Niitä näitä

Suvinen sunnuntaiaamu – hiljaista.  Tuoksuu vastaleivottu pulla.  Ollaanko oikeasti keskellä kaupunkia? Porvoon kirkon silhuetti ensimmäisenä silmissä aamukahdeksalta uloskatsoessa. Aamiainen hotelli Onnissa jotain ennenkokematonta. Olimme eilen hotelliin kirjautuessamme saaneet täytettäväksemme lanketin, jossa ilmoitimme, mitä aamiaisella haluaisimme ja moneltako aamiainen olisi hyväksi. Ruksailimme aamiaherkkuja ja kirjasimme, että aamulla yhdeksän jälkeen olisi sopiva aika meille aamiainen tarjoilla.

Niinpä menimme aamiaihuoneeseen yhdeksän jälkeen ja meille oli katettu oma pöytä valmiiksi. Kauniisti katettu, kahvi kuumaa ja pehtoorin ruksittama pekoni ja paistetut munat tuotiin pöytään saman tien kun ehdimme istahtaa…

Aamiaisen jälkeen oli aika kirkonmenoille. Eikä ihan mikä tahansa jumalanpalvelus, vaan Porvoon tuomikirkossa oli ”Porvoon valtiopäivien 200-vuotisjuhlien päätösmessu”. Päivälleen 200 vuotta sitten samassa kirkossa olivat Aleksanteri I, autonomisen aseman saaneen Suomen valtiopäivämiehet ja alamaiset ja Ulla Möllensvärd? Tänäänkin siellä oli kirkko ääriään myöten täynnä. Lukukappaleen (psalmin 28 alusta) luki Sauli Niinistö, jonka rouva puoliso oli myös mukana, ja saarna oli piispa Eero Huovisen vastuulla. Huovinen puhui enemmän asiaa kuin julisti evankeliumia. Saarna oli retorisesti, asiallisesti ja historiallisesti kaikin puolin erinomainen. Ennen ei olla oltu kaksikielisessä jumalanpalveluksessa. Kaksikielisyydestä tuli oma sävynsä: uskontunnustus kahdella kielellä yhteenääneen! Onneksi toinen kieli oli ruotsi, ei venäjä. Sitä minä siellä lehterin penkillä mietin.

Puolelta päivin suuntasimme kohti Verlaa. Unescon maailmanperintökohteen statuksen vuonna 1996 saanut Verlan pahvitehdas on kerran aikaisemminkin (1984??) ollut vierailumme kohde, mutta nyt museoitu tehdasalue oli hienon hienoksi kohteeksi laitettu. Tunnin opastus vei vuosisadan takaiseen tehdasmiljööseen, työn tekemisen – nykypäivästä kovin paljon poikkeavaan – raskaaseen maailmaan. Ensi talven luentosarjani ”Suomen teollistumisen sosiaalihistoria” sai paljon uusia nyansseja ja paljon uusia kuvia. Ks. esim. tiiliornamentiikkaa. Ei monessa Suomen tehtaassa ole tuollaista!

Verlasta suuntasimme mutkien kautta kohti Rantasalmea. Matkalla mm. Tertin suurenmoinen kartano, ja houkutuksia täynnä ollut kartanon ”Navettakauppa”. Omena-calvados-hyytelöä, Karu arki -olutta tuliaisiksi  ja pieniä lahjaesineitä tarttui mukaan. Olisi ehkä kannattanut jäädä Terttiin yöksikin. Mutta alkuperäisen suunnitelman mukaan olemme nyt Rantasalmella Ruusuhovissa.

Tälläkin kartanolla on kiehtova historiansa Hieman syrjässä, hieman nukkavieru, mutta rauhallinen ja illallinen (alkuun sokerisuolattua ankanrintaa ja pääruoaksi madeirassa haudutttuja sipuleita, kermahapankaalta ja – ah niin makoisaksi kypsytettyä – karitsanpotkaa) oli kerrassaan kulinaarinen. Viinilista ei säväyttänyt mutta Raimat Abadia oli tuttua ja täytti tehtävänsä. Ilta-auringossa kartanon järvenpuoleisella terassilla kelpasi. Kartanot ovat kiehtovia.

