Niitä näitä

Ihanaa Joulua toivottelen kaikille!

Laita tietokoneeseesi äänet päälle, klikkaa play ja odota hetki….)

Make a Smilebox greeting

Pakettikortit ovat hukassa. Ostin kauniita, yksilöllisiä pakettikortteja nipun, varmaan jo lokakuun puolella. Niitä oli Käsintehty-messuilla yhdellä myyntipöydällä pienessä laatikossa, josta valitsin yksitellen kymmenkunta korttia mielessä lahjansaaja ”juuri hänelle ja juuri hänen lahjaansa sopiva kortti”. Olin oikein tyytyväinen itseeni ”olen-ajoissa, ja-vielä-niin-kauniita-kortteja, käsintehtyjä-melkein-kuin-pieniä-lahjoja-sinällään”. Kotiin tultua pistin ne talteen, piiloon tietysti. Ja piilossa ovat!

No sattuuhan sitä. Mutta kun minulle sattuu tällaista vähän turhan tiuhaan. Lapset jaksavat edelleen muistuttaa minua niistä muutaman vuoden takaisista vappuylläreistä, jotka he saivat pikkujoulun aikaan. Muutama kesä sitten odotellessa vieraita perkasin litran mansikoita, kastoin sulatettuun suklaaseen ja koristelin vielä tomusokerilla. Olivat oikein kauniita ja makoisia, joskaan eivät enää parin päivän päästä kun löysin ne terassimme tarjoilupöydän alahyllyltä liinan alta, jonne olin pannut ne piiloon. Eivätkä nämä mansikat ole suinkaan ainoita ruokia, jotka ovat unohtuneet tarjota. Tiedättekö miltä näyttävät ja maistuvat uuniin makustumaan ja ”sopivaa hetkeä odottamaan jätetyt” tonnikalacrostintit? Nykyisin kirjaankin Menun edes itselleni jääkaapin oveen, jotta muistan nostella kaiken pöytään, mitä olen tehnyt ja ajatellut tarjota. Useammin kuin kerran olen pistänyt itseltäni piiloon uuden kirjan odottamaan, että ”ensin teen artikkelin valmiiksi ja sitten vasta aloitan kirjan”. Saatan löytää piiloon pistetyn kirjan vuodevaatelaatikosta, kirjahyllystä, matkalaukusta…

Joulun aika on erityisen otollista tällaiselle unohtelulle, koskapa ylläreitä ja lahjoja on ihan tarkoituskin jemmailla.  Ja tässä vaiheessa on turha tulla puhumaan mitään iästä, tällä unohtelulla ei ole mitään tekemistä iän kanssa. Olen hanskannut tämän hukkapiilottamisen jo kauan, vuosikymmeniä itse asiassa.

Nyt lähden etsimään, josko löytäisin lompakkoni ja ajelen ärrälle ostamaan tylsiä, tusinatavara pakettikortteja. Kun ne käsintehdyt löytyvät – tiedän että ne löytyvät – käytän niitä vaikka lakkiaislahjoihin ja kesäviemisten kortteina, herättävätpähän ainakin keskustelua.

Meille se toi ystäviä glögille, ja napostelulle. Jouluisessa, välittömässä hetkessä oli mukava olla. Sellainen helppous, joka näiden ihmisten kanssa olemisessa on, viehättää minua kovasti.

Olen lomalla. Ainakin monta päivää. Ehkä viikon, ehkä kaksi .. Riippuu niin monesta asiasta. Mutta olen lomalla, ja juuri tämä aika töiden loppumisesta joulupäivän iltapäivään asti on parasta joulussa: se odottaminen. Edes pieni kutkuttava jännitys.

Juniorillakin alkaa pian loma, mutta vasta huomisen vuorokauden puolella. Tämä suomalainen koulujärjestelmä kun vaatii tietyn määrän työpäiviä kouluvuoteen, eivätkä opettajat halua enää maanantaina jakaa tietämystään ja opettaa koulussa, on keksitty kerta kaikkisen loistava järjestely: niin yläluokkalaiset kuin lukiolaisetkin menevät kouluun tänään yhdeksäksi iltasella. Ja ovat koululla yli puolen yön, jotta huominen voidaan laskea työpäiväksi. Ja mitä nuoret tekevät tänään alkuyöstä koululla? Kertaavat vahvoja verbejä tai pitävät laskuharjoituksia? Ehkä sentään katsovat opettavaisia elokuvia tai lukevat ääneen maailmankirjallisuuden klassikoiden joulutarinoita?  In your dreams! Pelaavat sählyä tai ”saa siellä vaikka nukkua kuha on koulusa”. Just.

