Niitä näitä – Sivu 320 – Tuulestatemmattua

Pyhäpäivän Parempi Bataattikeitto

Auringon valo ei aamupäivälläkään enää tule kovin korkealta.

Lenkillä mukana ikivanha Canonin zoom. Jälki sen mukaista. Mutta kokeilinpa kuitenkin. (nämäkin kuvat kaikkine rosoineen suurenevat klikkaamalla.)

Joutsenia. Taivaalla.

Ja meressä.

Lenkiltä kotiin ja ”Mitä kaapista löytyy? -mentaliteetilla ruoanlaittoon… ?

Pyhäpäivän Bataattikeitto

½ l kanalientä (Buljonki on parasta!)
3 isoa jauhoista perunaa
iso bataatti
1 iso sipuli tai 3 shalottisipulia
2 valkosipulinkynttä
1 dl ruokakermaa
voita
suolaa ja pippuria
timjamia
vuohenjuustoa tai paksua jukurttia tai parmesanlastuja

Pilko perunat, bataatti, sipuli ja valkosipulit.
Kuullota vihanneksia parissa voiruokalusikallisessa.
Anna niiden saada vähän ruskeaa pintaa, paahteinen maku tekee hyvää.
Lisää kanaliemi.
Anna kiehua hiljalleen kypsäksi. Lisää kerma ja soseuta.
Lisää pippuria ja timjami.

Lisää keittoon juustoa, jukurttia tai smetanaa.

Samettisen, melkein makean keiton kanssa maistuu saaristolaisleipä tai paahtoleipä tuorejuustolla.
Ja Baron Philippe de Rothschildin Carmenere. Etikettikin on kuin keitolle ja luonnon väreille tehty. Viinissä on tumman suklaan tuoksu ja se on hyvin hedelmäistä. Kannattaa käyttää jääkaapin kautta ennen tarjolle tuomista. (+ 16 – +18 C on varmaankin aika ideaali lämpötila.)

Ranskalainen vanha viinitalo Rothschilds ei ole epäröinyt lähteä Uuden maailman viinitarhoihin tekemään laadukkaita käyttöviinejä (minusta tuo on vähän kumma sana, mitä muuta viinit voi olla kuin käyttöviinejä? Kristeita? Sijoitusviinejä? Ei ole meidän juttuja.). Tämä Carmenere on tullut takaisin Alkoon, eikä ole turhan hintava. Chileläinen syysviini on alle kympin. Sitä voi suositella syksyn haudutetuille lihapadoille ja juustojenkin seuraksi.

Ja kaikkien nyt niin makoisien vihannesruokien kanssa sen makeus sopii vastaansanomattomasti.

Niitä näitä

22 vuoden jälkeen

Aamulla mielessä Cat Stevensin ”Morning has broken” (kannattaa ehkä kuunnella). Soitin sitä C-kasetilta vihreässä teinihuoneesani varmaan yhden lukuvuoden joka ikinen aamu samalla kun koetin setviä hiuksiani järjestykseen, koetin etsiä koulukirjoja, ja mietin, ehtisinkö pysäkille ajoissa… ehdin, mutta hiukset olivat ihan niinkuin halusivat, eivätkä kaikki kirjat aina mukana olleet. Enkä minä niillä kirjoilla koulussa niin paljon mitään olisi tehnytkään. Enhän minä mikään mallioppilas ollut. Enempi omissa ajatuksissani, omien kavereiden kanssa, välitunteja odotellen.

Tänään ei ollut ehdittävä minnekään. Olisi ollut mielenkiintoinen väitös, mutta kun ei ollut pakko mennä, niin ulkoilin, – ja kuinka kylmä olikaan. Pyörälenkillä tunsin kuinka syyskuun loppu on tosiasia. Haaveilin Festan siivouksesta, tyydyin kylppärin ja vessan kaappien siivoukseen.

Ja iltapäivän käytin herkkujen tekoon. Kaikkea mistä tytär pitää, olihan meillä hänen synttärikekkerinsä. Ekaksi Parman salaattia, sitten ”Imaami pyörtyi” (munakoiso-ruoka jota esikoinen tilaa aina kun se vain on listalla. Istanbulissa on), eihän se voi olla niin vaikeaa tehdä. Satuin vain jostain kohtuullisen monimutkaisen reseptin vohkimaan. Olisi kannattanut vähän kauemmin etsiä … No ei se huonoa ollut. Ja sitten Strassbourgin herkkua: Tarte flambee. Teen tässä piakkoin uudelleen. Laittelen sitten reseptin. Se on hyvää. Ja jälkkäriksi Creme brulee, jossa oli jekku. Miniäkokelas ei olisi syönyt jos olisi tiennyt ankanmaksaa jälkkäriin piilotetun. Mutta piti.