Karhulan Hovissa nukuimme hyvin, pieni aamuyön herätys kun naapurihuoneeseen tulivat juhlijat viiden aikoihin. Aamiainen kartanon lasiverannalla rosaariota ja nurmikenttää katsellen aamuauringossa oli miellyttävä.

Sukuloiminen ei ole meidän vahva juttu, mutta tänään aamupäivällä sen teimme ja kyllähän se kannatti. Toinen lempparitädeistä miehineen lähti oppaaksi Tavastilaan (jossa oli toinen mummulani) ja Karhulaan. Kierroksen lopuksi ajelimme Langinkoskelle. Keisarin kalastus”majalle”. Maja tosiaan! Aleksanteri III ja perheensä mökkeili upeassa miljöössä. Koski oli vaikuttava. Ja sää hieno.  Luennoille paljon uusia kuvia.

Hyvästelimme karhulalaiset ja jatkoimme kohti Porvoota. Kulloon kartanossa piipahdimme. Butiken på Landet sai Visan vinkumaan, ei edes pahasti. Olisin voinut uusia garderobiani enemmänkin, mutta erityisen iloinen olen löytämistäni housuista. Ja taas: miljöö vaikuttava.

Sitten Porvoo. Hotelli Onni. (kklikkaaamalla kuva suurenee. Meidän ikkuna on rännin vasemmalla puolen) Porvoon vanhan keskiaikaisen kivikirkon takapihalla, kirkkotorin reunalla pieni, uniikki,  tavattoman viehättävä. Suihkuttelujen jälkeen jalkauduimme vanhaan kaupunkiin. Raatihuoneen torilla, kappalaisen virkatalon seinustalla nautimme lasilliset kuohuvaa, nautimme  valtiopäivätunnelmasta (200 vuoden havina?), Porvoon kalaasit olivat juuri loppuneet, historiallisissa asuissa kulki väkeä, aurinko paistoi. Lomanen. Kotimaassa näin hienoa?

Kävelimme mukulakivikatuja, piipahdimme putiikkeihin. Menimme jokirantaan jossa  Cafe & Bar Bistro kiehtoi. Jäimme istuskelemaan aurinkoon melkein illan ruoka-aikaan asti, seurasimme ohikulkevia, ravintolaan tulevia. Lämmin, leppoisa olo.

Ravintola Timbaali on kai Porvoon ravintolamaailman  yksi helmi, etanaravintola ilmoitti meille että varauksia ei enää oteta kun on niin täyttä. Yritimme uudelleen: mahduimme hyvin. Ja kyllä kannatti: menu oli lähtemättömän hyvä.

Käveltiin vielä. Kirkon pihalle, raatihuoneen torille. Ei valittamista.

Prologi: jokaisella pilvellä on kultareunuksensa, on oltava ylämäkiä, jotta voi lasketella alaspäin, kasvaakseen henkisesti ihmisen on koettava henkistä tuskaa ja kipua, seitsemän lihavaa vuotta vaativat seitsemän laihaa vuotta, jotta voi tuntea elämäniloa täysipainoisesti, on koettava myös kipua ja tuskaa. Onko? Miksi!

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Mitä yhteistä on Teemu Selänteellä ja  Deep Purplella sekä pehtoorilla ja meitsillä? Me kaikki olemme Kotkan meripäivillä! Päivä meni tänne ajaessa ja kertaheitolla löysimme (ihan omaehtoinen TomTom toimi oikeastaan vallan mainiosti) Karhulaan ja  Karhulan Hoviin. Kauan eläköön Internet! ilman sitä tämäkin majapaikka olisi jäänyt löytämättä. Kartano on valmistunut 1891 ja sillä on vahvasti juurensa Suomen sahateollisuuden syntyvaiheissa (vrt. Karihaaran saha 1874, joka oli väikkärini keskiössä!) ja Karhulan lasiteollisuuden historiassa. Tämä on hyvä. Meillä on kaksi huonetta, huonekorkeus on vähintään kolme viiskymmentä, telkkaria ei ole, mutta hieno ranskalainen parveke on. Puutarha on hulppea ja wlan toimii! Historian havinaa yllin kyllin.

