Niitä näitä

Eilen oli kapitulin kohokohta: juhlallinen installointi Oloksen Polar Centerissä ja juhlaillallinen sen jälkeen. Puolitoistatuntinen installointi sujui Turkin valtavouti Mohammad Hammamin lyödessä meidät ritareiksi. Meitä uusia käätyjen saajia ja vanhoja, jotka saivat arvonmuutoksen, oli yhteensä yli puolensataa. Miekan heilutukset sujuivat mallikkaasti. Monia oma vuoro näytti kovastikin jännittävän, minulla päällimmäisenä sellainen juhlava olo, ei jännitys. Lapin voutikunnan ja Lappi á la carten voimakas kehittäjä Tapio Sointu luopui vuosikymmeniä jatkuneesta voudin tehtävästään ja häntä muistettiin monin tavoin, lisäksi hänen tyttärensä ja poikansa saivat käädyt, ja puheiden  ja kaiken sellaisen myötä minulla  (ja monella muulla) oli ripsivärit vaarassa. Hyvin kaikki kuitenkin meni.

Kaikki muu hyvin mutta minun kamerastani oli muistikortti hotellihuoneessa (400 metriä matkaa, vesisade, soratie ja korkkarit estivät kipaisemasta ja hakemasta) tietokoneessa. Ei siis kuvia! Installoinnissa ei omia kameroita saanut edes käyttää, mutta muusta illan kulusta olisi ollut hienoa ottaa kuvia. No muutama läsnäollut lupautui minulle omia kuviaan toimittamaan.

Installoinnin jälkeen lämpiössä oli Moet & Chandon tarjoilu. Miehet smokeissa ja naisilla toinen toistaan kauniimpia pukuja. Silkki kahisi, parfyymit tuoksuivat, puheensoriaa paljon. Onnitteluhalauksia, puhelimet piippasivat onnitteluja (mikä tuntui mukavalta, joten kiitos niistä), salamavaloja, jotain yhteistä tunnetta melkein käsinkosketeltavana.

Juhlaillallinen yhteensä 250 Rotisseur-jäsenelle ja heidän seuralaisilleen alkoi klo 20.

Olen syönyt kerran elämässäni kahden Michelin-tähden ravintolassa, muutamissa yhden tähden ravintoloissa, kymmeniä kertoja hienoissa fine dining -ruokapaikoissa Suomessa ja ulkomailla. Enkä koskaan ole syönyt niin hyvin kuin eilen päivällisellä. (Ehkä Helsingissä Postres ja Demo ja Kuopiossa Musta lammas ovat jättäneet makumuistoihin yhtä lähtemättömän jäljen.) Viiden ruokalajin illallisen kohokohtia olivat Kuningasrapukeitto ja kuningasrapu-fenkolisalaatti ja pääruoka oli Sallan Villiporo kahdella tavalla mustapippuri-lakritsikastikkeessa ja minivihanneksia. Suurenmoista!

Toisin kuin akateemisissa juhlissa (vertasin koko ajan tapahtumaa promootioon) Rotissöörien päivällisillä puheet eivät keskeytä puheensorinaa ja ruoasta nauttimista, vaan ilta sai soljua ruokalajista toiseen omaa vauhtiaan. Nautintoa ei turhaan keskeytetä.

Kello oli reilusti yli puolen yön kun Oulun voutikunnasta iso osa  siirtyi  Kotaan jatkoille. Vielä yhdet samppanjat nautittuamme lähdimme pehtoorin kanssa sateiseen yöhön ja nukkumaan.

Tänään vielä yksi hieno ruokatapahtuma: brunssi. Vielä jaksoin maistaa kuningasraputerriiniä, poronakkeja ja poropateeta. Jääkellarin lohta oli vielä saatava ja hillat – lapin juustoleipä -klassikosta oli tehty jotenkin uudenlainen versio, joka minulle maistui.

