Niitä näitä – Sivu 208 – Tuulestatemmattua

Mocca Panna Cotta!

Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin sää jatkuu …

Todettiin radiossa. Ja kyllä sen tunsin lenkilläkin. Ihan liikaa vaatteita päällä, tuli kuuma, vauhti hiljeni, eikä liikkumisessa sitä tavallista riemua, – oli kuuma! Mutta aurinkoa, hyvää happea hengittää, – kuitenkin.

Ulkoilun lisäksi tänään ruokapäivä: Aapeli vanhempineen tuli syömään.

Kehittelin jauhelihasta uudenlaiset pihvit: 8oo g jauhelihaa, taikinaan desi kuumaa vettä, yksi Beef-fondi siihen liukenemaan, suolaa, pippuria, ½ dl korppujauhoja, pari, kolme murskattua valkosipulin kynttä, paprikan ylijäämät silputtuna, ei kananmunaa, nopea vaivaaminen taikinaksi. Sitten isohkoja pihvejä (8 kpl), joiden päälle paprikarengas ja ympärille pekonviipale. Sitten uunivuokaan, ja uuniin 200-astetta ja noin kolme varttia. … Chilimajoneesin, paahdettujen juuresten ja linguine-pastan kanssa upposivat aika äkkiä.

Ja jälkkäriksi Mocca Panna Cotta. Moccapannacotta. Eli kahville maistuvaa hyytelöityä kermaa. Nam.

Valion ohjetta en muuttanut mitenkään, ainoastaan sen, että korvasin kahviliköörin Itävallan tuliaisina tuodulla Mozart Dark Chocolate -liköörillä. Jos erikseen menet ostamaan likööriä tätä varten, osta Kahluaa. Se on kyllä yksi niistä harvoista likööreistä, joita mielellään juo. Tai noh, ei sitäkään juoda voi, mutta lasillisen siemailla. Ja sitä voi käyttää kahvidrinksuihin, ja -kakkuihin, ei maistu esanssille, vaan oikeasti kahville. Ja makealle! 😉 Sopivasti makealle.

Mutta palatkaamme pannacottaan, jota ensimmäisen kerran maistettiin sisareni luona, ja nyt sitten omakohtainen kokeilu.

Mocca Panna Cotta

Valmistusaineet

2 liivatelehtea
2 dl Vispikermaa (Eila)
1½ dl vahvaa kahvia
2 rkl kahvilikööriä
2 tl vaniljasokeria
1 rkl sokeria

Valmistusohje

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä 5 min.
Kuumenna kerma, kahvi, kahvilikööri ja sokerit kattilassa kiehumispisteeseen. Nosta kattila pois liedeltä.
Sulata valutetut liivatelehdet kuumaan seokseen. Jäähdytä samalla sekoittaen esim. kylmässä vesihauteessa. Näin ehkäiset jälkiruoan kuorettumisen. (Tämä oli minulle uusi niksi, ja se kyllä toimi.)
Jaa pannacotta kahvikuppeihin tai laseihin. Pidä peitettynä jääkaapissa n. 3 – 4 tuntia.
Tarjoa kylmänä ja ripota pinnalle pipari- tai keksimuruja tai vaihtoehtoisesti suklaapapuja (huom. sis. laktoosia).

Helppoa kuin heinänteko; tyylikäs, ei liian täyttävä jälkkäri on tämä.

Ja Aapelin kanssa olemisen jälkeen, kun Juniori lähti lukemaan fysiikan kokeisiin ja vei perheensä mennessään, kun minä mietin, lähtisinkö vielä ulos vai vetäytyisinkö lukemaan takkatulen ääreen, samalla tyttären kanssa whatsappeilen, olen niiiiiiiin iloinen, että huomisia kanditöitä ei ole pöydällä yhtäkään 😉 ja niinpä päätän sittenkin vain jatkaa surffailua. 😉

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.
Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa. Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota nykyisin jo saa Oulustakin.