Ja minä pidin siitä, että me istuimme kauan keskenämme. Marssimurtuma-juniori kertoi inttijuttuja, suunnittelimme porukalla ensi toukokuuta, … kunhan oltiin. Se on enemmän kuin paljon.

Niitä näitä

Kokeiluja keittiössä

Musta-aroniahilloa ajattelin ryhtyä tekemään. En ole ennen tehnyt. Mutta nyt ne ovat tuossa pihalla niin tyrkyllä ja niitä on niin paljon, että on melkein pakko.

Jotain muutakin uutta olen tehnyt tänään: pastis-liekitettyjä jättikatkaravunpysrtöjä.

Ja chevre-gratinoituja portobelloja.

Juuri sellaisia ruokia, joita poika ei suin surminkaan söisi. Mutta marssimurtumasta kärsivä – toivon mukaan piakkoin toipuva, – kyllä, kyllä minä taas olen huolissani – sotamies tuleekin vasta huomenna syömään.

Ja tämänpäiväinen päivällisseura (pehtoori, tietysti!) kyllä piti sekä alku- että pääruoasta.

Jos haluat reseptin/t, pistä kommenttilootaan asiasta, niin kirjoittelen joku päivä.

Niitä näitä

Syksyn torstai

Sataa. Sataa paljon, pimeästi, märästi.

Minä tiedän kun tulin vasta ulkona. Näin myöhään? Vuorotteluvapaalainen voi palata viininmaisteluillasta vasta yhdeltätoista! Hiphurraa!

Sade, pimeä ja märkä ei ole kivaa, mutta punaviinit Torosta (Espanjasta) helpottavat kummasti syksyistä synkkää oloa. Ja seura. Tuttu ja jo arvattavaksikin käynyt (herra varjelkoon olemme tunteneet 20 vuotta!!) seura ovat välillä tarpeen. Tänään olivat. Voimalliset, aiemmin kokemattomattomat Pohjois-Espanjan viinit sopivat oulunsalolaisen tattipiirakan kanssa enemmän kuin äärimmäisen hyvin. Ja matsutake oli ainutkertaista. Erinomaista. Torstai, sateinen torstai on eletty, mikä ei ollut ollenkaan vaikeaa.

Niitä näitä

Adjektiiveja hukassa

Minä olen kyllästynyt omiin adjektiiveihini. Tuntureiden huiputtaminen on aina ”hienoa”, ruoka on joko ”hyvää” tai ”erinomaista”, moni asia on minusta ”vallan mainiota”, monia ihmisiä on ollut ”mukava” tavata, ja ”suurenmoistakin” on aika usein joku juttu. Samoin ”ylivertaisen kaunista”. Ja sitten negatiivisia kokemuksia osaan kuvailla sanalla ”tylsä”, ”väsyttävä” tai ”ei niin kovin makoisa”. Ja sitten tänään on tullut käytettyä sanaa ”pikkusieluinen”. Se on kyllä minulta jo aika paha herja, enkä sitä nyt ole kovin laajalle porukalle huudellutkaan. Mutta sellaiselle oli vain tarvetta.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Minun adjektiivini. Haluaisin että minulla olisi mieltäylentäviä, tunnelmallisia, koskettavia, herkullisia, myötäeläviä, napakoita, älykkäitä, riemastuttavia, hauskoja adjektiiveja enemmän.

Yritin lauantaina isommalla porukalla syödessämme kysellä adjektiiveja. Nuorilla ja sisarella olikin aika monta hyvää (siinä se taas on: ”hyvä”-adjektiivi), mutta oliko minulla muistiinpanovälineitä mukana. No ei ollut ei. Yhden minä muistan; ei sanoinkuvaamaton, vaan ”kuvin sanomaton”. Sisar kehotti viisaasti käyttämään enemmän verbejä. Mutta nekin ovat minulla hyvin kliseisiä: herkuttelimme tai en siedä.

