja työelämässä ”sellaisena” kyseenalaistajana. Eikä kuulu mitään!

Tänään tämä keskustelu tuli mieleeni. Kun ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Arki on juhlaa. Juhla on arjessa. Varsinkin kun on perjantai. 🙂

Aamulla radiossa kerrottiin, että naiset ostavat mielellään pieninumeroisia vaatteita. Pienempiä kuin oikeastaan päälle sopisi. Edelleen jutussa todettiin, että saksalaisissa vaatteissa käytetään jo nyt väljempää mitoitusta kuin esimerkiksi suomalaisissa vaatteissa.  On siis myyntikikka fuskata numeroita vähän alaspäin. Kuuntelin juttua vähän epäuskoisena, että noinkohan ovat naiset helposti höynäytettäviä.

Enää en ole epäuskoinen! Kävin pojan autokoulutuntien aikana shoppaamassa, – etsimässä itselleni mustaa pooloa. Olisipa vaan löytynyt sopiva M-koko, mutta ei. Kaupoissa ei ollut kuin sopivia ÄLLIÄ. En siis ostanut.

Löysin onneksi sellaisen mustan (yllätys, yllätys) telttamaisen villatakin. Oikeastaan tarvinkin telttamaista villatakkia paljon enemmän kuin tyköistuvaa pooloa. Semminkin kun kampuksen lämmitysjärjestelmä ei ole vielä oikein toipunut joululoman alasajosta. Siellä on luvattoman kylmä välillä.  Sitä paitsi villatakki on M-kokoinen. Ja aivan: ”Made in Germany” lukee niskalapussa.

Siivousilta. Tietokoneen ja mappihyllyjen. MITÄ kaikkea sitä säilyttääkään ajatuksella ”saatan-vielä-tarvita”. Jos tallella on vielä ensimmäisen opiskeluvuoden ”TIeteen filosofiset perusteet” -luentosarjan (josta totta puhuen en juuri mitään ymmärtänyt) muistiinpanot, ei sen jälkeen enää hämmästytä mikään!

En aio avautua enempää näistä löydöistäni. En todellakaan. Tänään hävityksen raja on melkoisen matala. Peruuttakaa paperinkeräysauto pihaan!

Lounatuuli ja täysi kuu. Myöhään (oikeastaan varhaiseen :)) viihtyneet vieraat ja jonkinlainen helpotus: kaikki meni enemmän kuin hyvin. Töitä ja surffailua. Vielä hyvin syömistä ja vielä yksi viini. Riemu rästittömästä olosta ja flunssan menosta vasemmalta ohi. Onhan noita syitä mennä tänään ajoissa nukkumaan. Huomiseen.

Että minä olen surkea kestämään vitkuttelua, aikataulujen pettämistä, tupulointia, myöhästymistä! Puoleksipäiväksi oli aika allergiatestien loppusessioon. Sinnehän minä kiireesti duunista riensin.  Kiireesti että ehdin ajoissa! Inhoan muiden myöhästelyä ja vielä enemmän jos itse olen myöhässä. Noh minä olin ajoissa. Kuvittelin pääseväni pois yhdeltä, niin minulle oli kerrottu. Pääsin vähän ennen kolmea. Olen huono sellaisessa. Hiton huono.

Joo ymmärrän, että sairaalassa ei voida elää pikkuvirkamies/henkilömäisesti sovittujen aikataulujen mukaan, mutta … Hei, olin allergiaosastolla! Akuutteja, äkillisiä allergiatestejä on näin maallikon vähän vaikea kuvitella.

Any way. Olen siis ollut kaupungilla perjantaina tuhannen muun työn raskaan raatajan kanssa jonottamassa liikennevaloissa, leipäjonossa, kauppahallin sushi-baarissa, apteekissa, parkkihallissa jne. Tiedän oman kipupisteeni näissä asioissa, enkä enää ehdoin tahdoin hankkiudu perjantaisin kaupungille ja kauppoihin. Muistanpa joskus kun sitä tehtiin vielä tarhapäivien jälkeen. Huoh! Ei enää tällä iällä ja tällä surkealla kärsivällisyydellä. No ohi on. Nyt keskityn kokkaamaan. Viikonlopun rentoutta vaan muillekin.

Loppiaiseemme on kuulunut jo toistakymmentä vuotta nyyttärit viinikerhon kanssa. Sellaiset oli eilenkin. Viinit olivat burgundista ja TANSKASTA (huh, huh). Ruokaa taas enemmän kuin riittävästi: sienikeittoa ja paahtoleipää, joki- ja kuningasrapuja smetana-tomaatti-juustohöystössä ja patonkia, Pouilly-Fuisse kastikkeessa lohta ja viinirypäleitä, Quiche Savoiard -piiras, punajuuricarpaccio ja avokadosalaatti, cassis-jäädyke ja marenkeja, ja lopuksi vielä comte-juustoa. Kun kymmenen ihmistä tekee kukin osansa (jo kotona) niin tämmöisen päivällisen koostaminen ei ole kohtuuton vaiva. Päinvastoin: kohtuullinen ellei jopa iso ilo.

