Niitä näitä – Sivu 203 – Tuulestatemmattua

Kaupungin valoja kuvailemassa

”Kaupungin valot” ajoivat aamuvarhaisella ylös ja aika pian sitten uloskin. Olin ennen kahdeksaa Kiikelin rannassa, ja saman tien katulamput sammutettiin. Ja saman tien alkoi sataa rännänsekaista tihkua, asfaltti kiilsi, oli kylmä tuuli, ja ihan mielettömän harmaata. Eipä ole ennen, aiemmin, tullut mielen viereenkään ajatus lähteä marraskuun ankeana (arki)aamuna ehdoin tahdoin ulkoilemaan. Saatikka kuvailemaan. Mutta tänään oli lähdettävä, tai siis ei olisi ollut mitenkään pakko, mutta kun halusin kuitenkin yrittää ottaa VAT-viikkohaasteeseen kuvan. Viikonloppuna ei enää ehdi: huomenna ajelen Tornioon, sillä edessä on toinen lähiopetusjakso.

Kaupungin valot olivat aamusella kovin vähissä, mutta tunteroisen kiertelin jalusta kainalossa ja kameralaukku olalla. Jokunen kuva tallentuikin (mm. bannerikuva). Sitten äidin kauppa-asiat etc. Syksyn mittaan äidin huoltopäivä on vaihtunut lauantailta arkipäivälle. Töissä ollessa lauantain aamupäivä oli oikeastaan ainoa mahdollinen ja se sitten menikin äidin (ja omilla) asioilla ja luona; arki-iltaisin töistä päästyäni kävin vain satunnaisesti viikolla, jos oli jotain erityistarvetta, eikä äiti pidä iltakäynneistä kun on itse jo niin väsynyt. Mutta tämä minun uusi elämäntilanne mahdollistaa useammin käymisen ja arkipiipahtelun.

Iltapäivän lueskelin, siis opiskelumatskuja, tarkoitan, että opiskelin. Oi, että tuntuu vieläkin hyvältä sanoa, että opiskelen. Ja leipaisinpa kouluun vietäväksi suklaa-kuppikakutkin. Koulussa on sellainen systeemi, että jokainen vuorollaan tuo kahvi-tee-tarpeet viikonlopuksi, koulun kuppila ja ruokalat kun eivät ole viikonloppuna auki, joten keittelemme luokassa kahvia. Minä varasin ekan hukin: pullaa tai muuta baakkelsia ei tarvisi viedä, mutta minä nyt tein ja vien. Oletan, ettei kukaan pahastu moista omavaltaisuutta.

Päivän kuluessa sään muuttuessa aamuistakin räntäisemmäksi päätin kuitenkin vielä illansuussa rohjeta kaupungin valojen katveeseen. Iltakierroksen aluksi ajelin Möljälle. Ajattelin, jotta siellä sillasta saisin hyvän valokuvan, mutta höpö, höpö. Parempi tuli tästä (klikkaa isommaksi) :

Teille pitkään blogia seuranneet ulkopaikkakuntalaiset, tiedoksi, että tämä on se kohde, jonka rakentamista täällä blogissani seurattiin joka kuukausi… Vuoden kuvakohteena se oli vuonna 2013.

Seuraavassa kuvassa on edellinen ”Kuukauden kuva” -kohde.Merikosken voimalaitos, tosin vähän sivuroolissa tässä kuvassa.

Ei oikeastaan uskoisi, että nuo on otettu kohtuullisen kovassa tihku/räntäsateessa.

Nyt pitäisi sitten valita, minkä päivän otoksista laittaisin haastekuvasivulle… siellä on jo neljä kuvaa, tulisipa vielä muitakin…

Niitä näitä

Tyhjäpäistä

Tiedättehän tilanteen, että kun on niin paljon tekemistä, ettei tiedä mitä tekisi, niin ei tee oikein mitään. Nyt on vähän semmoinen.