Tänään olisin tarvinnut hyviä sanoja – ihan vain itselleni – että olisin osannut pistää adjektiivin sille, miltä tuntui istua aamupäivä kirjastossa, kuinka oli palkitsevaa kun jätin ostamatta Kaakkurin Marimekosta alessa olevan puna-harmaan huopatakin, joka oli niiiiin kaunis, mutta jollaista en tarvitse, ja mikä se oli se tunne kun löysin tyttärelle synttärilahjan. Ei , ei se ollut hellyyttä, ei antamisen iloa, ei mukavaa, eikä suurenmoista, – tai ehkä se oli vähän noita kaikkia, mutta sittenkin jotain muuta, johon minulla ei ole adjektiivia. Olisin tarvinnut sanan, millaiselta Kuusamon tiellä näytti, kun ajelimme pehtoorin kanssa Jääliin. Syksyiseltä, aivan, mutta se oli myös jotain muuta, ehkä se näytti apaattiselta? Miksei adjektiivit tule itsestään? Miksi niitä pitää miettiä.

Äsken Pilateksessa mietin, mikä on se tunne, joka olkapäässäni on: se on juiliva. Siihen, sanaan siis, olen tyytyväinen. Juiliva olkapää. Sellainen minulla on.

Ja sitten minulla on yksi ongelma, joka pitäisi ratkaista ”äärellisellä työmäärällä” (kuten Umberto Eco viisaassa ”Oppineisuuden osoittaminen” -kirjassaan usein projekteista toteaa). Mutta se ei enää kuulu tähän.

Mutta siis adjektiiveja? Mistä löytyisi? Mitä ruoka muuta kuin hyvää? Mikä on sellainen tavallisen ”mukava päivä” sanottuna vähän ilmeikkäämmin? Mikä olisi hyvä, universaali, uusi adjektiivi?

Makrokuvaus Niitä näitä

Makroviikot (ja teema): Muisto

Makroviikoilla, joihin on nyt siis yhdistetty myös teema, on aiheena MUISTO.

Lapsuuteni muistoja on tallennettu vanhalla, nyt kirjahyllyssä olevalla Yachicalla.

Kameraankiin liittyy paljon muistoja, saatikka sillä otettuihin kuviin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Äitini kuvasi kiitettävän paljon. Kouluikää edeltävältä lapsuusajaltani, samoin veljeni ja sisareni lapsuudesta, on melkein albumillinen kuvia, muistoja. Rusettipäisiä muistoja.

Näiden vuosien jälkeen minusta ei olekaan koskaan otettu noin naisellisia, tai siis tyttömäisiä, kuvia. Kellohelmaiset mekot, pitsikaulukset ja rusetit eivät nyttemmin ole ehkä pukeutumiseni leimallisimpia osia. 🙂

Ihan yhtä paljon kyllä karsastan, vaikka karsastuskoulunkin olen opiskeluvuosina käynyt.

Muiden muistoja on täällä.

Luettua Niitä näitä

Kirjallisia mietteitä syksystä – ja onnesta

Kotimatkalla autossa kerroin Hannulle, kuinka kovasti minua ärsyttivät kaikki lumen ja jään ylistäjät, joiden mielestä pimeys oli mukava elementti. Juuri tuollaisten tekopirteiden tyyppien vuoksi me tavalliset kaamosmasentuneet jouduimme miettimään, oliko vika sittenkin meissä, omassa synkkyydessämme. Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä. Jokainen suomalainen, joka tutkisteli sydäntään ja uskalsi olla itselleen rehellinen, joutui myöntämään, että vuodenaikoja oli vain yksi ja että muut ajat olivat tämän vuodenajan puuttumista.

Minä olen sellainen, joka saisin Petri Tammisen ”Mitä onni on?” -kirjan kertojaminän ärsyyntymään. Minusta pimeys on mukava elementti. Syksyllä on ihana sytytellä kynttilöitä, ja voi antaa sateen olla riittävä syy pysyä koko päivä sisällä. Jokaisessa vuodenajassa ON hyvät puolessa. Sitä paitsi Oulu on siitä mukava paikka asua, että täällä todella on neljä vuodenaikaa. Kun on vielä vuorotteluvapaalla, voi kulkea flanelliset pyjamahousut jalassa ja vanha iso jumpperi päällä koko päivän, kirjoitella, lukea, historiaakin, hoidella asioita puhelimella ja sähköpostilla, ja istahtaa taas hetkeksi lukemaan.

