Niitä näitä

Aivan kuin aamiaisen hedelmätuoremehut (tänään jo lantrattuna), lounaan porkkana-ananasmehut ja päivällisen luomukasvisliemet sekä välipalojen vihreät teet alkaisivat näkyä ihon värissäkin: kellerrän vähitellen. Kevätpaasto tuntuu tämänpäiväisessä lumimyräkässä vähän hassulta. ”Vääränlaisesta” säästä huolimatta mennyt ihan hyvin, ja huomenna jo vähän raakaraasteita ja hedelmiä tiedossa…

Pehtoori palasi pohjoisesta parahiksi: tekemään lumitöitä 🙂 . Kummastelin, jotta miksi jo tänään kotiutui, johon totesi, ettei huvita yksikseen – 34 C:n pakkasessa hiihdellä. Jotta kylymä oli ollu. Toi tullessaan Saariselän Sanomat, joissa oli julkaistu minun lähettämäni ”kilpailukuva”; luulin että oli joku kilpailu, mutta sellaisella ”Postia lukijoilta” -palstalla se vaan julkaistiin. Julkaistiin siis kuitenkin. Hih.

Koivu kommentissaan eiliseen Nostalgia-postaukseeni totesi, että blogini ”vaihtoi (yllättäen) fenotyyppiä kameleontin tavoin”. Niin tekikin: eilen ehtoolla asentelin uuden ”teeman” blogini pohjaksi, värejä ja muuta ulkoasua muuttelin aika lailla, muutamat ehtivät sen nähdäkin, mutta siinä oli ongelmansa. Moni asia ei pelittänyt ollenkaan: mm. kommentointi ei onnistunut (kiitos H. tiedoista), tekstit olivat kaksikielisiä, arkistosivu ei näkynyt ja muuta sotkua, joten aamulla varhain ennen salille lähtöä vaihdoin tämän vanhan ilmiasun takaisin, mitä nyt taustan vaihdoin – taas – siniseksi. Pieni harha-askel on peruttu.

Olen oikein tyytyväinen kun keksin tänään mennä aamusaunaan. Salin jälkeen, ennen töihin menoa, tuntui kummallisen juhlalliselta, vaikken minä yleensä saunomisesta juuri perusta. Paitsi mökillä. Olen tyytyväinen kun on luminen, mutta erityisen vähäluminen talvi, ja kun pakkasta on sopivasti. Työhuoneessani oli tänään rauhallista, ja lämmintä! Kiitokset huoltomiehille, kun ehtivät viimeinkin käydä. Olen tyytyväinen kun pehtoori on pohjoisessa, vaikka mieluusti minäkin tietysti olisin siellä, mutta toisaalta minulla on nyt tämä ja ilmeisesti huominen ilta ylellistä yksinoloa kotosalla. Sekin tuntuu hyvälle kun ei ole ollut nälkä.  Monta biisiä, jotka äsken  iPodiini äsken netistä ostin, kuulostavat oikein mukavilta. Se että poika luki toissailtana kokeisiin tuntuu vieläkin hyvälle, varsinkin kun vertaa eiliseen iltaan, jolloin, mokoma, salireissunsa jälkeen yksinkertaisesti karkasi, vaikka ruotsin sanoja olisi ollut repullinen päntättävänä. Olen iloinen kun sain takkatulen syttymään jotensakin kerralla, mikä tämänvuotisilla takkapuillamme ei ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. Takan nojatuolilla odottavat kirjat, ei-työkirjat, tekevät jo odottamisellaan olon lokoisaksi. Juuri tänään olen tyytyväinen matkaoppaisiin ja höpöhöpö-kirjoihin. Tänään on merkillinen olo, ihan seesteinen olo. Hyvä niin.

________________________________________

Ai niin, uudet rillit on nyt tilattu. 15 ystävällistä blogivierasta antoi äänensä dilemmaani: ruskeat vai violetit sangat. Äänet jakautuivat seuraavasti:

Violetit (lilat) 10 (66.67%)
Ruskeat 4 (26.67%)
Hanki piilolasit! 1 (6.67%)

Kaksi kolmannesta kannatti violettien hankkimista. Sellaiset on nyt sitten tilattu. Yksi ehdotti piilolasien hankkimista. Olen minä senkin tehnyt: pari vuotta sitten hommasin sellaiset, pehmeät piilarit. Toiveena oli, että edes rullistellessa ja mäessä voisin niitä käyttää ja ettei tarvisi ostaa aurinkolaseja vahvuuksilla, mutta eipä tullut minusta piilareiden käyttäjää. Silmät ja pää kipeänä kaikki harjoituspäivät.

Löysin lenkillä uuden reitin merenrantaan; oli hurjan hieno ilma. Aurinko. Kevätaurinko. Kameran kanssa kului melkein pari tuntia nauttien.

Tänä vuonna tämä (linkki 29.1.2008) on juuri nyt ajankohtainen. Glaubersuola on jo kärsitty. Vieläkin puistattaa.

Minä:  Hei, haluaisin onnikkakortin.