Ja nyt on myös sellainen, että olisi vaikka kuinka monta aihetta, mitä voisin tänne suoltaa, tekstiä tuottaa, höpinöitäni jatkaa, mutta kun en osaa valita, mille ryhtyisin, – – enkä oikeastaan ehdikään. Kun on niin paljon tekemistä.

Mitä näissä kuvissa on? Jos näille pitäisi antaa nimi, yhteinen kaikille niin mikä se olisi?

Toissa viikonloppuna joku voimansa tunnossa ollut oli kokenut kertakaikkisen välähdyksen ja päättänyt sitten huitasta onnikkapysäkin lasit kristalliksi. Surkuhupaisaa, mutta jälki on kaunista. Ainakin kun katson tarpeeksi läheltä. Ja vain läheltä.

PS. Katsokaapas Koivun täydennys ja vastaus eiliseen postaukseeni. Nyt tiedämme mitä ovat ”ylienkelit ja muut ruumiittomat voimat”. Kiitos, Koivu.

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus VAT

Joutsenia, liturgian lopulla, kuvahaasteet – ja valpolicella

Olin tänään ortodoksikirkossa, siellä oli ”ylienkelien ja muiden ruumiittomien voimien juhla” [on otettava selvää, mitä tuo tarkoittaa… ]. Ystävän luvalla menin kuvailemaan; tämä oli nyt kolmas kirkko, jota yritin (paino sanalla yritin) kuvailla yhtä etätehtävää varten. Ei sittenkään tarpeeksi aikaa, ei mahdollisuutta keskittyä.

Ja kun vielä olen deletoinut Turkansaaressa jo kuukausi sitten ottamani kirkkokuvat ja Saariselän kappelin kuvissa on monta ongelmaa, niin on todettava, että ei nyt onnistu kirkkokuvaus minulta. Minä, joka niitä olen kuvaillut iät ajat, maailmalla ja kotona. Nyt ei onnistu. Kun nyt niiden kuvaaminen on läksynä!!!

Se, mitä yritän sanoa, on, että olen kuin paraskin opiskelija ennen etätehtävien palautusta: selityksiä surkean tuloksen vuoksi on repullinen! Että minäkin – paatunut opiskelijoiden seli-seli-selitysten kuuntelija – olen nyt itse samassa tilanteessa. Niinpä päätin, etten selittele: palautan tehtävät ajallaan, pää pystyssä (vain itsekseni häveten), enkä selittele. Olen kuvatessa oppinut paljon, ja yritän kestää palautteen.

Sitä paitsi ortodoksiliturgian loppupuolella oli jännittävää käydä. Jos pitäisi sanoa yksi adjektiivi, joka kuvasi tunnelmaa kirkossa, se oli ”familiääri”. Siellä oli tavattoman läheinen tunnelma.

Tai ehkä vain olin siinä ”moodissa”. Olin juuri vienyt Esikoisen lentokentälle. Taas kerran tyttären hyvästellyt. Koskapa minulla oli aikaa ennen liturgian päättymistä ja kirkkoon menoa, ajelin autolla ja kävelin Heinäpäässä ja muualla yhteensä parisen tuntia, ja satuinpa Kempeleessä ajelemaan ohi pellon, jossa joutsenet, kymmenet, olivat yöpyneet. Heräilivät jo. Kaukaa pitkällä objektiivilla tavoitin heräämisensä: monet nukkuivat, osa oli jo hereillä, osa jo kaulat kauniisti koholla, olivat kuin nuotteja viivastolla. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Lentokenttä, Kempeleen pellot, Heinäpään, Etu-Lyötyn ankeat marraskuiset kadut ja ortodoksiliturgian jälkeiset kuvat ja tunnelma…. Näiden jälkeen kotiin. Kaksin olemme sunnuntain viettäneet.