Entäs esikoisen joululoma? Kevään kirjoitusten jälkeen alkoi lukea pääsykokeisiin ja oli siivoojana SOL:lla koko kesän, ja elokuun lopusta kaksi viikkoa, jotka oli varannut lomaan, vietti ensin toisen viikon tosi kipeenä  ja toisen antibioottikuurilla. Ja on sitten tehnyt suhteellisen tiukan syyslukukauden opintojensa parissa, joten minä ajattelin, että kuinka ihanaa, että tytär saa vähän huilata ja nukkua ja olla kavereiden ja poikaystävän  ja ehkäpä peräti vanhempiensakin seurassa. Ja mitä tekee esikoinen? Hakee Hesburgerille töihin, ja mokoma pääseekin.

Semmoisia lomajuttua meillä.

Nyt on hoppu! Ja näppis rikki. Puhelimella bloggaaminen ei ole sujuvaa. Huomiseen.

Eilisen kiireisen sunnuntain jälkeen tänään on ollut sellainen hidastettu päivä. Tiedättehän, kuin liikkuisi hidastetussa filmissä. Eikä oikein saa mitään aikaiseksi. Kirjoituspöytää putsailin töissä ja perjantain tenttivastauspinon setvin pois, mutta mitä muuta? Vaikea sanoa.

Postia aukoessa sattui yksi mainio juttu: tuttava lähetti minulle muutaman sivun kopion yhdestä artikkelista ja hän toteaa oheen liittämässään joulukortissa ”sinua saattaisi kiinnostaa”. Toki kiinnostaa, olen itse kirjoittanut sen. Mukava saada postissa omasta artikkelista kopioita. 🙂 Sekin on niitä kirjoituksiani, josta on tullut palautetta about sata kertaa niin paljon kuin kaikista tieteellisistä artikkeleistani yhteensä.

Itsenäisyyskynttilöiden historia, makkarakuppien nousu ja tuho, harrastajakokkaajan omakustanne keittokirja ja melkein novellimuotoon kirjoitettu väitöskirjan ”päähenkilön” elämäntarina ovat pieni murto-osa kaikesta julkaisemastani, mutta ne vain kiinnostavat ja saavat aikaan kommentointia. Välillä mietinkin, pitäisiköhän profiloitua uudella tavalla? Heittäytyisin freelance-kirjoittajaksi? Ehkäpä nyt kuitenkin heittäydyn kotihommien pariin.

Olin sopinut tänään ”työ”tapaamisen kaupungille. Sen varjolla lähdin kampukselta jo varhain iltapäivällä, hoitelemaan omia asioitani. Kukapa perheenäiti ei joulunalusperjantai-iltapäivänä tekisi vastaavaa. Sillä tavoin rauhoittelin itseäni lintsaamisesta.

No joka tapauksessa, poikkeuksellinen kaupungilla oloaika sai minut tapaamaan kolme vanhaa tuttua. Ja olen edelleen kaikista kolmesta tapaamisesta ihmeissäni, minuun sattui. Kosketti – hyvässä ja pahassa. Väistämättä peilaa omaa elämäänsä muille tapahtuneeseen, olen lapsellisen onnelllinen ”onneksi-ei-minulle” ja kateellinen ”voi-kunpa-minäkin”. Tai vielä enemmän ajattelin, että ”onneksi tuo vanha ystävä on saanut asiansa noin järjestykseen” ja tavatessa toisen ”miksi tämä vanha tuttu on joutunut kärsimään noin paljon”. Ainako on ravisteltava näin rankasti, että ymmärrän pienessä maailmassani, perheeni parissa, olla onnellinen.