Meillä oli paljon päivitettäviä kuulumisia, joulun viini- ja ruokakokemusten vaihtamista, sekä suunnitelmien tekoa tulevan vuoden tapaamisia ja maisteluja varten. Kaiken kaikkiaan syömistä, juomista ja puhumista moneksi tunniksi. Mutta huono oloni EI johdu siitä. Ehei.

Pelkään pahoin, että olen tulossa kipeäksi. Joko siihen vatsainfluenssaan, jota pehtoori on kohta viikon potenut – lähinnä vain öisin – tai flunssaan joka tyttärellä äityi anginaksi asti. Käytin tyttöä tänään lääkärissä, joka totesi, että jos tauti neljännen kerran noin ärhäkkänä tulee, on edessä nielurisaleikkaus.

Ainoa vaan, etten nyt millään ehtisi/voisi ryhtyä kipuilemaan ja sairastamaan. Siispä viinimarjamehua, c-vitamiinia, vain kevyt lenkki, sauna, lisää mehua, paljon pastaa, mukillinen glögiä, taas c-vitamiinia ja periksi en anna. Menen kohta pehkuihin ja herään aamulla terveenä. Yritän tehdä tästä vain asennekysymyksen.

Vuoden viimeinen ja vaikuttavin myrsky. Koko Koilliskaira vaakasuoraan pyryttävän lumen keskellä. Lähdimme kuitenkin ulos. Eilen ehtoolla tulleiden ystävien kanssa kiersimme Saariselän keskustassa, tarvoimme lumessa, tuulessa ja tuiskussa. En muista moista kokeneeni. Piipahdimme myös Saariselän kappelissa, jossa saimme kuunnella naispapin viisaita sanoja, …  🙂

Parin tunnin ulkoilun jälkeen oli hyvä veäytyä Myötätuulen suojaan. Höpöttämään ja välipalalle. Ja taas höpöttämään. Mukavaahan se on. Tavattoman mukavaa. Takkatulen loimussa, Souvareiden soidessa … 

Nyt on rantasauna nautittu. Loppuvuosi, viimeistä, ylimääräistä sekuntia myöten aiotaan viettää juhlavasti. Lähdemme kylille: ravintola Petronellaan on varaus.

Lähdemme huomenna pehtoorin kanssa pohjoiseen. Yleensä sinne mennessä jo ajatus pitkistä yöunista, ulkoilusta ja hyvin syömisestä saa iloitsemaan. Mutta nyt tilanne on toinen. Jo lähtiessä on viikko nukuttu hyvin (heräsin tänä aamuna puol kymmenen! Sellaista en ole tehnyt vuosikausiin!), ulkoiltu joka päivä (kuinka hienon näköistä tänään leppeässä säässä merenrannassa olikaan!) saatikka kuinka hyvin on syöty (tein tänään sellaisia kaapintyhjennyslihapullia, tiedättehän: smetanan loput ja kuivahtaneet paahtoleivät keskenään sekaisin, mukaan sipulihakkkelusta, aurinkokuivattuja tomaatteja purkinloppu, miksei tuon brien jämänkin voisi pilkkkoa sekaan, reiluhkosti valkosipulimursketta, entäs punasipulihillokkeen loput? Ai niin ja tietysti paketti jauhelihaa, ja pari kananmunaa sitomaan koko sörsselsön). Vävykokelas syö meillä yleensäkin ihan mukisematta – ja yleensä aika reippaasti ja kai aika mieluusti, mutta tänään näyttivät nämä lihapullat risoton kanssa olevan oikein huippuherkkua. Voissa haudutettu fenkoli tosin jäi tyttären ja minun kesken jaettavaksi.

Pohjoiseen lähdetään siis valmiiksi levänneenä, ulkoilleena ja hyvinsyöneenä, mutta ei haittaa. On taas ihana lähteä. Hieman kaihertaa teinien kotiin jääminen, jättäminen? Mutta onhan minunkin opittava jo irti, …

Näissä merkeissä. Perinteistä on hyvä pitää kiinni.

(Klikkaamalla kuvan isommaksi näet, mitä mieluista olen saanut lahjaksi… )

– Miten tänään on rauhallista, ei uskois että on jouluaatto —

– Just ku se pappi sano, että nyt hiljaisella rukouksella muistamme niitä, jotka ovat pyytäneet esirukousta, … just silloin mun maha mourus, niin että puoli kirkkoa kuuli!

– Ihana kun on lunta, tuo kuusikin on niin kaunis!

– Mikä tämä juusto on? Maistuu … hm… ennenkuulumattomalle… Kuulumaton juusto?

– Tämmöstä mä oon aina halunnu!

– Voi kuinka hieno, kiitos!

– Aloitettaisko vielä tuo Panettone? – Yhtäaikaa kuudesta suusta: ”EI!”

– Enää neljä yötä niin H. tulee reissusta…

– Olipas mukava kun kävitte, olitte.

– Minä ainakin lähden lenkille, pakko… Sitä paitsi kohta pyryttää…

– Meillä ei sitten ole tänäänkään kinkkua.

– Päiväkirjoissa nyt aina on kaikkea typerää (toteaa Bridget Jones)

– Château Musar on jo 19 vuotta vanha. Sekin. Ja sen huomaa.

– Laittaisitko takkaan tulen? Haen kirjan.