Kastikekapitulin toinen päivä jatkui illallisella Lahden Sibeliustalossa.
Kuuden tietämissä installointitilaisuus (= uusien jäsenten juhlallinen järjestöön vihkiminen) oli päätöksessä ja Sibeliustalon Puusepän salissa alkoi kaupungin tarjoama cocktail-tilaisuus.
Samppanjan nauttimisen yhteydessä otin oululaisista paistinkääntäjistä aveceineen ”luokkakuvan” ja ”kaverikuvia”. Kaikkinensa otin eilen yli 300 kuvaa! Järkkäri oli siis mukana. Ja onneksi oli. Oli paljon kaunista, tyylikästä, herkullista kuvattavaa.
Hienon hieno tila teki oikeutta kattauksille. Korkea tila loi tilantuntua vielä enemmän kuin sitä todellisuudessa oli: valo oli hyvä ja loi tunnelmaa.
Illallinen eteni vakaasti, sopivan nopeasti ruokalajista toiseen, ja niiden välissä saimme kuulla mitä tuleman piti ja myös viinit esiteltiin. Istuimme ja nautimme.
Sellaista minä kyllä ihmettelin, kun olin pääruoan jälkeen vessassa ja kiertelin kuvailemassa ja väistämättä tulin kuulleeksi muutamia keskustelun pätkiä, että oli ilmassa sellaisia kommentteja kuin: ”Paljon oli luvattu, mutta eihän näissä nyt mitään erityistä ole. Tavallista kurmeeta.”, ”Ei oikein ole mitään makujen ilotulitusta” tai ”Meidän pöydässä on ihan liian kylmiä punaviinejä”, ”On kyllä parempiakin illallisia syöty”. Voi hyvä tavaton, sanon minä.
Seitsemän ruokalajin (+ amunen) illallinen 400 hengelle ei ole mitään pieni juttu. Ja että se hoidetaan siten, että kaikilla on ruoat jotensakin yhtä aikaa edessä, että ne ovat lämpimiä silloin kun on tarkoitus että ne ovat lämpimiä ja että ne todellakin ovat kauniita, suurin osa niistä on mahdottoman hyvän makuisia, niiden joukossa on uusia makututtavuuksia, ja muutamista vielä ikimuistoiseksi yltäviä, loistavia makuelämyksiä, niin en kyllä ymmärrä, että jotkut viitsivät urputtaa, etsiä virheitä, kritisoida ja kitistä.
(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)
Erityisen paljon tuollainen natina ärsytti, koska siihen ei ollut mitään perustetta. Grand Dinner oli tavattoman hyvä ja harmonisia makukokonaisuuksia sisältävä, ammattilaisten tekemisen onnistunut tulos, ja siinä oli muutamia huippuja, joiden muistelemisestakin tulee hyvä maku suuhun: savuahvengalantiinia ja maa-artisokkaa ja niiden kanssa aniksella maustettua fenkoli-keittoa. Jo se tuoksu!
Ja sitten omenagranite ja granaattiomenakastike: se oli kesäinen, hento ja herkkä, mutta maku hyvin intensiivinen ja ihana – ja rakenne perfetto! Sillä oli sellainen ”nostattava” vaikutus. Melkein olen samaa mieltä kuin Pehtoori, että siihen olisi ollut hyvä lopettaa.
Auringonlasku Vesijärven rannalla oli elokuun lämpimässä illassa lepuuttava.
Meidän pöydässä oli mukava, jo monivuotisesta tuttuudesta tuleva rauhallinen olo ja mukavasti polveilevaa keskustelua.
Hyvä mieli jäi.
Koko kapituli oli yksi parhaista, mitä on koettu. Tämä oli meille kahdeksas (vaikka on hieman arveluttavaa tehdä mitään ranking-listaa näistä, mutta muistot, ne muistot!). Järjestelyt sujuivat, ja sää tietysti on tärkeä tekijä tällaisten juhlien onnistumisen kannalta. Ja nyt sää oli paras kaikista.
Ja sitten minullahan on sellainen henkilökohtainen fiksaatio (vai sittenkin ongelma? :)), että ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Kapituleissahan tästä asiasta on tullut minulle jopa henkilökohtainen kriisinhallinnan mittari (ks. mm. yksi surkuhupainen kokemukseni muutaman vuoden takaa): ja nyt homma oli ihan vahingossa hanskassa. Jo Helsingissä, perjantaina kun tulimme lenkiltä, piipahdin tyttären asunnon lähellä olleessa kampaamossa kysymässä ”ehtisikö joku pestä ja föönätä hiukseni?”. Ja ”joku” ehti. Eikä mennyt kauaa, ja koko viikonlopun pärjäsin kriisittä. Huippujuttu!
Ensi vuoden elokuussa kapituli on sitten Oulussa. Osaltani olen ollut sen järjestämisessä jo mukana, mikä ehkä näkyy kuvassa ja nimessä 😉 – ja työ jatkuu.
Koskapa jätimme myös eilisen Grand Dinnerin jälkeen menemättä hotellin sisäpihalle bailaamaan, ihan kuin perjantainakin, niin ei ollut mitään estettä, etteikö olisi voitu tänään aamukymmeneltä lähteä ajelemaan kohti Oulua. Läpi tyynien järvimaisemien huristeltiin kotiin. Tänä vuonna oululaisilla ei ollut yhteistä kapitulikuljetusta, ei eväitä, ei yhteistä, väsynyttä naurua paluumatkan bussissa, ei menomatkan rasvarieskaeväiden rippeiden nauttimista.
Mutta tänään tuntuikin liki viikon kestäneen ”lomamatkan jossain Etelä-Suomessa” lopuksi hyvälle ajella kaksistaan kotiin. Ja kotiin oli kovin hyvä tulla.
Leppeä syyskesän ilta pihalla: ruusujen raukeina odotellessa vielä vettä, pihakiveyksen reunaan jo keltaisen nauhan muodostuttua, oli hyvä kotiutua.