Vaikka en allekirjoitakkaan kertojaminän tuskaa pimeästä ja talvesta, on Tammisen kirja oivaltava, sen lakoninen sanonta sopii teemaan. Kirjassa on kiteytetty paljon suomalaisten (miesten) mielenmaisemasta. Siinä kaksi miestä: perheetön, Lumijoelta kotoisin oleva taidemaalari, alle 30-vuotias Hannu ja yli nelikymppinen etelä-haagalainen, perheellinen kirjailija-kertojaminä. He kehittävät projektin, jonka tarkoituksena on tehdä kirja suomalaisesta onnesta. Miehet reissaavat Suomessa ja Pohjoismaissa ja haastattelevat onnellisuustutkijoita, oravanpyörästä hypänneitä, lottovoittajia, haudankaivajia, mummuja ja juhannushääparia. He etsivät vastausta kymykseensä ´mitä onni on´? Yhdeltä tällaiselta haastattelureissulta palatessa kertoja kysyy kaveriltaan:

– Oletko sä Hannu onnellinen?
– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirjassa puhutaan 70-luvun lippakioskeista, – muistatteko Tuirassa? Siinä nykyisen Lidlin nurkalla? Uskokaa pois, Tammista kannattaa lukea.

Toinen kirja, jonka vastikään luin, kolahti sekin tähän elämäni vaiheeseen enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Lisa Genovan kirja ”Edelleen Alice” kertoo ikäisestäni naisesta, joka oli Columbian yliopiston kielitieteen professori ja joka sairastui varhaiseen alzheimerintautiin. Alicen elämänmuutos, luopuminen työstä, luopuminen lasten muistamisesta, ikääntymisen ja taudin vaatimat muutokset ja taival muistamattomuuden maailmaan on kuvattu mahdottoman uskottovasti. Kirja on melkein ahdistava. Mutta se on erinomainen.

Eilen illalla aloitin Tuomas Kyrön ”Kerjäläinen ja jänis” -kirjan. Se on Kyrön tapaan tiivistä kerrontaa, jokainen lause on täynnä monia älykkäitä sisältöjä. Se on ehkä vähän absurdi, mutta siitä viis. Teksti kulkee lähes hengästyttävästi. Kirjan takakannessa lukee: ”Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin”. Niin tuntuu tekevän. Näytteeksi pätkä siitäkin:

Hän kaapi purkin pohjalta viimeisen lusikallisen ja koki jumalan läsnäolon. Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää. Jukurtin maku oli paha, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Kieltäymyksen ja kärsimyksen kautta pyhimykset ovat aina kulkeneet.
* * *

Ja syksyllä voi katsella telkkariakin. Downton Abbey sopii minulle. Varsinkin näin syksyllä.

Niitä näitä Valokuvaus

Taidetta koteihin vol. III

Taidetta. Päivä on mennyt taiteen parissa. Tai nyt ihan taidetta, mutta taulujuttuja.

Pyöräilin aamupäivällä rakentajamessuille Oulu-halliin, jossa oli muutakin kuin metrilakuja ja ompelukone-esittelyjä. Talopakettien lisäksi ihania mattoja, tauluja (ei hääppösiä), mutta myös ständi, jossa esiteltiin suurkuvatulostuksia (artwall.fi).

Meillä kun nyt näiden mööbleerauksien jälkeen on vielä seiniä tyhjillään, olisi pari taulua/julistetta/isoa kuvatulostusta hankittava. Niinpä olen pari tuntia selaillut kuva-arkistojani, olisiko niissä sellaista kuvaa, jossa olisi sinistä ja ruskeaa, josta kehtaisi teetättää 100 x 150 cm suurkuvan telkkarihuoneeseen sohvan päälle.

Naantalin aamusta olisi hyviä kuvia, mutta ei ne oikein käy. Alpeilta on oikean värisiä, ihan kelpo otoksia, niistä joku ehkä sopisi paremmin. Ehkä. Ja Raumalta olisi yksi hyvä kuva, mutta miksi meillä olisi kuva Raumalta kotimme seinällä. Kuvassa pitäisi olla jotain henkilökohtaista, jotain ideaa. Jotain joka liittäisi sen tähän kotiin. Kukkakuvia? Niitä riittäisi. Ja ruokakuvia. Mutta enhän nyt voi jotain jälkkärikuvaa läsäyttää telkkarihuoneen sohvan päälle.

(Klikkaile kuvia isommiksi, ovat vähän parempia siten.)