Ja sää! Ilta seitsemältä kun suuntasimme paikallisbussilla kohti Kotkan keskustaa mittarit näyttivät vielä + 25 C.

Tall Ship Races -purjealukset olivat enimmäkseen ehtineet piipahtaa Kotkan satamassa – matkalla Pietarista Turkuun – mutta muutaman sentään näimme. Ja näimme mitä tarkoittaa Kotkan meripäivät! Tuhansia ihmisiä kävelemässä satamassa, kymmeniä kojuja, joissa myytävänä rihkamaa, kaduilla paljon humalaisia nuoria ja aikuisia, ihmisiä, joita katsellessa tuli monta kertaa mieleen tyttäreni tokaisu ”eikö-tuolla-ole-kotona-kokovartalopeiliä”. Humalaiset, päivän auringossa viettäneet ihmiset, eivät välttämättämättä ole ihan ilo silmille. Toisaalta joukossa oli paljon iloisia, puheliaita lomalaisia. Deep Purple -faneja joille juuri nyt (klo 23.30 on h-hetken aika) bändi aloittaa esiintymisen. 54 euroa liput ja 2 euroa korvatulpista. Tästä minulla olisi hämmästyksen sana lausuttavana mutta jätän väliin).

Kuljimme massan mukana, sään suosiessa. Suositusten jälkeen istahdimme illallisella paikalliseen Fransmanniin. Vastoin ennakko-odotuksia söimme hyvin. Erinomaisesti. Nyt ei tarvita kuin unta.

Kuntosalilla oli aamulla KUUMA. No, kerrankin minullakin hiki irtosi. Eksyin myös työpaikalle. Kukat kastelemaan, roskapostit poistamaan, maapostit aukaisemaan; esimies oli ilokseni jättänyt kaksi ikivanhaa keittokirjaa ”perintökirjoja, eteenpäin. Ole hyvä!” luki saatelapussa. Kovastihan sellainen minua ilahdutti. Ja lisää keittokirjoja tälle päivälle tuli kun hain murmelin ostoksille: melkein kuin lohdutukseksi peruuntuneelle Koiviston turneelle sain Karjalaisen keittokirjan.

Ostoslistalla oli rillit: löydettiinkin äidille silmälasit. Niitä piti etsiä ja valita, mutta aurinkolasit ”kolahtivat” heti kerralla. Torikahveillakin käytiin, – mikäs oli käydessä kun on lämmin! – ja etelään viemisiä hallista hankittiin.

Nuorisoa ei juuri näy. Niinpä tein pehtoorille ja itselleni oivallisen tonnikalalasalaatin (ei mistään tölkkitavarasta!). Reseptin olin onneksemme pistänyt talteen Viini-lehden nettipalvelusta. Josko jopa kalaasiruoka? Voisin joku päivä kirjailla reseptin tännekin…

Juuri katselimme silityselokuvan (jollet tiedä, mikä se sellainen on, niin vilkaise merkintä viime kesältä). Tämän kesän kolmas (1. oli Revolutionary Road, Leonardo diCaprion ja Kate Winsletin toinen (Titanic se aka) hieno kuva, ei niinkään hyväntuulinen, mutta hieno. Ja toinen oli kahden suomalaisen huippunaisnäyttelijän – Tiina Lymin ja Minna Haapkylän – Erottamattomat. Niistä molemmista pidin myös. Varsinkin tuosta ekasta) silityselokuva oli Naisten etsivätoimisto nro 1. Se on Alexander McCall Smithin dekkareiden, jotka olivat viime kesänä minulle ykköslukemista, pohjalta tehty leffa. Elokuva yhtä hyväntuulinen kuin pokkaritkin. Silitysvuori hupeni hymyillen leffan edetessä.

