Niitä näitä

Ajelin tänään Kempeleeseen, Zeppelinin Intersporttiin ostamaan reissuun tennarisukkia. Toki lähempänäkin olisi Intersportteja, mutta Kempeleen lenkki on hyvä vähän tavallista pitempi, ja kun on joku päämäärä (siellä on myös Espresso House jääkahveineen 😊), niin on mielekästä polkea.

Palasin kotiin kassillinen kamppeita mukanani. Toki myös kaksi punttia sukkia.

Ostin midlayerin! Minulle ihan uusi vaate! Midlayer! On minulla toki ollut fleecejä ja ohuita neuleita, tuulitakkeja, jopa windstopperi, mutta tämä on eka ”midlayer”. Miksi tämmöisiä nimityksiä pitää olla? Miksi oikeastaan kaikissa tienvarsi-, pysäkki- ja tolppamainoksissa on kummallista kaksikielisyyttä: puolet suomea, puolet englantia.

Ja mainitussa Espresso Housessa ostin tänään ”Booster Peachin”. En ollut ihan varma, mitä tilasin, mutta näytti tiskin takana olevassa kuvassa persikkaiselta jääteeltä, mikä tuntui hyvälle lounasjuomalle, joten päädyin siihen.

Housut sentään myytiin ihan vaan housuina, – mitoitus ei ollut kuitenkaan ”normaali mitoitus”, vaan ”regular fit”. Ne on tummansiniset ryhdikkäät (siis aika paksut), hyvin istuvat Esping-collegehousut. Ostin ne vähän kuin verkkareiksi reissua ja mökkieloa varten. Nekin kantaja-asiakashintaan – 25 %. Värin ja edullisen hinnan lisäksi tykkään niistä muutenkin kovasti. Ei aina vaan farkkuja ”vapaa-ajan asuna”. Toppeja tuli kaksi yhden hinnalla. Joten ihan pelkkää säästämistä tämä ostosreissu, vaikka vähän heräteostosten puolelle menikin.

Kaiken maailmaan päivityksiä, kirjeenvaihtoa, vielä kuvien tekoa, ja siinä ohessa sähköpostiohjelma onnistui ihan itsekseen menemään umpijuntturaan ja mökötystilaan! Niinpä kaunis, ja jo melko lämminkin kevätpäivä on mennyt koneella istuskellen, vain vähän voimasanoja, ja paljon enemmän onnistuneita tuloksia.

Pidennetyn juhlaviikonlopun jälkeen siis kertaheitolla arkeen.

Toki ehdin uloskin.

Pikisaaren pyörätie – kuten niin monet, monet muutkin on poikki, suljettu: uusia baanoja tehdään urakalla. Kiersin sitten rannan kautta ja ilokseni totesin, että törkygraffiteilla ja muilla tavoin sotkettu uimahuone oli saanut uuden maalin pintaansa. Mukava juttu.

Reitti jatkui Torinrannan kautta kohti Oritkaria – tänään sinne merenrantaan, ja hämmästyksekseni huomasin, että Oulunlahti oli melkein jäässä. Keskellä vain virtapaikassa sulaa.

Pilvibongari heräsi taas, sillä tänään oli monessa kerroksessa, hahtuvia, aaltopilviä, cumuluspilviä …

Puut vielä lehdettömiä, mutta nyt tuloillaan oleva lämpöaalto varmaankin tuo vihreää maisemaan. Ouluun on ensi viikoksi luvannut lämpimämpää kuin meidän etelän lomalle Gardajärven rannalle. Noh, ei aurinkolomalle olla lähdössäkään. Toiveena kyllä sateettomia päiviä, – patikointi ja kylissä kulkeminen, sekä kuvaaminen ovat vaan niin paljon mukvavampia poutakelillä kuin vesisateessa tai tihkussa.

Edellisen Garda-loman aikana kyllä opittiin, että Gardalla sataa aika usein, ja ukkoset ovat aika seisauttavia! Ukkospilvet jäävät järven päälle, kuin kattilaan, pohjoisen Dolomiitit ovat seinämänä vastassa ja ukkosmyräkät puskevat päin vuoria. Katsotaan nyt, miten tällä kertaa päästään/joudutaan ukkosmyrskyjä todistamaan.

Aamulla

Heräsin aika myöhään (melkein kahdeksan taisi olla). Kahvin tuoksu, puuroakin olisi ollut, mutta halusin vain hedelmiä ja jukurttia. Nyt on sellainen vaihe. Sain myös ruusuja. Ja lahjaksi illallisen Malcesinen Michelin-ravintolassa. Molto bueno!!!

Aamulla ”kirjeenvaihtoa” whatsappissa ja sähköpostissa. Ilahduinpa kaikista viesteistä, yllättävistäkin. Vastailin selfiellä.

Luonnonkiharat valtoimenaan jo 66 vuotta sitten, samoin karsastus, mutta eikös vain olekin kiinnostusta – johonkin – jo katseessa?  – Kuinka paljon me itse kukin omaa tarinaamme luommekaan? Aika paljon.

Ja tänään minun tarinassani on – taas – joku käännekohta.