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? – Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Bloggailu Niitä näitä

Tuulestatemmatun vakilukijat

Toissaviikolla tekemääni lukijakyselyyn vastasi yli 60 Tuulestatemmatussa kävijää. Kiitos kaunis kaikille vastaajille, – tämäkin ”vuorovaikutus” on erittäin tervetullutta, vähän saan tuntumaa teistä lukijoista.

Nyt voisin tehdä vähän sitä mitä tyttäremme tekee työkseen, – tosin hänen tarkastelemansa volyymit ovat hieman suurempia, analyysit vähän syvällisempiä, mittauskeinot aika lailla toiset, mutta kuitenkin … digitaalisen viestinnän (markkinoinnin) äärellä olemme molemmat. 🙂

Ihan selvästi kyselyyni vastasivat uskolliset, vakilukijat, mistä kertoo se, että 34/64 vastanneista ilmoitti lukevansa juttuja päivittäin ja 19/64 viikottain, muutama piipahtelijakin klikkaili vastauksensa. Toinen esimerkki siitä, että Tuulestatemmatuille jutuille ollaan oltu pitkämielisiä ja siitä että lukijoille Tuulestatemmattu on päivittäinen tapa yhtä lailla kuin minullekin, on se, että 4/5 tai jopa 5/6 kyselyyn vastanneista ilmoitti: ”Olen lukenut juttuja jo monta vuotta.” Tällainen antaa voimia jatkaa valitsemallani tiellä. 😉

Suurin osa lukijoista on Pohjois-Suomesta, mutta aika paljon teitä on sieltä eteläisemmästkin Suomesta.

Ikärakenteessa näkyy selvästi, että opiskelijat ovat elämästäni jääneet pois. Alle 30-vuotiaiden osuus kun on vallan pieneksi kutistunut. Miehiä kyselyyn vastanneista ja siis lukijoistakin? on kymmenisen prosenttia.

Minua hieman hämmästytti se, että vähän enemmän kuin kolmannes lukijoista tuntee minut, tai onko niin, että juuri ne, jotka tuntevat vastasivat kyselyyn? Siksikö väitteeseen ”Tunnen bloggaajan” vastasi myönteisesti 25 henkilöä, – ketkähän? 🙂

Ja kun yritin udella, mikä kiinnostaa eniten, tein kysymykset typerästi, tai siis siten, etten laittanut, että ”klikkaa vain yksi vastaus”, sillä selvästikin monia oli kiinnostanut ”eniten” moni asia. Se että ”päivittäiset höpinät” sai noin paljon kannatusta, hämmästyttää. Toisaalta suhteutettuna siihen, että vastanneet kävivät täällä joka päivä, eikä täällä kovinkaan usein ole matkajuttuja ja ruoka ja viini -kategoria painottuu enimmäkseen viikonloppuun, on oikeastaan ihan loogista, että arkinen elämänmeno kiinnostaa.

Erityisen iloinen olin siitä, että muutamat olivat ”muu”-kohdassa täsmentäneet vastauksiaan, ja kertoneet jotain itsestäänkin, sanoneet mielenkiintonsa kohteista ja perusteista jotain ja/tai kiitoksensa kirjanneet. Näistä tuli hyvä mieli.

Puolet vastanneista olivat tehneet yhden tai useamman ostopäätöksensä blogintekstin vaikutuksesta, joten kyllä tälläkin blogilla olisi vaikuttavuutta. Onhan noita kyselyjä mainosten ottamiseksi blogiin, ruoka- ja matkasivuilleni tullut, pieniä taloudellisia tarjouksia esitetty, mutta niistä olen kieltäynyt. Tässä blogissa ei mainosteta, ei ainakaan rahasta. Ihan vaan omia kokemuksiani jakelen.