Yhdeltätoista hyvästelimme Oloksen. Matka kohti Oulua sujui nopeasti. Juttuseuraa riitti vielä tänäänkin. Ruoka yhdistää. 🙂

Haaveiden ei ole tarkoitus olla realistisia, niiden on tarkoitus kantaa… Minun yksi haaveeni on nyt realisoitunut. Se on kantanut matkalla tähän, ja eiköhän se kanna harrastuksessa eteenkin päin.

Eilinen ilta Diner Amical Pallastunturilla oli äärimmäisen muistettava. Tunnelma välitön, ruoka vastaansanomattoman hyvää, tutustuttiin uusiin ihmisiin, molemmat rotissööri-kumminikin olivat paikalla, ja yksi vanha tuttukin tavattiin. Pehtoorin lapsuuden ja nuoruuden paras kaveri, toki myös minun tuttuni lukioaikoina, vaimoineen kuuluvat Lapin voutikuntaan  ja vietimme heidän kanssaan ison osan ajasta. Oivallista.

Pallakselta palasimme Oloshotellille puolen yön aikoihin, jollon pehtoorin kanssa päätimme jättää jatkot porovorscmakkeineen väliin ja lähdimme  mökkihuoneistoomme. Turnauskestävyys ei ole ammattilaisten tasoinen. No aamiainen sitten maistui. Mm. Lapin perunarieska ja jääkellerilohi ja metsämarjapannacotta pitivät nälän juuri ja juuri pois ensimmäiseen ruokarastiin asti.

Bussilla menimme Jerisjärven kalamajoille, 1700-luvulta asti säilyneet kalamajat hienoja, patikoitiin katsomaan nuotanvetoa, en ole koskaan ennen nähnyt. Saaliina vain yksi hauki mutta muuta evästä oli onneksi piknikille varattuna.

Aamupäivän ja alkuiltapäivän ulkoilun aikana sain monta vinkkiä Myötätuulen vieraita ja oman perheen kekkereitä varten. Mutta nyt ei ehdi kirjoitella enempää… On lähdettävä valmistautumaan.

Ritarillisesti teidän kapitulikirjeenvaihtajanne Olokselta..    R.

Käätyjä ja niiden ”arvot” näkyvät tuolla: klikkaa.

Tuossa alla on sellaiset, jotka minä parin tunnin päästä saan… 😉

Lainaus Rotissöörien sivuilta:

Rôtisseurs on ranskalainen, kansainvälinen gastronominen järjestö, jonka päämaja on Pariisissa. Järjestö toimii n. 100 maassa ympäri maailman. Järjestön ydin on gastronomiassa, ruokakulttuurin vaalimisessa, ruokailutapojen kunnioittamisessa, kansallisen keittiön kunnioittamisessa ja sen kehittämisessä. Järjestön tavoitteena on maailmanlaajuisesti saattaa yhteen gastronomiasta kiinnostuneet harrastelijat ja ammattilaiset. Ruokailuun liittyy olennaisena osana myös juomat; viinit, vedet, viinat ja oluet.

Kahvimukin vieressä aamulla kortti: 30. Ikäänihän tässä juhlitaan? No niinpä!

On kolmekymmentä vuotta siitä kun kihlauduimme. Kuukauden Euroopan telttamatkan jälkeen ajoimme Travemündessä Finnjetiin, jossa iltasella vaihdoimme Bad Segebergistä edellisenä päivänä hankkimamme sormukset. Minun sormustani oli pitänyt suurentaa, miehen pienentää. Sellaista se silloin oli.

Neljä vuotta kihlautumisen jälkeen tänä samaisena päivänä avioiduimme. Kätevää, muistaa molemmat päivät – tai sitten ei kumpaakaan … Pehtoori muisti tänään – niin kuin kaikkina näinä vuosina vuosina – molemmat.