Päivällä

Melkein lämmin. Melkein.

Pyöräillessäni ristiin rastiin jo ajattelin, että ikä ei todellakaan ole vain numero. Se on toistuva ilo, loputun kaipaus kauas, raastava ikävä, unohduksen helppous ja armokin, aina vain toivo …

Tänään äänikirja oli hiljaa, mutta oma mieli liikkuvainen.

Pitkän lenkin lopulla – melkein kuin vahingossa – tulin ajelleeksi meren rantaan! Ja se olikin sula! Juuri tänään! Ja juuri tänään: ehkä juuri samaan aikaan ystävän tuhkat meren syliin, tuonilmaisiin.

Ehkä näen kuvassa enemmän kuin muut. Tuonilmaisiin.

Vieläkin iso ikävä.

Illansuussa 

Päivällinen. Tulin miettineeksi, miksi Pehtoori ei tee meillä useamminkin kuin kerran vuodessa koko menua. Olipa hyvää.

Kaikkea mistä pidän. Kalaa, juustoista salaattia (kesäkurpitsaa, paahdettuja pinjansiemeniä, parmesanlastuja), rahkapohjainen soosi, hyvää leipää. Ihan parasta! Niin ja hyvä viini.

Ja jälkkäri. Paahdettuja kookoshiutaleita, rahkaa, hunaja-ananasta … taas täys kymppi! Tykkäsin hurjan paljon.

Illalla

Juniori ja Miniä tulivat piipahtamaan. Ehdin tehdä cantuccineja (palaan asiaan) ja  kattaa pienimuotoisen herkkupöydän. Suunnittelimme tulevaa, kesää ja – ties mitä.    …  Viinikaapissta avasin pitkään jemmatun Amaronen. Sehän se on minun lemppari. Ja 2015!! Kaikkinensa kaikki kerrassaan hyvää.

Tämä päivä, hyvä päivä.

Palasin juuri elokuvista: Tie sydämeen… 

Sisareni siitä hoksautti tässä joku aika sitten, kun Cannesissa oli palkittu parhaasta ohjauksesta. Tänään sitten mentiin kimpassa katsomaan, ja kyllä oli ansaittu palkitseminen. Meistä myös äänisuunnittelija, tai se joka elokuvan äänimaailmasta vastaa ja ehkä sen luokin, oli tehnyt erinomaista työtä. Myös hiljaisuutta oli käytetty hyvin.

Ranskalaisen klassisen keittotaidon ja gastromian ylistys ja rakastamisen vaikeus olivat tämän elokuvan kantavat teemat. Tekee mieli puhua taide-elokuvasta, paljon hyvän ruoan tekemistä ja nauttimistakin tässä oli, mutta ei voi toimintaelokuvaksi luokitella. Eleetön, tai ei sittenkään, vaan siinä oli paljon oleellista, paljon eleitä, jotka kaikki kertoivat tarinaansa. Se oli myös visuaalisesti hyvin kaunis, – keittiö! 💗

Tykkäsin. Très bien.

Ja kun nyt kerran on puhe viihteestä, tai katselukokemuksista, niin kerronpa myös koukuttumisestani telkkarin ääressä.

Telkkari/Netflix/Katsomo -sarjoja etc. en juuri seuraile, en varsinkaan mitään saippuasarjoja, mutta toki esim Downton Abbey, Virgin River, Anna, a lopussa ja jotkut kotimaiset sarjat (Onnela, Sunnuntaibrunssi etc.) on tullut ilolla ja nauttien katsottua.

Kun esikoisemme vuosikymmen sitten asusteli ja eli Meksikossa yhteensä reilut puolitoista vuotta, kuulin eka kertaa käsitteen ”telenovela”  – siellä seurasivat jotain saippuasarjaa, joka kuulemma oli sellaista. Telenovela tarkoittaa Etelä- ja Väli-Amerikassa 1950-luvulla kehittynyttä espanjan– ja portugalinkielistä saippuaoopperatraditiota. Ja tällainen telenovela on nyt minunkin elämässä.

La Promesa – salaisuuksien kartano löytyy YLE Areenasta. Jaksoja on kai jo yli 300. Ensimmäisessä tuotantokaudessa on 122 jaksoa, ja meillä ei siitä ole enää kuin 98 katsomatta. 😂 Ehkä ei katsotakaan, mutta nyt tuntuu, että jokapäiväiseksi ”ruokalevoksi” on tullut yhden, viikonloppuna kahden, jakson katsominen.

Tässä kuukausi sitten kun norjalaispaidan kutominen Vävylle oli saatava valmiiksi, vähän etsiskelinkin jotain katseltavaa ja/tai kuunneltavaa kutomisen oheen, ja sattuipa juuri siinä vaiheessa Instagramissa Minna Kuukka kertomaan, kuinka hän, joka ei mitään telenoveloita katsele, jääneensä koukkuun espanjalaiseen La Promesaan. Niinpä sitten sanoin Pehtoorille (joka todellakin katselee yhtä sun toista sarjaa säännöllisesti) että katsotaanpa, millainen se tämä tämmöinen kartanosarja oikein on.