Kun kerran 85 % vastanneista aikoi pitää Tuulestatemmatun klikkauksiensa piirissä, voisin kertoa, että kuukauden, parin sisällä on tulossa ainakin (perinteiset) jouluviinisuositukset, jouluruokaohjeita ja joulukalenteri, sekä ainakin yksi Helsingin matka ja Ateneumissa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyyn tutustuminen, ehkä yksi mökkireissu, pari lähiopetusjaksoa Torniossa, valokuvahaasteita [ehkä jo huomenna], selitys sille, miksi en sittenkään perustanut Ouluun herkkukauppaa, vinkkejä mitä Haaparannasta kannattaa ostaa siellä käydessä, muutamia kirja-arvosteluja, kekri-halloween-vuotuisjuhlan historiaa… Ja kaikkea sellaista kuin ennenkin. Olkaatte kaikki lämpimästi tervetulleita edelleen näihin maisemiin…

Nämä oranssi-siniset kuvat otin tänään kävellessäni kaupunkiin hammaslääkäriin (nyt on uusi kisko, ja nyt, nyt vihdoin pitäisi olla kaikki kunnossa. Vuoden tauko hammaslääkärissäkäynneillä? Voisiko sellainen olla mahdollista? Kuinka toivonkaan!).

Näissä kuvissa olisi VAT-koulutuksen viikkohaasteeseen ehkä vastaus. Tässä viikolla haasteena ´kontrasti´. Toki muukin kuin värikontrasti on mahdollinen kuvattava.

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Luontokuvausjuttuja

Polku = Pohjoisen luontokuvaajat järjestivät tänään Tietomaassa Vuoden Luontokuva – tapahtuman, – ehdinpäs sinne. Hienoja kuvia, upeita kuvatarinoita. Hyvä siirtymä Lapin luonnosta, sen kuvaamisesta takaisin kaupunkilaiselämään, yritykseen sopeutua taas tähän pimeyteen. Kun tulee pohjoisesta, jossa tähän aikaan vuodesta päivänvalon aika ja määrä on paljon vähäisempi kuin Oulun leveysasteella, luulisi tulevansa valoon kun tulee tänne, katuvalojen ja kaupungin valoon, etelään. Mutta ei se niin olekaan. Valosaaste, kirkkaat katulamput, rakennusten valot, liikenteen valokeilat tekevät ympäristöstä mustan. Hangasojalla on – hieman paradoksaalisesti – valoisampaa kuin kaupungissa.

Ja todella valoisaa oli kun ajeltiin kotiin (tai siis Pehtoori ajoi koko matkan, minulla vielä Kekkos-tutkimusta lukuläksynä); aurinko paistoi suunnilleen koko matkan ihan ”päin” ja sen lisäksi vielä mustaa jäätä ainakin Rovaniemelle asti, joten kovin haasteelliset olivat ajokelit. Parempi, etten minä ajellut. Kaunista oli: Porttipahta, Kitinen ja Kemijoki ihan tyvenenä. Vaakasuuntaan paistava lokakuun lopun aurinko teki vesistöjen rannoista kauniita, sävykkäitä. Mutta eipä me pysähdelty.

Lähdettiin aika myöhään. Entisessä elämässäni (olen huomaamatta ottanut moisen käsitteen sanavarastooni!) me lähdimme mökiltä usein siten, että kello soi maanantaiaamuna viiden jälkeen, ja Myötätuuleen sähkösauna oli ajastettu lämpiäväksi aamun varhaisiksi tunneiksi, ja saunan, pikaisen aamiaisen ja mökin sulkemisen jälkeen suoriuduimme tienpäälle seitsemäksi, mikä taas mahdollisti sen, että ehdin suoraan yliopistolle seminaarin pitoon iltapäiväksi.