Nyt olisi syytä pakata.  Huomenna aamupäivällä ”Tapaaminen”. Ja sitten kohti Kotkaa.

Kyllä minä luulin että vähän enemmän lomalla saisin aikaiseksi. Toisaalta. Väliäkö sillä, etten saakaan…

Aamupäivällä vietetttiin Elmerin kanssa laatuaikaa kasvimaalla, tänään tuulista, sääsketöntä. Nyt on kivempi, siistimpi näkymä keittiön ikkunasta.

Ja kilpuri, nyt jo flunssasta täysin toipunut, oli täpinöissään kun sai vaeltaa ja syödä niin, että kilpi rutisi! Urakan jälkeen vesiastiassa oli hulvattoman hauskaa kylpeä. Kauan aikaa ahtaassa ammeessaan jaksoi lillua.

Iltapäivän sitten paistattelimme auringossa. Käytin juniorin kroonista rahapulaa häikelmättömästi hyväkseni, ja sain pojan pesemään kuusi isoa mattoa. Palkkatyövoiman raataessa perkailin mansikoita ja lueskelin.

Äsken piipahdin Walolla. Huutokaupassa. Halvaksi tuli tämä kerta. Tarjolla oli likaisia ryijyjä, Päätalon kirjoja, Arabian kulunutta Fennicaa, loputon määrä kristallikruunuja, harrastajamaalareiden akvarelleja ja kaikkea muuta, jota en maksustakaan olisi ottanut mukaani. Ei siis tarvinnut jäädä odottamaan huutokaupan alkua.

Nyt ajattelin ryhtyä laatimaan ensi viikonlopuksi kotimaan matkaamme varten suunnitelmaa. Perjantaina ajamme Kotkaan, jossa sukulaistapaaminen ja Meripäivät. Sitten lauantai-iltapäivällä matka jatkuu ja seuraava sovittu etappi on Vierumäellä maanantaina. Siis kaksi vuorokautta aikaa.  Ehdotouksia? Mukavia majapaikkoja, nähtävyyksiä, ajoreittejä, museoita tai muuta mukavaa Kaakkois/Itä/Etelä-Suomesta, jota kannattaisi nähdä tai kokea? Kertokaapa vinkkejä? Imatran Valtionhotelli, Savonlinna ja sen oopperajuhlat sekä Haikko on nähty. Porvoo voisi olla ehkä yksi kohde, mutta onko muuta? Maaseutuputiikkeja? Kartanomajoitusta?

Tiistai? Hyvä kysymys!

Tänään sen teimme! Seppo Similän taidegalleria on nähty ja koettu. Ehkä enemmän paino sanalla koettu.  Taitelija itse oli paikalla kun pihaan ajoimme. Aluksi kysyimme, jotta ”mistähän aloittaisimme?” johon taiteilija ykskantaaan totesi: ”Mistä minä tiedän mistä aloitatte!”  Katselimmme siistiä pihapiiriä, jossa oli monia merkillisiä ”huvimajoja” ja siirrymme päärakennukseen, jonka seiniä peittivät maalaukset. Kysyin ”Vieläkö maalatte?” – En!”

Yritin jatkaa smalltalkia ja kysyin, että ”No? Miksette?” Mihin sain napakan vastauksen, että ”johan vastasin, turha siinä on nokitella!” Enpä sitten enää paljon kysellyt. Maalaukset toivat – tietysti – mieleen Dalin (aivan kuten Koivu kommenteissaan viisaasti jo jokunen viikko sitten ajattelikin). Mutta ainakin esillä olleet taulut olivat jotenkin kauniimpia, realistisimpia, kuin Dalin maalaukset. Muutamasta mustavalkoisesta maisemamaalauksesta pidin todella. Mutta ehkä emme menneetkään sinne  vain taide-elämyksistä nauttiaksemme. Kuten sanottu, paino sanalla ”koettu”.