Villapaita on valmis, jo viety valmistujaisiin Järvenpäähän, eikä mitään uutta ole aloitettu, mutta sarjasta en ainakaan vielä luovu. Luulen, että haluan ainakin niin kauan roikkua mukana, että yksi tietty pahis (kuinka hienosti osaakaan roolisuorituksensa tehdä!!) saa palkkansa. 🙂

En voinut hakea netistä tähän oikein tietoa sarjasta, sillä pelkään, että sieltä tulee juonipaljastuksia – ja sitä en todellakaan halua!

Seuraako joku muu? Älkää vaan spoilailko mitään. 😀

Tämän vuoden ulkomaanmatka varattiin tammikuussa, jolloin edellisen marraskuun koronaan katkennut Andalusian Grand Tour oli vielä aika katkerasti mielessä. Katkeruutta koetan tietoisesti vältellä, mutta kyllä edelleen tuosta matkasta on joku kumma ”katkera kalkki” hyviä muistoja himmentämässä.

Tämän uuden matkan ajankohdaksi valikoitui toukokuu ilman isompia pohdintoja; oltaisiinpa varattu jo tulevalle viikolle, jolloin Ouluun on luvassa juuri ja juuri plussa-asteita. No, mutta, matkamme on siis pe 17 – la 25.5. Perjantaina lennetään Helsinkiin, lauantaina aamusella sitten kohti Italiaa.

Haluttiin matkalta aurinkoa, liikkumista, maisemia, ei kaupunkilomaa ”pakollisine” museoineen, nähtävyyksineen, ravintoloineen, vaan lepoa, liikkumista, leppoisaa, vähän maaseutumaista oleilua tai ainakin pois metropoleista, pois isoimmista turistipaikoista, hyvää ruokaa, – ja minä tietysti halusin veden äärelle. Vaihtoehtoina välähtelivät Madeira, Sisilia, Kroatia, joku Alppi-kylä, – ehkä jos sittenkin se kauan aiottu Irlanti tai jopa Islanti, ehkä kuitenkin joku täysin uusi kohde, mutta ei missään tapauksessa minnekään valtamerten taakse.

Ja niin me sitten varasimme viikon loman (vieläpä Aurinkomatkojen kautta) Italiaan, Venetoon ja Gardajärven rannalle! Melkein samaan paikkaan, jossa ollaan oltu kaksi viikkoa kesäkuussa 27 vuotta sitten ja jonka läpi ajoimme 12 vuotta sitten, oltiin silloin yksi yö Rivassa, Gardajärven pohjoisimmassa kylässä. Eikä kaksi vuotta sitten Lombardian reissullakaan  nyt niin kovin kaukana oltu. Ja mehän on joskus kai vannottu, että samaan kohteeseen ei kahdesti mennä, sillä maailma on täynnä uusia hienoja paikkoja, joihin olisi mahtava tutustua, nähdä ja kokea. No nyt kuitenkin mennään tuttuun kylään.

[Kun ei ollut vielä blogia, ei nettisivustoja, mutta kun oli päiväkirjoja ja ”matkamappeja” tein meille tuollaisen ennen ensimmäistä Gardan matkaamme. – Minäkö odotan, aikataulutan, suunnittelen?- – Assurdità!  Assolutament!  Enkä vielä ole oppinut pois odotuksen ilosta. ]

Tässä kuvassa Gardan lomalla meidän muksut ja ystäväperheen ainokainen. Olimmme ”meidän” rannassa, – tuossa oikealla rinteessä oli vuokraamamme Villa Paola, Interhomen vuokratalo, joka ei näköjään enää ole vuokrattavissa.

Pieni muistelu kuvineen meidän kesäkuun 1997 Gardan reissulta blogissa on täällä. Ja siellä myös ohje cantuccineihin (~ italialaiset mantelikorput, joita olen vuosien varrella leiponut varmaankin kilokaupalla. Pitäisiköhän huomennakin, tai ainakin ensi viikonlopuksi?)

Seuraavan kerran kävimme Gardalla sekä Rivassa että  Malcesinessä keväällä 2012, jolloin olimme autolla, kaksistaan, minun vuorotteluvapaavuoteni keväällä matkalla Umbriaan. Ja se matka oli! En löydä sanoja, mutta se oli kaikkinensa ehkä yksi paras matka koskaan.

Kellon kalasatamassa odottava tunnelma. Ehkä vähän apaattinenkin. Toisaalta valoa ja lämpöasteitakin jo niin paljon, että lupauksia toiminnan alkamisesta, liikenteestä, kulkijoista, kävijöistä, moottoriveneiden äänistä ja kalasavustamon tuoksusta oli jossain jäisillä rannoilla ja kalamajojen nurkissa. Ihan pian on niiden kaikkien aika.

Veden ”äärellä” olen nyt viettänyt illankin. Tosin vain netin kautta. Meidän lomamatka alkaa parin viikon päästä, ja me asutaan lomaviikko veden äärellä. Eikä se vesi ole uima-allas, eikä se ole Suomessa. Ei olla menossa asumaan vuokrattuun taloon, eikä merenrantaan, vaan hotelliin järvenrannalle… Onko villejä arvauksia?