Palvelupisteen nainen: Meillä on monenlaisia, kuukausikortteja, ladattavia, paperisia…

– Tarvin ihan tavallisen, sellaisen kun käytän hyvin harvakseltaan…

– Ajatko vain kaupunkialueella vai yli kaupunginrajojen?

– Ei, en minä enää aja, haluan siis kyytiin. Onnikkalipun että pääsen matkustajaksi.

– Niiiinnn???  Matkustajaksi?

– Niin, en minä enää aja. Haluan joskus vain kyytiin.

– Just joo. Käviskö tämmönen 20 matkan lippu?

– Käy kiitos.

(Stockan lipunmyynnissä tänään)

________________________________________________________

(Ja sitten toimittamaan seuraavaa asiaa.)

Minä: Hei, tarvisin ilmeisesti uudet rillit, kun en enää näe kunnolla.

Optikko (jo vuosikymmenen hyvin palvellut, tutuksi tullut): Näyttää tuo ikäkin vaativan näöntarkastuksen, että ajokortti pysyy voimassa.

– Niinpä. Siis siksikin olen täällä.

– No antaisitkos sen ajokortin, että saan ne tiedot tänne rekisteriin ….. ABCD??

– Niin. Sellainenhan se on.

– Hetkinen …  mitä tämä tarkoittaa…  ??

– Tarkoittaa, että tarvin uudet rillit, eikö?

– Ajatko SINÄ  linja-autoa? Osaatko SINÄ ajaa linja-autoa? Mutta eikö se historia… Historiaahan sinä työksesi? Tai siis ethän sinä onnikkakuski … ?

– Ei, en ole pitkään aikaan päässyt ajamaan linja-autolla…  Historia on edelleen se ykkösjuttu, ja sitäkin varten tarvitsisin uudet lasit. Kun ei enää näe lukea tenttivastauksia saatikka 1700-luvun vanhoja käsialoja…

– Yhy. No niiin. Ja näetkös alarivin…

– F A R A O

– Ei, ei siellä ole F A R A O. Siellä on E A P A C

– No niin, tarvin siis uudet lasit.

______________________

Nyt sitten on suurin ongelma, että ruskeat vai violetit. Tuossa ne on vieressä, molemmat koetteilla. Ja maanantaiksi  pitäis päättää. Teinit sanoivat, että violetit on ”tätit” ja sitä minä herravarjelkoon! haluan välttää! Pehtoori oli samaa mieltä minun kanssani, siis että ruskeissa ei ole särmää, joten kannattaa ottaa violetit! Tässä se nyt perjantaiehtoo menee tämmöistä isoa asiaa pohtiessa. Olisiko blogivierailla kommentteja? Violetit vai ruskeat?

Kuinka paljon sitä oppiikaan kun kuuntelee viisaampiaan ja saa neuvoja ja palautetta jo tekemästään. Ei, en ole ollut missään historiaseminaarissa tekstieni kanssa: olen ollut valokuvauskurssilla. Toivottavasti oppi näkyy joskus kuvausjäljessä.

Ai niin. Töissä oli tänään tällaista (äänet päälle):

http://www.youtube.com/watch?v=m6cTQkVkRCw

Nyt vetäydyn kirjallisuuden pariin:  Siri Hustvedtin kirja Amerikkalainen elegia, on niin monitasoinen ja vaativa kirja,  että se vie minulta merkillisen kauan aikaa. En vielä tiedä, onko se minusta hyvä kirja. Ehkä se on. Kerron sitten kun olen lukenut.

Aamulla ei ollut valoa näkyvissä, mikä oli tietysti hyväkin sillä tein valokuvauskurssin kotiläksyjä (”kuvaus niukassa valossa”) matkalla töihin. Yliopiston kirjasto on ulkopäin pimeässä upean näköinen, samoin kuin kasvitieteellisen puutarhan valaistut pyramidit, ja ajattelin, että minähän niistä kuvat nappaan ennen tutkijankammioon mönkimistäni. Siispä kamera ja jalusta mukaan ja eiku Linnanmaan pellolle hankeen (olemattomaan onneksi) rämpimään ja säätämään valotuksia ja iso-arvoja ja sen sellaista. Eipä otoksista nyt ihan mielikuvieni mukaisia kuvatuksia tullut, eipä! Ja siellä pimeässä pakkasessa hyvissä ajoin ennen kahdeksaa touhutessani kiitin Luojaani, ettei opiskelijoilla ole tapana niin aikaisin kampukselle – varsinkaan sen takapihalle – suunnata. Olisivat varmaan lopullisesti lehtoriparan todenneet pahasti ylirasittuneeksi tai muuten hurahtaneeksi.

Jokunen vuosi sitten sain yhden nuorukaisen kurvaamaan pyörällä lähes aliskan seinään: olin iltasella kevään ensimmäisellä rullaluistinlenkillä ja hoksasin ison ojan reunalla, auringon hellimällä läntillä versoneen ensimmäiset voikukanlehdet, joita tuolloin kovin kipeä kilpikonnamme tarvitsi (sai niistä mm. A-vitamiinia silmätulehdukseen)  ja joita minä sitten ryntäsin rullikset jalassa poimimaan taskut täyteen. Juuri kun kapusin ojanpohjalta rullaluistinvermeet päällä ja luistimet jalassa opiskelija tunnisti minut ja minä idiootti vielä iloisesti huikkasin, että kilpurille voikukanlehtiä poimiskelen täältä… Opiskelija ei koskaan maininnut tapahtumasta mitään. Minulle ainakaan. Humanistikuppilassa sen sijaan mahtoi olla lystiä.