Olen/olemme pitkin syksyä maistelleet ja nauttineet viinejä pitäen mielessä, että pian on aika tehdä Tuulestatemmatun viinisuositukset joulupöytään (ks. esim. viimevuotinen). Sen vuoksi muutama maistettu viini, joka muutoin olisi päätynyt tänne kehuttavaksi, on jäänyt mainitsematta. Mutta nyt ei voi pantata tätä: italialainen, Veneton Valpolicella avattiin kahden hengen sunnuntaisafkalle. Ja vielä nautiskelen tässä ohessa … Siinä ”mikään-ei-pistä-vastaan”. Se on kertakaikkisen hyvä, terve, peruspunaviini, jossa ei happamuus häiritse makua. Se ei ole yltiömakea, ei turhan kosiskeleva. Se on hyvä. Osta pikkujouluviikonloppuun kokeeksi, ehkä päädyt hankkimaan sen joulupöytäänkin: Valpolicella, per favor.

~~~~~~~~~~~~~~

On sunnuntai ja se tarkoittaa sitäkin, että on uuden kuvahaasteen aika. Tulevan viikon kuvahaaste on ”Kaupungin valot” ~ joko konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. Aika mukava haaste, minusta ainakin. Myös kännykuvaajat ovat tervetulleita mukaan!

Kuvahaasteeni siis lähti kuin lähtikin käyntiin. Haastesivulla on jo kolme kansiota ja lisäksi tämä uusi, yhteensä 14 kuvaa ja ainakin parikymmentä kommenttia. Keskustelussa on päästy jo asian syvimmän olemuksen äärelle:

Harrastaja eli amatööri tarkoittaa rakastajaa, intohimoisesti asiaansa suhtautuvaa. Töissä voi olla vain töissä, puolinukuksissa, harrastuksen parissa ei koskaan!

Olen niin samaa mieltä!:)

Tein muuten tuohon blogisivun ylävalikkoon uuden klikkauskohdan ”Kuvahaastesivu”, sieltä pääset suoraan haastesivulle. Viikon aikana siellä on käyntejä jo parisataa. Klikkauduhan katsomaan, millaisia kuvia lukijat ovat lähettäneet. Ja lähetä omasi.

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Ruokaa ja seuraa

Ruokapäivä tänään. Ja perhepäivä.

Näiden kahden teeman ympärillä, niihin liittyen, niissä aikaa kuluttaen on päivä mennyt.

Ja hyvä on: lenkillä ja muutama junakuva. 😉 Niin ja käväisimmepä äsken viininmaistiaisissakin.

Iltapäivällä ruokapöytään tulivat molemmat lapset (ja miniä luonnollisesti ja Aapeli, of course), jotka olivat isälleen hankkineet perinteiset lahjat: ceedeellinen Kari Tapion musiikkia ja pokkari. Perinteet on hyväksi.

Ja sitten istahdimme pöytään; aika kunnianhimoisen menun olin suunnitellut, ja aika lailla onnistuikin, mutta vähän turhan monta komponenttia siinä oli.

Joka tapauksessa pääruokana oli karitsanfileitä ja oma kehittelemäni stout-kastike, ja kyllä se oli tänään ihan erinomaisen hyvää. Siihen oheen salaattia, myskikurpitsaa, ohrattoa, palsternakkaa, alkuun leipää ja sienisalaattia (hei meillähän on tyär käymässä; sieniruoilla hemmotellaan Esikoista). Ja sitten jälkkäriksi tyrnipannacottaa, jota sain sisareni luona jokunen aika sitten.

1-2

Kyllä siitä pitivät tänäänkin kaikki. Ja sekin on kovin helppo!

Tuon alla olevan ohjeen tein kaksinkertaisena meille viidelle:

Tyrnipannacotta
1 dl vispi- tai kuohukermaa
1/2 dl tyrnitäysmehua (makeuttamaton)
3/4 dl sokeria
1 liivatelehti
1 dl turkkilaista jugurttia