Tänään alkoi juhlaviikonloppumme. Olisi aika ryhtyä pakkaamaan. Näillä mennään …

Ompelijani on aarre! Eikä kavaljeerissakaan ole valittamista. (klikkaa niin näet puvut isompina.)

Käteni, jotka ovat olleet koko kesän karheankovat, pienillä haavoilla, kynnet lyhyet ja rosoiset, harvoin lakatut, kynsinauhat kireät ja lohkeilevat (äidin antamasta extravoiteesta huolimatta),  ovat nyt lähes sileät ja ne tuntuvat pehmeiltä. Vihdoinkin olin saanut aikaiseksi ja tilatuksi ajan käsihoitoon. Käteni on nyt uitettu, haudutettu, pehmitetty, hierottu, kastettu kuumaan parafiiniin, annettu parafiiniin vaikuttaa, käsien iho kuorittu, voideltu ja raikastettu, kynnet huollettu ja lakattu. Ruhtinaallista. Kaksi tuntia kului, mutta nyt eivät niveltaipeet huuda Bepanthenia, Bemetsonia, L´Occitanen Creamia tai mitään muutakaan kosteusvoidetta tai salvaa.  Hoitolasta lähtiessä tarttui mukaan pussillinen hoitavia – aivan välttämättömiä! – tuotteita ja Visaa  oli vingutettava aika lailla, mutta silti: ah, onnea.

Ja iltapukukin alkaa viikonlopun juhlaa varten olla valmiina. Kävin viimeisessä sovituksessa äsken. Pieni hyvä hyrinä alkaa jo tuntua.

Välähti merkillinen idea: tarkoitus on pitemmän aikaa ollut vetreennyttää pikkukameran (digipokkari) käyttöä ja kokeilla, millaisia kuvia sillä saakaan. Tänään oli myös tehtävä itselle syksyn työaikasuunnitelma (ei turhempaa hommaa voi olla kuin budjetoida aikaa kun ei ole vielä tiedossa, ketä ja kuinka monta meitä on mitäkin hommaa tekemässä! Kellotellaan omaa tulevaa tekemistä. Kauan eläköön yliopiston hullut uudistukset!) ja sitten kolmas juonne tämän ideani taustalla on se, että olen yrittänyt miettiä kandiseminaaritutkielmien aiheita opiskelijoille, ja mieluusti antaisin arjen historiaan liittyviä aiheita, mutta kun! -kun ei ole lähteitä. Emme me, eikä menneinä vuosikymmeninä –  saatikka vuosisatoina – ihmiset paljon arkeaan dokumentoi.

Kuvia tulee otettua yleensä matkalla, lomalla, juhlassa, luonnossa, – ei niinkään arjesta.

Tämän johdattelun jälkeen: surkeahkoja kuvia tästä päivästä. Pyrkimys oli saada joka kuvaan kello näkyviin, mutta eipä aina onnistunut…

Salilla – yksin kuten tavallista.

Aamupesulla

Töihin ajoissa

Evästelemässä – yhdeltätoista.

Kirjastossakin oli piipahdettava (todellisempaa arkea olisi ollut kuvata työhuoneeni ”liikennettä”, mutta kun en oikein kehdannut opiskelijoita ryhtyä kuvailemaan … ”katsokaas kun teen sellaista kuvapäiväkirjaa tästä arkisesta päivästäni …” Kuvasinpas sitten vielä kovin tyhjähköä kirjastoa. )

Kotona maanantain arkisapuska perheelle

Kauan järjestelyä odottanut vaate-, laukku- ja erilaisten romppeiden iso komero on  juuri tyhjennetty ja kohta puoliin jo järjestettykin.

Ja sitten tähän:

Vähän säälittävä juttuhan tämä on, ei oikeastaan voi kuin todeta, että hanki itselles elämä, jollei ole muuta tekemistä kuin kuvata arkea (surkeasti sitäkin, osa kuvista taitaa aueta isommiksi) ja päivittää blogiin… Hoh hoijaa. Melkoinen rimanalitus!