Tänään lähtö hyvin erilainen, vaikka toki aamusaunassa käytiinkin. Siivoiltiin ja pakkailtiin; otinpa vielä kuvat Tuulentuvan pirtin tuolien uusista päällisistä. Kankaan ostin jo puolenkymmentä vuotta sitten Helsingistä, ihan muuhun tarkoitukseen, on unohtunut, ja nyt joku viikko sitten vein sen luotto-ompelijalleni. Osaa tehdä ja suunnitella iltapukuja, mutta myös tällaiset vähän arkisemmatkin ompelukset sujuvat. Siis Cilja Q, Kalevan talossa Oulun keskustassa). Kangas oli molemmin käyttökelpoinen, joten istuintyynyt ovat kaksipuoleiset. Samasta kankaasta riitti myös toisen mökin kaitaliinoiksi…

Lappi Niitä näitä Valokuvaus Vanhemmuus

Lomasen lopulla

Hangasojan aamu ei oikeastaan valjennut; tihkusateisena ja reilummin sateisena on päivä kulunut.

Oikeastaan tuntuu, ettei paljon mitään ole tänään tehty, ja silti kaikenmoista.

Aloiteltiin ”hotelliaamiaisella”. Ihan kylläkin mökin pirtinpöydän ääressä. Ehkä enemmänkin oli brunssimeininki: puuroa, tuoremehua, hedelmiä, mysliä, Alpro-jukurttia, graavilohta, juustoja, poroleikkelettä, hilloja, keitettyjä kananmunia, appelsiinimarmeladia, karjalanpiirakoita, lämpimiä croissanteja, kahvia, pikkupullia, kaarnikkakakun jämiä, riisikakkuja, ruisleipää, savupororieskaa ja kurkkua. Kaikille jotain mieluista ja samalla tuli nautituksi lounas, joka sitten voitiin jättää väliin.

Aapeli, tänään 5 kk, vanhempineen lähti kohti kotia. Siinä heippaillessa tuli mieleen, että on se onni ja ilo, että asuvat Oulussa. Ettei seuraava näkeminen ole jossain seuraavan loman päässä.

Tyär jatkoi palapelin kokoamista, Pehtoori ristareita ja minä kudoin tyttären ”tuubin” valmiiksi. Viime viikon kaupunkireissulla ostelin ”Velvet Loop” -lankoja ja täällä tein sekä Miniälle että tyttärelle ”tuubihuivit”/kaulurit. Tulevat nopeasti ja ovat tosiaan samettisia. Yhdestä kerästä yksi tuubi; 15 silmukkaa puikolle, koko ajan oikeaa ja kun kerä loppuu niin päätellään ja sitten ommellaan päät kiinni. Omani on vielä tekeillä…

Tuvan ikkunasta näkyi että meidän kotiporoparttio oli ”ruohonleikkuupuuhissa” eli puoli tusinaa poroa kulki mökin reunamilla mutustulemassa heiniä. Ajattelin, että josko onnistuisin kotiporoista saamaan yhtä kauniin kuvan kuin edellisellä mökkireissulla, ja kameran kanssa lähdin pihalle. Ja ovella vastassa tämä!

Klikkaamalla kuva suurenee.

Se olisi oikeasti tullut sisälle jos olisi päästetty!

Sateen jatkuessa, kun olimme jo luopuneet ajatuksesta viedä tytär Iisakkipään patikalle, lähdimme piipahtamaan mökkinaapurissa, Vonkkaan mentiin kahvittelemaan, kuulumisia vaihtamaan. Mukava oli tovi viivähtää Hangasojan ”melkein vakiasukkaan” mökillä.

Sen jälkeen, jotain liikuntaa saadaksemma lähdettiin Esikoisen kanssa keilaamaan; meille se maistuu ja kun nyt kerran täällä sellainen mahdollisuus on! Ja sitten tänään yritin kovasti käyttää ”Anna-lapsen-voittaa” -korttia selittääkseni kertakaikkisen surkean suoritukseni, mutta selitys ei oikein mennyt läpi, vaan tyär lakonisesti vain ilmoitti olevansa parempi.