Laita liivalehti likoamaan kylmään veteen. Mittaa kattilaan kerma, tyrnimehu ja sokeri. Kiehauta ja anna poreilla hiljalleen kunnes sokeri on sulanut. Kun liivatelehti on pehmeä, purista sitä nyrkissä liika vesi pois ja laita se kuumaan seokseen samalla voimakkaasti vispilällä sekoittaen. Lisää jugurtti ja sekoita tasaiseksi. Kaada kahteen, kolmeen tai neljään jälkiruokamaljaan, peitä tuorekelmulla ja laita jääkaappiin hyytymään muutamaksi tunniksi tai yön yli.
Tarjoa pannacotan kanssa jotain rapeaa: pähkinärouhetta, suklaalastuja tai esimerkiksi kaurakeksi – rapea lisäke tuo mukavaa tasapainoa pehmeälle jälkkärille. [tänään oli noita suklaatikkuja, passeleita olivat].

Isänpäiväkuva: poika ja pojanpoika.

Pitkään istuskeltiin pöydässä. Höpöteltiin.

Sitten illan tullen nuoret lähtivät Patelaan: sisar lähti veljensä luo vierailulle, yökylään. – Ja? Ja pelaamaan Mario Kartia!!! Juniori oli ostanut [tilannut Ranskasta!!] pullollisen samppanjaa ja ladannut vanhat pelit valmiiksi ja sisarukset aikoivat viettää illan – ja yön – pelaten ja samppanjaa nautiskellen. Jotenkin minä muistelen, ettei meidän varttivuosisatavaiheeseen kuuluneet koti-illat samppanjan äärellä. 🙂

Samaan aikaan toisaalla: me kävimme keskikaupungilla pienimuotoisissa viininmaistiaisissa. Poikkeuksellisen pienimuotoisissa. Hyvä niin.

Nyt väsy.

Niitä näitä

Isänpäivää kohti

Sunnuntaina on isänpäivä. Ei olla lähdössä mökille kuten usein isänpäiväksi mennään. On poikani ensimmäinen isänpäivä isänä. Minun isäni on ollut poissa jo 11 vuotta. Tyär tulee viikonloppuna pikavisiitille Ouluun, ei kylläkään ihan vain isänpäivän vuoksi.

Ja meillä tietysti on isänpäiväpäivällinen viikonloppuna. Teen juhlaruoan lasteni isälle, kuten niin monta kertaa olen tehnyt, mutta isänpäivälahjaa en miehelleni osta. Joskus olen lasten puolesta/kanssa ostanut. Enkä minä puhu(nut) Pehtoorista koskaan töissä siten, että ”meillä isä” on sitä mieltä … Eikä Pehtoorikaan puhu kavereilleen että ”meillä äiti teki sitä tai tätä” tarkoittaessaan minua.

Suuresti hämmästelen kun kuulen aikuisten miesten puhuvan vaimoistaan äiteinä. Tai naisten miehistään isinä. Ei siinä mitään, jos joku niin tekee, mutta meillä ei. Eikä minua puhutella emännäksikään, muistattehan? 😉

Appi minulla on, ja Pehtoorilla isä, ja käytiinkin jo tänään isänpäivätervehdyskäynnillä Jäälissä. Reippaana kyllä appi on, ja anoppi (85 v.) oli juuri aloittamassa siivoushommia: ”Matot pitää olla kauan ulkona että tuultuvat ja tuoksuvat hyvälle!” Onneksi on jo sentään vähän luopunut kaikesta itse tekemisestään, edes vähän.

Muutoin päivä onkin mennyt paljolti ulkona. Tämä marraskuun aurinko!

Pistetäänpä tähän noiden edellisten lisäksi vielä yksi ”selfie”= varjokuva Koskelan pappilan (= nyk. srkkuntakoti) pikkupuolen seinästä. Tuolla minä kävin pyhäkoulussa pikkuisen vanhempana kuin noissa mv-kuvissa olen.

Taidan tästä vielä lähteä pienelle ulkolenkille; pitäisi kuulemma olla reposia taivaalla tänä iltana…

Isovanhemmuus Niitä näitä

Elämänlaatua

Silloin kun ei ole ihan välttämätöntä tehdä mitään, niin silloin ei tule tehdyksi paljon mitään muutakaan. Näin se vaan on.