Viime kesän Toscanan kierrokselta on muutama hyvä, mutta kun Festan oven rullaverhon jo teetätin sieltä otetusta kuvasta. Ja lisäksi San Gimingnanosta on jo kaksi pientä canvas-taulua tehtynä. Lapista on kuvia, mutta ne kuuluu mökille, ei tänne Rantapeltoon. Sitten minulla on paljon ikkunoiden ja ovien kuvia. Niitähän on blogin bannerikuvinakin ollut usein. Mutta kun ne ovat – ainakin parhaat niistä – pystykuvia, ja sohvan päälle pitää saada vaakakuva.

Kääpäkuvia on niin paljon, että erilaisilla käävillä voisi tapiseerata vaikka koko huushollin. Ei innosta. Vois tulla vähän metsäläisolo.

Mandariinipuustani otin äsken kuvan. Se voisi olla sisustustaulu, mutta vihreä ei käy!

Rakentajamessuilta ajelin hautuumaan kautta, ja yksi siellä ottamani penkkikuva voisi olla harkitsemisen arvoinen, ja muutama muukin penkkikuva voisi olla aika hyviä… mutta nekin vihreitä. Eivät sinisiä ja ruskeita. Siis ajelin lyseolle, jossa on taidemyyntinäyttely.

Siellä oli satoja tauluja ja muutama niljakahko kauppias; eivät minua todellakaan taulut eivätkä kauppiaat innostaneet. Poljin kotiin. Eikä tästä nyt tämän valmiimpaa sitten ole tullut. Sunnuntai taiteelle, – ihan turhaan.

Pesin sentään kaikki ulkoilukamppeeni. Eli ei ihan tyhjäntoimitussunnuntai.

Niitä näitä

Laidunkauden lopettajaiset, rapukestit, myöhästyneet synttärit…

Yritimme parhaamme… Eikä se varmaankaan ihan huonosti mennyt.

Rapukestit, mummun synttärit, nuorison ruokkiminen (ehkei ihan pelkkää nälän poistamista ? ;)), kesän lopetus…

Saaristolaisleipä oli parempaa kuin viimeksi, paistoin vähemmän.

Jokiravut pieniä, mutta Pykeijan tuliaiset olivat huippuja. Liekö piankin ajeltava Pykeijaan? Pelkästään kuningasrapujen takia kannattaisi.

Eikä luomupihveissäkään valittamista.

Nuoria, molemmat kavereineen, sisar ja mummu samassa pöydässä. Höpötellään, muistellaan, ollaan, – puhe pulppuaa, eikä kukaan huomaa, kuinka minä pyyhin kulmiani, hiljaa mietin ja hiljaa olen lähellä kyynelehtiä pelkästä ilosta: tässä ja nyt. Ei tarvinne selitellä.

Niitä näitä Vanhemmuus

Niin paljon hyvää …

Perjantai! Ja aurinko!

Elämä on! Elämä on ollut ihan mukavaa tänään. Tänäänkin.

Ensinnäkin. Löysin rannekorun, joka on ollut hukassa kalaaseja edeltävältä ajalta. Kalaaseihin olisin sen tarvinnut, en löytänyt. Muistin, että se oli ranteessa työlounaalla edeltävänä torstaina, mutta mihin siinä välissä sujautin sen? Essun taskuun! Festassa on essu, ja sen taskuun. Tänään se essu sitten käytössä. Siellähän se rannekoru.

Ostin rannerenkaan ja sormuksen (Calvin Klein) kun kävimme tytärtä Strasbourgissa katsomassa. Siksikin tärkeitä, että on muistoja niissä. Nyt ne ovat taas arjessani, juhlassani.

Söimme juuri juhlallisesti arjessa kaksistaan. Ostin kaksi luomu-filepihviä, ja ne nautimme. Mutta ne eivät ole raportoimisen aihe, vaan viini, jota nautimme. Argentiinalainen Malbec-rypäleestä valmistettu viini (Domaine Jean Bousquet Reserva Malbec) on todella hyvää. Siinä on kirsikan tuoksua ja makua, ehkä vähän suklaata, ei kiristäviä tanniineja. Makoisaa, pitkän jälkimaun viiniä. Etiketissä vuoria, ja sehän patikoijan mieltä ilahduttaa. Hinta ei ole ihan edullisin (16 euroa), mutta on sen väärti. Pienestä ilo. (Viinikaapimme ovessa on tämä:))