Monikaan Saariselän ravintoloista tai ruokapaikoista ei nyt ole auki, mutta Tunturihotellin Pirtti sentään. Sinne siis syömään pizzaa, salaattia ja siikaa. Kelpo ruoka oli. Sen jälkeen Pehtoori lähti viemään lapsen Ivalon kentälle, paluu Helsinkiin edessä, ja minä jäin – vaihteeksi – kuvailemaan Saariselän kappelia. Nyt iltakuvia. Läksyjä, läksyjä… 🙂

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Vähän on paljon!

Päivän patikka valikoitui siten, että Emmaljungat kulkisivat mukana. Siis ei huiputuksia, ei rakkaa. Siispä Prospektorin kierros. Keskipäivällä paistoi aurinkokin.

Jäässä on vedet. Ilma raikas, kuulas, hyvä kävellä ja hengittää.

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.

Parituntisen jälkeen muut palasivat mökille, minä lähdin kuvailemaan Pyhän Paavalin Kappelia. Saariselän pikkuisen kirkon olen valinnut yhden kuvaustehtäväni kohteeksi. Huomenna pitäisi vielä iltakuvat käydä ottamassa. Kunhan saan kotona kuvat valmiiksi, laittelen tännekin.

Tunturissa tykkäsin tänään kuvailla naavoja. Jäisiä, huurteisia naavoja. Kauniita olivat vastavalossa.

Ja sitten, ensinnäkin mökkireissun pakollinen porokuva. Tällä kertaa albino.

Ja toinen ”albino” on tämä nuorenparin pikkukoiria Unski.

Tämä ”Nahka” ei ole tykännyt patikoinnista koskaan, eikä tänäänkään erityisellä riemulla mukana kulkenut. Kulki kuitenkin. Ja tällä kertaa Unski on ainoa koiruus, joka nuorilla on mukana: Maisa ja Piina jäivät kotiin. Oulussa talonvahtina ovat nuorten ystävän kanssa. Mistä Juniori ja Miniä ovat olleet kovin iloisia; ovat lomalla kahdesta saksanpaimenkoirasta.

Ei patikkapoluilla, eikä Saariselän keskustassa juuri ketään. Muutama aasialainen turisti oli aution lomakeskuksen ytimessä, tulivat kadulla vastaan ja kysyivät epätietoisena: ”Where is Saariselkä main city?” – Main city??? Noh, ei ollut vaikea heitä neuvoa … 😉

Ulkoilun jälkeenkin loma jatkui leppoisasti. Ei mitään ihmeellistä. Ja silti kaikki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lukijakysely on vielä auki; jollet vielä ole vastannut, niin entäs jos klikkailisit nyt? https://www.satokangas.fi/blogi/2015/10/26559/ Laittelen ensi viikolla jotain ”analyysiä” kyselyn vastauksista.

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Lokakuisessa Lapissa

Pakkasaamu. Rauhallinen aamu, jolloin kaurapuurokin ehti hautua gourmetruoaksi.

Tyttären kone Helsingistä Ivaloon laskeutui puolelta päivin, ja nuoret lähtivät vastaan. Mie pääsin Aapelin kanssa aamupäiväkävelylle. Menimmä tunturiin, siten kuin mökin pihasta vaunujen kanssa on mahdollista.

On minullakin ollut elämässä vaihe, jolloin en olisi olla vähemmän kiinnostunut vaunujen pukkaamisesta, mutta kuinka se tänään(kin) tuntui mukavalle. Siellä metsäautoteitä kävellessä oli vaikea kuvitella mitään muuta mukavampaa.

Suoraan Helsingistä … suoraan mökille tuli Esikoinen. Takkamakkaraa, savupororieskaa, mustikkapullakahveja lounaaksi, ja sitten oli taas Aapelin päikkäreiden aika. Lähdimme porukalla tunturiin, ihan uutta haastetta nousuihin kun pukkaa Emmaljungia edellä. 😉 Pilveen oli mennyt, pakkasrajoilla ollaan, ja kovin kauniilta näytti lumeton lokakuinen Lapin maisema.