Taide-elämyksen jälkeen ajelimme Rantapeltoon (talokauppojako ohimennen?), kevyttä kenttälounasta taidematkalla olleiden kanssa ja siirryimme viinikerhon tapaamiseen kaupunkiin. Aurinko helli Cafe Saaran ulkopöydissä. Illan vietimme viininmaistelun parissa. Kerhon varastointiviinejä viime vuosituhannelta oli nautittavana. Turriga Sisiliasta oli ehdoton suosikki! Ja taas söimme.

Tiistaiko tänään on?

Ei viisumia! Emme saaneet viisumia Karjalan matkaa varten. Olen pahoillani, olen tosi pahoillani ja vähän raivoissani. Kenelle? Koivisto jäi ainakin tänä kesänä näkemättä.

Päivittäisen urheilusuoritteen ajattelin korvata kyykkimällä kasvimaalla ja pyöräilemällä. Kasvimaalla ei hermot kauan riittäneet! Tämän kesän koko sääskipopulaatio tuntui parkkeeranneen meidän pienelle yrttimaalle niin, ettei kitkemisestä tullut yhtikäs mitään. Puolen tunnin jälkeen lähdin karjuen sisälle: ei kestä Erkkikään, saatikka minä!

Odottelin, jotta pehtoori ehtisi mukaani ja suuntasimme hautuumaalle. ”Pieni” haudan ehostusoperaatio venähti parituntiseksi kunnostustyöskentelyksi. Nurmen vaihtaminen koristesoraksi ei ollutkaan ihan pikku juttu – monestakaan syystä, mutta tulos on tyydyttävä. Kolmena viime kesänä on haudalle kärrätty multaa, haravoitu, kylvetty heinänsiemen, käyty kastelemassa ja leikkaamassa. Ja mikä on ollut tulos? Loppukesästä haudalla on ollut kaunis  ”rairuoho”. Ja minulla on sentään ollut apuna melkein ammattipuutarhuri, pehtoori. Mistä sellainen voi johtua? Miksei nurmi kukoista, miksi vain ratamot ja voikukat viihtyvät, ja harvakseltaan nekin? Tänä vuonna ajattelimme, että on oltava helpompi ratkaisu: siis koristesoraa. Eihän se kasva, ei. Mutta toivottavasti pysyy siistinä, eikä kasva ratamoita.  Nyt hautuumaalla käynnit eivät enää ole säästä riippuvaisia, mutta onhan siellä ollut mukava käydä. Tänäänkin oli toisaalta rauhallista, toisaalta ihmiset käyvät ohi mennessään juttelemassa, kappelin kellot soivat, kukat haudoilla kovin kauniita, aikaa ja aihetta ajatella… Siellä on rauhoittavaa. Siellä voi jutella. Itsekseen.

Iltapäivällä pyöräilimme pehtoorin kanssa Toppilansaareen, jonka Villa Hannalassa eksnaapurit odottivat meitä lohisopalle. Harjoituskauden aloittanut teatteriporukka ”Turvetta ja timantteja”, tiedättehän Piiparinen et al., olivat myös lounastamassa. Oli oikeastaan hassua olla lounaalla kaikkien julkkisten keskellä. Näyttelijät lähtivät jatkamaan harjoituksiaan, me naapureille kotiin jälkiruoalle, kuohuviinille ja vaihtamaan kuulumisia. Siinähän se illansuu vierähti. Mukavasti vierähti.

Niinhän me tyttären kanssa tehtiin, että puolilta päivin lähdimme ulkomaille. Kohteena Haaparannan Ikea. Eihän me tätä olisi uskottu, että shoppaamaan lähdetään, mutta niinhän tehtiin. Ja shopattiinkin: paistinpannu tyttärelle ja grilliparila minulle. Tunti hurahti Ikeassa ihmetellessä, ja sitten Ica Maxiin ja Systembolagetiin. Kahdessa jälkimmäisessä meni melkein yhtä kauan kuin ensimmäisessä. Vähän hymähtelimme, että mitähän se kertoo meistä… Pororieskaa ja katkasulatejuustoa ja katkasalaattia, hilloja ja limpparitölkkejä. Entäs Amarone? Viidellätoista eurolla amaronea? Sekä viini että ruoka ovat olennaisesti halvempia kuin Suomessa. Any way. Mukava pikku reissu.