No tänään kuvaussession jälkeen puuduttavahkona jatkunutta päivää piristi sähköpostiin tupsahtanut ilmoitus Sanakehrääjän kommentista eiliseen itkuntuhruiseen postaukseeni. Sain elämäni ensimmäisen blogiawardin!

Tunnustus kuuluu jakaa eteenpäin bloggaaville henkilöille, joita pitää tärkeinä, inspiroivina ja kannustavina itselleen.  Minun kuuluisi tämä Sanakehrääjälle lähettää. Hän osaa kirjoittaa, ja jaksaa oikeasti opiskella sitä lisää. Minun osuuteni hänen luovuuteensa on enimmäkseen kannustava  – ja kadehtiva. Ja pilkuttava. 🙂 Kiitos Sanakehrääjä.

Tänään ei olisi pitänyt herätäkkään. Tai oikeastaan olisi pitänyt nukahtaa edes aamulla, ja jäädä nukkumaan. Yö meni jotensakin valvoessa ja päivä siitä ja valvomisen syystä johtuen jotensakin – etten suoraan sanoisi – paska!

Ja kun on paha olo, minä syön. Lohdutukseksi. Ja nyt on paha olo syömisestäkin. Ja pahan olon lohdutukseksi on syötävä ja siitä tulee paha olo ja … Auts!

Hyvä olo oli opiskelijoiden kanssa. Iltapäivän opetuksen aikana en voinut rypeä surkeudessa, enkä syödä. Mutta nyt voin mennä hakemaan ISON juustovoileivän. Ja ehkä kaakaota.

Huomenna varmaan jo parempi …

Olin Valokuvauskurssilla. Hoksasin, että menin porukkaan, joka oli jo syksyn kokoontunut ja jonka asiantuntijuus pikkuisen hirvittää. Mietin vielä pärjäänköhän pidemmälle ehtineiden joukossa. En hallitse kameran ja valokuvauksen terminologiaa kuten muut kurssilaiset – no sitä vartenhan olen kurssille mennyt. Saatan joskus onnistua kuvan otossa mutta se ei johdu siitä, että tarkkaan tietäisin, mitä teen, vaan siitä, että otan niin paljon kuvia, niin monin eri asetuksin,  että aina joku välissä onnistuukin…  🙂   No mietin, jatkanko keskiviikkoiltaisin Oulu-opistolla vai pysynkö kotosalla.

Nyt ahistaa. Pehtoori kävi tänään ostamassa minulle kameraan polarisaatiolinssin; osti kun niin pyysin. Oli ostanut samalla pienen, uuden valokuvaus kirjasen. Ajattelin ensin, jotta hyvä. Varsinkin kun olen keskiviikkona aloittamassa Oulu-opiston kuvauksen JATKOkurssin ja ensi kuussa pääsen päivän PhotoShop-JATKOkurssille. Otinpa tuossa töistä tultua ja syötyä uuden linssin ja kirjan ja ryhdyin vähän kertaamaan valokuvauksen ”teoriaa” ja oikein tarkemmin katsomaan, mitä kaikkea kamerastani saakaan irti ja vähän tsekkaamaan, mitä kaikkia mahiksia PhotoShopissa voisikaan olla. Ja nyt on niiiiiin uuno, urpelo olo, ”en-tiedä-mistään-mitään-ja-olen-muka-jatko-kursseille-menossa”. Alkeetkin hukassa. Eikä millään aikaa treenata. Nytkin pitäisi opetusta valmistella… Mutta jos kuitenkin vähän aikaa otan RAW-kuvia ja muokkailen, josko jotain oppisin.

Vieläkin soi valssi … Olemme olleet teatterissa katsomassa Keisarin valssia. Olihan Aleksanteri ensimmäisellä komea ääni ja raami.  Loisteliasta pukuteatteria ja musiikkia.  Kolme tuntia viihdettä isolla V:llä. Historian tuotteistamista parhaimmillaan.

Murmeli ja me. Kolmistaan. Ja teatterihan vaatii ruokaa ennen tai jälkeen. Me olimme päivänäytöksen jälkeen Matalassa. Viiden ruokalajin yllätysmenussa oli kaksi erinomaista, kaksi hyvää ja yksi välttävä. Kookosrisotto väliruokanna  ja paistettu kuha pääruokana olivat ne erinomaiset. Jo huomenna on testattava kookosrisottoa. Että se oli hyvää. Jälkiruokana ollut digestive-pohjainen mango-kakku oli vain välttävä.

Mutta insinööri-pehtoorikin totesi, että kulttuuri (teatteri ja historia) on hyväksi – jos se yhdistetään myös vatsan nautintoihin. 🙂