Tästä päivästä on jäänyt paljon jälkiä.  Askeleita hankeen, miinuksia tiliotteeseen, joululimppuja, mustelmia,  WWW-päivityksiä, siirappitahra mattoon, saatu hymykin jätti jäljen ja erityisen maistuva pastakastike painui makureseptoreihin hyvänä jälkenä. Keskustelu, joka ei johtanut mihinkään, jätti tyhjän jäljen mieleen.

Paljon jälkiä, joista ei historiaan jää mitään. Vai jääkö? Arjen historiaa tutkiessa tuskastuu välillä kun jälkiä on niin vähän. Kovin vähän on asiakirjoja tai muistioita arjesta. Arkistojen hyllyissä eivät hyvää tehneet hymyt ole pääosassa, eikä pöydän kulmaan kiireessä kolautetun reiden mustelmista kerrota missään. Arkisista kävelyreiteistä, saatikka niillä mietityistä asioista, kukaan ei vuosikymmenien päästä tiedä mitään. Ei kukaan, ei mitään.

Pakastuu. Nyt voisi kotonakin tehdä tällaisia kakkuja (klikkaamalla suurenee) kuin tein mökillä viikonloppuna. Aika kalorivapaa on. Eikä voi epäonnistua.

Piparkakkutaikinan taidan myös tehdä. Tomafoillekin se maistuu paljon paremmin kuin tuollainen feikkikakku, sillä on nytkin taikinapallo kainalossa.

Tähän aikaan vuodesta perheen teinit eivät oikein tahdo äitinsä jouluhöpötyksiä kestää. Mutta sille nyt ei vaan voi mitään. Kestävät tai eivät: tonttuja meillä riittää. Eikä enkeleitä ole elämässä koskaan liikaa, saatikka joulun aikana. Ja joulukukkia, ja tuoksuja. Ennen meillä riitti suklaatakin vaikka kuinka kun siippa sai yhteistyökumppaneilta lahjaksi kilokaupalla konvehteja: no nyt ei enää ole, mitä voi pitää hyvänäkin asiana. Niinpä ostin sitten itse kaksi suht pientä rasiaa ja ostin heti niin hienoja ja kallita, ettei niitä paljon raski syödä. Sitä paitsi belgialaiset konvehdit ja Valrhonan Bonbonsit ovat niin huippuja, että yksi tai kaksi riittää hyvin suklaan tuskaan.

Ainoa mitä ei ole tarpeeksi –  yllätys, yllätys – on aika. Työ ja erityisesti lukukauden lopun rutistus häiritsevät tunnelmointia. Huomenna voisinkin kyllä ”tutkimusosuudessani” katsella 1920- ja 1930-luvun ruokareseptejä ja joululehtiä. Se olkoon nyt niin kovin muodikasta ”ajankohtaista historiantutkimusta”    🙂

Aamulla maa kauniisti valkoinen nuoskalumesta, ja pakkasta -1 C. Lumi rauhoittaa. Mutta sekö se sai jouluvaihteen päälle? Onko se tosiaan kahden viikon päästä? Joulukorttikuvat on otettu, lapset eivät enää millään suostu kuvattaviksi, joten Tomafoi ja Iisakki (perheemme ikiaikaiset tontut, jotka muuttavat muotoaan harva se vuosi) ovat nyt joutuneet poseeraamaan. Missä välissä ehtisin kuvat kortiksi taitella ja missä enää ehtisi ne painattaa? Entäs sitten perinteinen digitaalinen joulusivuni? Huomenna?

Mitäs muuta? Lahjoja en enää paljon hanki. Vuosikymmenen takainen lelurumba on onneksi ohi. Vaikka sen myötä myös Suuri Jännitys on mennyttä. Se on tietysti haikeaa.

Joulua juhlitaan syöden. Aaton pitkä illallinen vaatii etukäteen vain vähän touhuamista. Mutta pipareita leivon ja laatikot leivinuuniin, pitänee tehdä sunnuntaina, kun lauantai kerran on vietettävä duunissa. Kakun tai kaksi teen. Jälkiruokaresepti pitäisi vielä jostain keksiä. Jotain uutta tietysti.

Kolmen tenorin joululevyn voisin nyt hakea soimaan ja vauhdittamaan tätä suunnittelua…

Siihen nähden,  miten tolkuton suorittaja olen luontaisesti, selviän joulusta aika vähällä. Nykyään.