Toinen uutuusviini, joka testattiin viime viikonloppuna mökillä, kuuluu meillä jo nimensä – ja nimenomaan sen – vuoksi talon viineihin, on Lindemans´n Pinot Noir. Lindemans´n pinot noiria ei ennen ole Suomessa ollut saatavana, ja tämä oli iloinen yllätys. Talon shiraz on ollut taattua laatua, jopa tömppöviininä, samoin cabernet sauvignon, mutta chardonnay ei ole enää vuosiin runsaan tammensa takia meille maistunut. Early harvest valkoinen ja punainen ovat sarjassaan mukavia, mutta viime kädessä olen sitä mieltä, että jos viiniä nautitaan, niin sitten ei kaloreita, eikä prosentteja lasketa. Cawarra-kuohuvasta olen muistaakseni (täällä) jo kirjoittanutkin. Pidän siitä, ja tästä uudesta pinot noirista. Joka ei maistu puolukkamehulle, ei ole litkua – kuten monet muut alle kympin lajitoverinsa. Aika ”helppo” punaviini. Melkein raikas, olematta turhan ohut.

Tämän päivän muita plussamerkkisiä juttuja on ollut Lamppujen saapuminen! Lamppujen isolla L:llä. Näitä on kaksi. Näitä on odotettu neljä kuukautta.

Mutta: kannatti. Pidän niistä. Kovasti. Ja ne ovat tarpeen, on jo syksy, on jo pimeä. Niihin sisältyy oikeastaan paljon enemmän kuin vain valo.

Kun Juniori maaliskuussa muutti täältä kotikotoa ja jätti jälkeensä tyhjyyttä ammottavan huoneensa, jossa seinät ja lattia näyttivät, että huoneessa oli vuosia asunut ei-niin-siisti-nuori-mies, mietimme hetken (semminkin kun se oli lyhyen ajan sisällä toinen tyhjä huone, joka tähän taloon, tähän kotiimme jäi), että entä jos myytäisiin koko talo. Mitä me kaksi näin isolla talolla, jossa on kaksi tyhjää kalustamatonta huonetta, teemme? Myydään pois, ostetaan keskustasta jostain korkealta asunto, ostetaan vaikka tyttären naapuriin valmistuvasta talosta asunto. Onhan meillä mökki, jossa saadaan olla maan päällä. Jossa on piha.

Tyttären huoneesta oli kyllä jo tehty vierashuone, mutta tytärtä lukuunottamatta siellä ei ollut ollut ketään yötä. Paitsi Elmeri. Harvalla kilpikonnalla on omaa huonetta! Mihin me tarvitsemme toisen tyhjän huoneen?

Emme sitten kuitenkaan panneet taloa myyntiin. Hyvänen aika, itse tehty talo ja pehtoorin puutarha! Festa, jossa on vietetty ja vietetään vielä monet hyvät juhlat, jossa on hyvä lukea, jossa on hulppeaa katsella elokuvia. Meillä on portaat, joilla kesällä juoda aamukahvi. Meillä on piha, jonka läpi kävellä postilaatikolle, kun on satanut ensilumen. Meillä on puut ja pensaat, jotka on pienestä asti nähty, joita on varjeltu ja hoidettu. Meillä on pehtoorin huolella hoitama puutarha. Hyvät, erinomaiset naapurit. Entäs minun rantalenkkini! Sitä paitsi minä olen asunut tässä tai tässä lähellä, kilometrin säteellä, aina, koko elämäni (miinus muutaman opiskeluvuoden Tuirassa).

Ei, ei me myydä.

Onneksi emme.

Olohuoneen kalusteet siirrettiin pojan huoneeseen (jonka pehtoori ensin tapiseerasi ja jonne laittoi uuden lattian). Saatiin telkkarihuone. Sitten olohuoneesta tuli tyhjä huone. Nyt siellä on tuolit (verhoiltiin vanhat) ja sohvat (ostettiin uusi). On tilaa lukea, on tilaa ystäville. Kirjat siirretty pois. Nyt on tilaa – olla. Ja nyt on vielä Lamput.

Kaikella on paikkansa. Nyt on tilaa olla, nyt on pehtoorilla telkkarihuone, nyt meillä on olohuone, jossa voi olla. Useampikin kerrallaan. Nyt on hyvä. On perjantai, aurinko, – ja lamput.