Ulkona + 10 C!

Illalla ajattelin lähteä vielä ulkoilemaan (kuvailemaan, surprise!), mutta juuri kun olin lähdössä, nuoripari jätti Aapelin eteiseen: ”Mennään kauppaan, voiko poika jäädä tänne?” – Voiko? Sen jälkeen minulla ei senkään vertaa muuta tekemistä kuin maata olkkarin lattialla ja katsella ja kuunnella vauvan höpinöitä.

Nuuhkia vauvantuoksua. Viettää mumminelämää.

Miettiä, että olisiko jompikumpi noista se minun ”voima”/”voimaannuttava”-kuvani. Voisi olla. Aapeli ainakin voimaannuttaa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

En ole moneen vuoteen uusinut silmälasejani, eihän niitä enää viidenkympin ylittämisen jälkeen tarvi vuosittain päivittääkään, mutta nämä nykyiset ovat jo aika kulahtaneet, kehykset mattapintaistuneet ja löysin kuin löysinkin monia muita syitä, joita pidin riittävänä, että saatoin mennä Silmäasemalle ja todeta, että haluan uudet lasit, vaikken ehkä tarvitsikaan. … Pradan kehyksiä sovittelin, nämä nykyiset, edelliset ja aurinkolasit ovat olleet Pradaa, mutta nyt sitten valikoitui loppusuoralle kolmet, joista yhdetkään ei olleet Pradat.

Sitten tietysti näöntarkastus, – ja todellakin, liki neljässä vuodessa olikin näkö heikentenyt ihan reilusti (entisen plus ykkösen (ylhäällä) tilalle tulee nyt puolitoistaset). Ja sitten sellainen prismakin laitetaan piilokarsastuksen vuoksi. Ei ihme, että joskus luentosaleissa tai ulkona kuvaillessa onkin tuntunut että ”karsastus vähän häiritsee tarkkaan katsomista”. Lasien uusiminen siis ihan perusteltua. Ja sitten valinta?

Niitä näitä Valokuvaus

Valokuvaushaaste kaikille! – Joka viikko!

Valokuvahaastetta olen tässä miettinyt.

Tuulestatemmatussa tiedän käyvän monen, jolle valokuvaus on harrastuksena, ja monen kuvia olen blogeissanne tai muutoin nähnyt ja ihaillut. Nyt kun kerran väistämättä näyttää siltä, että VAT-koulutukseni viikkohaasteet jättävät jälkensä myös tänne minun blogiini ja joudutte niitä katselemaan – kommentoidakin saisitte ja olisi kovin suotavaa – niin ajattelin haastaa kaikki lähettämään omiakin kuviaan katseltavaksi. Esimerkiksi viime viikon ”kontrasti” tai tämän viikon ”voima”? Mitä kuvaisit noihin? Millaisen kuvan jo ehkä otit!

Tein kuvasivustolleni kansionkin näitä varten: jos lähetät minulle (reija at satokangas.fi) sähköpostiosoitteesi ja nimimerkin, jolla haluat kuvasi julkaistavan, niin luon sinulle oikeudet tuohon haastekansioon: sen jälkeen voit ladata ottamasi haastekuvan sinne. Mahdollista on sekin, että lähetät minulle kuvan, minä voin sen laittaa, … Tai sitten kun ilmoitan viikkohaasteen (varmastikin yleensä juuri näin maanantai-iltana) niin voisit laittaa linkin omaan blogiisi, flickeriin, kuvat-sivustolle, tai missä sitten haluatkaan kuvasi julkaista.

Olen tehnyt suursiivouksen tuolla kuvat-sivustollani muutenkin: siellä on nyt julkisena vain ne patikkareissut ja ne matkakuvat, joista en ole tehnyt erillistä matkakuvakertomusta. Tarkoituksena on luoda sivustolle vielä portfolio-kansio, jossa toivottavasti tulee näkymään jonkinlaista kehittymistä kuvaustaidoissani.