Ja ulkomailta palatessa sähköpostissa toiveikas viesti, että reilun viikon päästä päästäisiin pehtoorin kanssa taas ulkomaille:  Karjalan matkamme on kiinni enää siitä, että viisumianomukset hyväksytään. Tuulestatemmattu pääsee Tuulien maille?

Minä en enää liiku ihmisten ilmoilla muutamaan viikkoon! En ennen kuin hiukseni ovat kasvaneet niin paljon että voin mennä omalle kampaajalleni joka saksii ne sellaisiksi kuin niiden kuuluu olla.

Tänään ja koko heinäkuun oma luottokampaajani on lomalla, mutta minun oli reissun jälkeen päästävä leikkauttamaan ylipitkät kutrini. Minulle on ihan turha tulla selittämään, etteivät hiukset muka kesällä kasva nopeammin kuin talvella. Minulla ainakin kasvaa. Siis maanantaina soitin kampaamoon, että kukahan nyt lomakuukautena leikkaisi hiukseni. Kysyttiin, että käykö jos kampaamon toinen mieskampaaja leikkaa. – Joo, käy tietty, ihan sama kuka, kunhan vaan pääsen ylipitkistä, kuivista latvoista ja päähän saadaan jonkinlainen roti.

Siis tänään suht kiireisen aamupäivän jälkeen istahdan kampaamonjakkaralle, ja ilmoitan, että ”Malli on perfect, ei muuta kuin saksit sentin joka puolelta ja föönaat.  Ehkä päällimmäisiä hiuksia edestä voisit vähän ohentaa kun tuntuu olevan sellainen turhan paksu kerros otsista…” Ja eikun naistenlehti auki ja valmiina tunnin operaatioon.

Mutta kuinkas kävikään? Ensinnäkään ei koskaan, ei ikinä aiemmin uusi, tilapäinen hiuksistoni kanssa operoinut kampaaja ole jättänyt kommentoimatta jotain hiusteni karkeudesta tai tuuheudesta tai paksuudesta: ”Onpas tässä mitä leikata”, ”Eivät millään meinaa kuivua näin paksut hiukset”, ” eivät ole tavalliset suomalaiset nämä sinun jouhesi”. Tämä tämän päiväinen monsieur ei kommentoi vaan saksii, leikkaa, ohentaa, kliks, kliks. Yhtäkkiä hoksaan sylini olevan täynnä Espanjan auringossa lopullisesti blondautuneita hiuskiehkuroitani.

Eikä sitten jäljelle jääneen hiirenhännän kuivattamisessa kauan mennytkään. Koko operaatio ohi 32 minuutissa. Ja nyt olen tuomittu pysymään pois julkisilta paikoilta ja tuttujen nykymättömissä muutaman viikon. Onneksi kesällä tukka kasvaa nopeasti!

Pehtoorin kanssa oli kuitenkin sovittu rautakauppa- ja puutarhatarvikekierros ja tarkoituksena mennä sen jälkeen katsomaan Oulun uutta kesätapahtumaa ”Rovianttia”. Valkosipuliyön kuoppaamisen jälkeen uusi yritys oululaisen ruokakulttuurin esittelemiseksi. Meistä ainakin iltapäivän systeemi (15 euroa/6 isohkoa maisteluannosta) oli vallan mainio. En edes jaksanut kaikkia annoksia syödä (Uleåborgin korvasieniä sherrykermakastikkeessa ja timjamivoilla maustettuja uusia perunoita!)ja Pannun annokset (sieniravioli lammasragun kera) olivat parhaat.  Suosittelemme. Kauanhan emme siellä voineet lorvehtia kun minun oli päästävä piilottelemaan olemantonta hiuskuontaloani. Siivousilta on ollut oikein sopiva tämmöisen pään kanssa!