Neljäksi oli varattu kaksi rataa Saariselän uudesta keilahallista, joten sinne suoraan pikkupatikalta! Siinä se on avattuna: Kuukkelin takana, Petronellan naapurissa. Perhekeilaus, mikä tarkoitti, että myös Aapeli oli mukana. Eikä mitään ongelmaa, poika seurasi hohtokeilausvaloja ja tuntui nauttivan happiningistä. Olipa taas kerran mukava keilata, tänään en ehkä ollut ihan pro 😉 , mutta mukavaa oli.

Paluu mökille. Tiedättekö, miltä tuntuu, kun teet ruokaa mökkikeittiössä, nuoripari on saunassa, tyär kuuntelee musiikkia veljensä vauvan kanssa, mies laittelee takkatulta, ulkona on pimenevä ilta, pöydillä on kynttilöitä ja uunista leviää valkosipulisen porolasagnen tuoksu, samalla kun avaat punaviiniä, jonka tyär on työmatkaltaan Tallinnaan ostanut ja tuliaiseksi tänne tuonut. Liki imelän idylliseltä kuulostaa? – Ihan sama, mutta hyvältä tuntui. 😉 Että nuo pennut tänne meidän kanssa tulevat…

Isovanhemmuus Lappi Niitä näitä

Mökin takkatulen ääreen

Sateiseen aamuun heräsimme. Kun kahdeksalta pääsimme tien päälle, oli kurjahko keli, Kemiin asti kovasti liikennettä, rekkoja. Sitten hiljeni. Pohjoisempana tuntui kuin oltaisiin ydinsodan jälkeisessä maisemassa ajeltu: sumua, selkenemätöntä, ei liikennettä, pienissä kylissäkään ei ketään raitilla, radion kuuluvuus rajallista.

Napapiirillä halusin käydä Joulupukin Pajakylässä; etsin monen monista matkamuisto-joulu-putiikeista Aapelille tonttulakkia, mutta eipä sellaista koko kompleksista löytynyt. Enemmänkin sellaisia työpaikkojen karaoke-bile-hile-pikkujouluihin sopivia aikuisten punaisia, bling-bling-pipoja. Alkava joulufiiilis kyllä tyssäsi niihin.

Sodankylässä kaupassa, ja sitten kaikkinensa matka meni nopeasti, onneksi vielä kesärajoitukset, eikä sitä räntää, jota aamulla oli satanut.

Kertaakaan koko matkalla ei tullut tarvetta ottaa kameraa esille. Ei edes mitään ylivertaista ankeutta kuvattavaksi. Ihan vain tavallista harmaata. Mielelläni suosittelen Lappiin matkaamista, mutta ehkä juuri tämä lokakuun loppu on se aika, jolloin tänne ei ainakaan eka kerralla kannata hakeutua. Meille tietysti syynä ”syysloma”, – nyt kun minulla ei enää sellaista ole, niin perheessä jollakin muulla on. Kun iltapäivällä ”rantauduimme” mökille, se tapahtui poikkeuksellisen helposti; täällä oli jo pikkuperhe. Juniori, Miniä ja Aapeli olivat tulleet jo eilen. Syyslomalla oleva insinööriopiskelija täällä, siksi mekin. Ja sitten vielä tyärkin tänne viikonloppuna saadaan. Mitä sitä meitsi paljon enempää vois toivoa. 🙂

Aapeli on eka kertaa mökillä. Nuorempana kuin aikoinaan isänsä tai tätinsä, joiden eka mökkireissut olivat vasta 8 – 9 kuukauden iässä. Ja pikkuisesta huolimatta nuoripari laittoi tänään ruoan; pääsimme lohipastalle, salaatille ja pullalle. Kyllä kelpasi.

Eipä sitten oikeasti ulos houkuttanut lähteä, muutama lyhty pihaan ja sitten takkatulen ääreen. Siinäpä me Aapelin kanssa tykkäsimme olla.