Kansiossa on kommentointimahdollisuus ja minä ainakin olen kuukauden aikana oppinut ihan hirmuisesti nimenomaan saamistani kommenteista, ja myös toisten kuvia kommentoidessa oppii paljon.

Kommentit ja kuvien tekniset tiedot tulevat näkyviin klikattuasi kuvan alareunassa olevaa väkästä.

Tekemälleni haastesivulle (ja muillekin) pääsevät kaikki, myös kommentoimaan, vaikka vain tykkäämään, mutta vain ne, jotka ilmoittavat sähköpostinsa pääsevät sinne lisäilemään omia kuviaaan.

http://satokangas.kuvat.fi/kuvat/Haastesivu/

Tuleekohan tästä mitään? Voisipa vaikka tulla. Vai miten olisi JK, PL, IW, RV, TS, ES, HK, RT, KH ja toinen JK ja ketä kaikkia innokkaita valokuvaajia teitä onkaan?! Tutut ja tuntemattomat, tulkaahan mukaan. Eikä todellakaan tarvi olla mitenkään erityisen erikoistunut kuvaamiseen, omaksi ilokseenhan näitä yleensä tehdään. Siispä lähde rohkeasti mukaan.

Jospa teen sinne vielä jo menneen ”Syksy”-kansion, . Syksy kun tuntuu vielä pitävän pintansa, eikä päästä talvea valtaan. Mikä ilolla merkille pantakoon!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mocca Panna Cotta!

Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin sää jatkuu …

Todettiin radiossa. Ja kyllä sen tunsin lenkilläkin. Ihan liikaa vaatteita päällä, tuli kuuma, vauhti hiljeni, eikä liikkumisessa sitä tavallista riemua, – oli kuuma! Mutta aurinkoa, hyvää happea hengittää, – kuitenkin.

Ulkoilun lisäksi tänään ruokapäivä: Aapeli vanhempineen tuli syömään.

Kehittelin jauhelihasta uudenlaiset pihvit: 8oo g jauhelihaa, taikinaan desi kuumaa vettä, yksi Beef-fondi siihen liukenemaan, suolaa, pippuria, ½ dl korppujauhoja, pari, kolme murskattua valkosipulin kynttä, paprikan ylijäämät silputtuna, ei kananmunaa, nopea vaivaaminen taikinaksi. Sitten isohkoja pihvejä (8 kpl), joiden päälle paprikarengas ja ympärille pekonviipale. Sitten uunivuokaan, ja uuniin 200-astetta ja noin kolme varttia. … Chilimajoneesin, paahdettujen juuresten ja linguine-pastan kanssa upposivat aika äkkiä.

Ja jälkkäriksi Mocca Panna Cotta. Moccapannacotta. Eli kahville maistuvaa hyytelöityä kermaa. Nam.

Valion ohjetta en muuttanut mitenkään, ainoastaan sen, että korvasin kahviliköörin Itävallan tuliaisina tuodulla Mozart Dark Chocolate -liköörillä. Jos erikseen menet ostamaan likööriä tätä varten, osta Kahluaa. Se on kyllä yksi niistä harvoista likööreistä, joita mielellään juo. Tai noh, ei sitäkään juoda voi, mutta lasillisen siemailla. Ja sitä voi käyttää kahvidrinksuihin, ja -kakkuihin, ei maistu esanssille, vaan oikeasti kahville. Ja makealle! 😉 Sopivasti makealle.

Mutta palatkaamme pannacottaan, jota ensimmäisen kerran maistettiin sisareni luona, ja nyt sitten omakohtainen kokeilu.

Mocca Panna Cotta

Valmistusaineet

2 liivatelehtea
2 dl Vispikermaa (Eila)
1½ dl vahvaa kahvia
2 rkl kahvilikööriä
2 tl vaniljasokeria
1 rkl sokeria

Valmistusohje

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä 5 min.