Yritän huomenna olla edes vähän fiksumpi!

Eilen leppeä tuuli, tänään lähes tyven. Lämmin ja levollinen viikonvaihde. Aurinkoa, ihana kun on piha. Hienoa kun voi rullistella. Melkein kuin ylimääräinen kesäviikonloppu. Kuin lahjaksi saatu.

Perjantaina hieman säikäytti kun esikoinen oli töistä tullessani korkeassa kuumeessa: nytkö meillä jo sikaflunssa? Ilta ihmeteltiin, yöllä lääkittiin ja yesh! aamulla kurkku täynnä valkoisia peitteitä. Siis se tavallinen angina. Eihän sekään mikään mukava, mutta helpotti kuitenkin. Päivystyksessä käytiin, ja nyt kun tämä on jo neljäs angina vuoden kuluessa niin saatiin lähete nielurisojen poistoon.

Ja miksikö tytär niin helpottunut, että ”vain angina”.  Ensinnäkin maanantaina on kesätentti, kohtuullisen iso tentti, monen kirjan tentti,  jota varten neiti on ehtinyt jo eräänkin vapaapäivän ja -illan päntätä.  Toiseksi (minusta ainakin kuulosti että) vielä isompi huolenaihe oli pelko tiistain fuksiristeilyn peruuntumisesta.  Toisen vuoden opiskelijana kun tämä studenttimme on hakeutunut pienryhmäohjaajaksi ja toivoo sitä kautta mm. pääsevänsä nyt kokemaan ne oman fuksivuoden lähes elämättä jääneet bileet. Oma abiristeily, fuksiristeily ja fuksisuunnistus kun kaikki menivät – anginassa! No nyt antibiootti jo puree, ja kuume on laskenut. Pikkuisen ylitunnollinen esikoisemme on sitten tämänkin päivän lukenut. Mitä veljensä ei sitten suinkaan ole tehnyt!

Veljensä – tai ehkä sittenkin enemmän veljensä tyttöystävä – teki tänään sapuskan! Hieno homma. Nuoripari kokkasi eikä minulla ollut keittiöön asiaa. Sain istahtaa valmiiseen ruokapöytään. Semmoinenhan on pieni lahja. Mukava juttu. Ehdin sitten kameran kanssa pitkästä aikaa makrokuvaillakin… (kuva suurenee klikkaamalla). Sitä(kin) pitäisi harrastaa ja harjoitella enemmän.

Donna Leonin uusimmassa dekkarissa ”Ystävä sä lapsien” komisario Brunetti astui aamulla ulos ovesta ja hän ”tunsi päivän lämpenevän  – – – ilma oli puhtaaksi pesty ja ennakoi yhtä niistä läpikuultavista päivistä, jollaisia varhaissyksy tarjoaa kaupunkilaisille kuin korvaukseksi ryöväämästään kesästä.”  Tänään on ollut juuri tuollainen päivä. Minusta ainakin. Sikäli kuin ennen ja jälkeen työpäivän olen havainnut.

Tänään valokuvatorstain aiheena oli Sateenkaari. Eikä minulla ole siihen mitään kelvollista otosta. Värkkäsinpä sen sijaan – hyvät blogivieraat – kukkaistervehdyksen teille…  (musiikkikin on valittu korttiin, joten äänet päälle koneeseen… Klikkaa play ja odota hetki. )

Make a Smilebox photobook

Pöytään istuuduttua äiti ja isä risti kätensä siunasivat ruoan itsekseen hiljaa ja niin opimme mekin tekemään, joka tapa on kyllä myöhemmin jäänyt minulla ajatuksen tasolla hiljentymiseen. Puhumista piti välttää, ja ruoka suussa ei saanut ensinkään puhua. Ruoka syötiin yleensä kaikki lautaselta. Pois sai pöydästä lähteä kukin omaan aikaan kädet ristissä kiittäen.