Kuumenna kerma, kahvi, kahvilikööri ja sokerit kattilassa kiehumispisteeseen. Nosta kattila pois liedeltä.
Sulata valutetut liivatelehdet kuumaan seokseen. Jäähdytä samalla sekoittaen esim. kylmässä vesihauteessa. Näin ehkäiset jälkiruoan kuorettumisen. (Tämä oli minulle uusi niksi, ja se kyllä toimi.)
Jaa pannacotta kahvikuppeihin tai laseihin. Pidä peitettynä jääkaapissa n. 3 – 4 tuntia.
Tarjoa kylmänä ja ripota pinnalle pipari- tai keksimuruja tai vaihtoehtoisesti suklaapapuja (huom. sis. laktoosia).

Helppoa kuin heinänteko; tyylikäs, ei liian täyttävä jälkkäri on tämä.

Ja Aapelin kanssa olemisen jälkeen, kun Juniori lähti lukemaan fysiikan kokeisiin ja vei perheensä mennessään, kun minä mietin, lähtisinkö vielä ulos vai vetäytyisinkö lukemaan takkatulen ääreen, samalla tyttären kanssa whatsappeilen, olen niiiiiiiin iloinen, että huomisia kanditöitä ei ole pöydällä yhtäkään 😉 ja niinpä päätän sittenkin vain jatkaa surffailua. 😉

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Yliopistoelämää

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Kekrin henkiinherättäminen?

Kaarnikkakakusta pyhäinpäiväksi jälkkäri?

Ohje on ollut täällä ennenkin. Viime viikonloppuna mökillä tein uudenlaisen version, kevyemmän: vaihdoin tuorejuuston rahkaan. Ja pohjaan käytin Fazerin Keksimurua, mikä ei ollutkaan ollenkaan huono ratkaisu.

Tänään meillä ei kyllä tuota syödä, sillä olemme juuri lähdössä sadonkorjuujuhliin. Ouluun avattavan uuden Lapland Hotellin Oula-ravintolassa on tänään paistinkääntäjien Juhla. Lokakuun lopussa on rotissöörien kesken milloin milläkin teemalla kokoonnuttu hyvän ruoan äärelle, ja vuonna teemana on kekri. En voi kuin itseäni syyttää, että minulla on juhlassa myös ”huki”.

Kekrin, halloweenin, pyhäinpäivän (ruoka)historiaa koetan vähän avata. Sen tekemiseksi olen viettänyt melkein koko päivän koneella.

Ja tässä sitten lainaan itseltäni (ja SKS:n sivuilta edelleen):

Syöminen kuului tärkeänä osana kekrin viettoon. Oli kunnia asia, ja uskon asia, että pöydän oli notkuttava ruokaan aamuvarhaisesta yömyöhään, se kun takasi, että talosta ei ruoka seuraavana vuonna loppunut. Sadonkorjuujuhlassa oli myös viinan virrattava: uskottiin näet, että isännän hyvä humala vahvistaisi viljan kasvua tulevalla satokaudella. Toisilla seuduin humaltuminen, tai ainakin sammuminen, oli tosin tiukasti kielletty, jottei vilja menisi lakoon.
Kekrinä syötiin monenlaista ruokaa alueen perinteistä riippuen, mutta eniten merkitystä oli kekrilampaalla. Muita kekriruokia – yleensä teurasruokia – olivat muun muassa lammaskeitto ja veririeskat, ja sitten makkarat, limput, kalat sekä muut tavanomaiset ruuat. Perunoita ja nauriita kannatti kuitenkin välttää, jos ei halunnut itselleen paiseita ja ajoksia. Kun kekri kristinuskon myötä alkoi menettää merkitystään vuoden tärkeimpänä juhlana, monet kekriruoat siirtyivät jouluun. Suomalainen jouluruokahan on sadonkorjuuruokaa jos mikä.

Hyvät pyhät, hyvät ihmiset! Mitä sitten juhlittekin – kekriä, pyhäinpäivää, halloweenia tai ihan vain syystalven viikonloppua – syökää hyvin, on sadonkorjuun aika.