Ja  toinen lainaus:

Meidän ruokatapamme taisivat olla aika huonot: olimme meluisia, luimme pöydässä ja myös välipalojen napostelu kaapista ruokien välillä oli sallittua, … ruokailut olivat kuitenkin mukavia yhteisiä tilaisuuksia, joissa juteltiin, mitä haluttiin ja joista ei ollut kiirettä pois.  Äiti olisi tahtonut tarjota meille vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokaa ja opettaa ennakkoluulottomiksi uusille ruuille mutta ajanpuute lienee ollut suurimpana esteenä. Toisaalta hän on kokenut ongelmaksi myös sen, ettei ole itse ehtinyt opetella ruuanlaittotaitoa. Niinpä oli tehtävä sitä, mitä omasta kodista oli oppinut, ja vain joskus ehtiessään kokeiltava uusia reseptejä.

Ei liene vaikea aavistaa kumpi lainaus on lapsuusmuisto 1940-luvulta ja kumpi 1970-luvulta? Lapsuuden ruokamuisto -aineistoa olen päivän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkistossa tutkinut.

Aamulla oli puoliviideltä herätys ja varhainen aamulento mutta silti teki tiukkkaa ehtiä arkistoon heti sen auettua. Helsingin lentokentällä kun oli uusi terminaalijako ja matkatavaroiden tuloaula oli uudessa paikassa, joten kaltaiseni harvoin matkustava oli aivan hukassa. Ja laukku. Se se vasta hukassa olikin. No ehdin kuitenkin arkistoon. SKS:n kansanrunousarkistoon,  jossa taas kerran oli ystävällistä palvelua. Ja minäkin ymmärsin olla kiukuttelematta henkilökunnalle: eihän se heidän vikansa ole, että uudet säädökset kieltävät haastatteluaineiston digikuvaamisen. Siis ei muuta kuin käsin muistiinpanoja tunti toisensa perään.

No aihe on mielenkiintoinen; vie mennessään: flow. Ystävällisesti päivystäjä kävi sitten olkapäälle koputtelmassa kun arkisto oli menossa kiinni.

Matkalla hotelliin (Seurahuone on nyt hyvä) pientä shoppailua. Gantin uusi bleiseri (eikö ole parempaa sanaa naisten pikkutakille?) olkoon lehtorin Se Parempi Työkampe tulevana lukuvuonna. Pidän siitä kovasti. Seitsemältä hotellissa. Vaikka vieläkin keljuttaa, ettei tytär saanut yrityksistä huolimatta työvuoroja järkkäiltyä, eikä tullut mukaan – vaikka sellaisesta haaveilimmekin… .niin silti – toisaalta – onhan minun välillä hyvä olla yksinkin.

No sitten kysymys, minne syömään? Yksin maanantai-iltana Helsingissä? On avattu monia uusia ravintoloita, olisi vanhoja hyväksihavaittuja (esim. Fish Market, Havis, Sassi, Demo, ehkä Postres) mutta ehkä yksinollessa jonkin verran, jossain määrin, jotain pienimuotoisempaa?

YU-ME? Kämpissä, Kluuvikadun Fazeria vastapäätä. Japanilainen suht. uusi Sushi- yms. ravintola. Kun en kerran sittenkään tehnyt Kalaaseihin sushia niin NYT. Ja olihan maki-sushi hyvää. Erityisesti pidin inkivääristä, mukavan makeaa. Pääruoaksi tiikerirapuja, wasabi-majoneesia ja maustettua soijaa. olen kylläinen ja uusilla mauilla herkutellut. Naapuripöydässä olleet japanilaisetkin näyttivät tyytyväisiltä. Mutta mietin: miksi japanilaiset syövät Helsingissä japanilaista sushia. Mie en todellakaan mene New Yorkissa tai Pariisissa skandinaaviseen ravintolaan…

 Ja nyt en mene mihinkään muuallle kuin nukkumaan!