Niitä näitä – Sivu 189 – Tuulestatemmattua

Juhannus pienesti, mutta mieluisasti

Nyt on pitkän kaavan mukaan istuttu ruokapöydässä, menu paljolti sama kuin jouluisin: alkuun graavilohta, (uusia) perunoita, korvasienimuhennosta, erilaisia leipiä ja vähän muita herkkuja, pääruokana ei poroa eikä laatikoita, mutta hiiligrillittua karitsankaretta ja tsatsikia, salaattia ja sen sellaista. Jälkkäri tuo perinteinen.

Nyt Helsingistä tullut tyär nukkuu sohvalla, vähän työpaineet ovat lauenneet, ja Apsu, josta on tullut vallan vallaton – kaikkea pitäisi ehtiä katsoa, kokeilla, säätää, aukaista… lähti vanhempineen kotiin tullakseen taas huomenna.

Ei minulta mitään puutu.

Taustalla kun ovat vielä Miniä ja Pehtoori.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään oli myös JUHANNUSARVONNAN aika. Kisaan osallistui Facebookissa, Instagamissa ja täällä blogissa yhteensä 19 henkilöä, ja meidän ensimmäisen korvasienikorin painoksi arvattiin 2,8 kg – 14,1 kg. Toinenhan (joka ei kisassa mukana ollutkaan) ei ihan noin täysi ollut…

Lupasin, että kaikkien oikein arvanneiden (300 g plus-miinus-nolla) kesken arvotaan kultaa!! Arvonta suoritetaan juhannusaattona Rantapellossa: Aapeli olkoon taas arpojana.

Ja oikein arvanneita oli vain kaksi! Moni ei uskonut korvasienten painavan aika paljon,… Ja nämä kaikki ovat (FB:ssä vastannut) Markku K. (”Arvaukseni on 7, 347 kg), jonka tiedän ahkeraksi sienestäjäksi ja Mannu, joka itse arvatessaan toteaa: ”Minulla ei mitään tieto eli villi veikkaus 7,86 kg”.

Mökin vaaka näytti punnituksessa tasan 7,5 kg.

Joten arvontaan pääsi vain kaksi: punainen pallo on Mannun ja hopeinen Markun. Palkintona KULTAA, kuten lupasin. Ja arvonnan suoritti Aapeli!!! Onnea Mannu! Toimitan palkinnon mitä pikimmin perille. 😉

Niitä näitä

Vaikeaa on vieraiden kuvaaminen

Kesäaamuina on hyvä herätä ajoissa, niin kuin nyt vaikka viideltä.

Ennen torille lähtöä ehtii tehdä monenmoista välttääkseen lenkille lähdin. Minä ehdin, eikä lenkkiä sitten tarvinnut tehdä.

Kun sitten lähdin liikkeelle varasin aikaa viettääkseni tovin torilla, kuvatakseni. Ajattelin, että kuvasarjani ”Suomalaisuus”, etätehtävä kouluun, voisi täydentyä torilla, ehkä voisin tehdä koko sarjan siellä? – Mutta enhän minä uskalla ihmisiä, vieraita ihmisiä, kuvata – noin vaan. En osaa, en uskalla. Mutta kuitenkin kameran (ja kännykän) kanssa istahdin torikahvilaan, nauttimaan lämmöstä, katselemaan vieraiden ihmisten kulkemista, kulkemista – ohi.

Mielessäni kuulen open sanovan ”menkää lähelle, tilanteet tulevat”. Enkä uskalla mennä. Lähden ja teen ostokset torilla ja hallissa, lähden kohti palvelutaloa, ja Toripolliisiin kupeessa näen vanhan miehen, liki hampaattoman, jäänsiniseni kauniine silmineen, tekemässä vihtoja. Tavattoman hienosti häneltä homma luonnistaa. Kysyn, saanko kuvata?

– Saathan sie. Ei tämä tästä kummene. Ei parane, ei huonone, vaikka kuvaatki.
– Mie ostan vihtaparin, jos näytätte, miten oikea sidos koivuvittaksesta tehhään.
– Mistäs, tyttö, olet … ko puhut sie ja mie?
– Mie olen syntyny Oulusa, mutta äiti on Karjalan evakkoja, ja sitten mie olen tuolla Kemi- ja Torniojokivarresa liikkunu nii paljo, jotta on jäänyt tuo ´mie´. Mistäs te olette kotoisin, Oulun torille tullut?
– Ylitorniolta. Nämä lehdekset on Aavasaksalta haettu. Näien kansa mie kiertelen toreilla. Ovat isoja, hyviä —

Ostan vihtaparin kympillä, ostan vaikken kaupungissa edes tykkää saunoa. Saunominen kuuluu Hangasojalle, tunturipuron varteen. Mutta vihta tuoksuu ihanalle, kesälle, juhannukselle. Ja se on kaunis, käsityötä.

Ja sitten, kuitenkin. Rohkenen toiseenkin uudenlaiseen kuvaamiseen tänään. 1- ja 3-vuotiaat veljekset kävivät tänään kuvattavani. Tänään tuntui että kuvaamisella ja kuvilla on oikeasti jotain merkitystä. Jotain elämää suurempaa tarkoitusta. Olin iloinen, että osasin kuvat ottaa.

Nuoripari Aapelin kanssa olivat tänään illalla syömässä, tänäänkin. Siitäkin iloinen.

Huomenna tulee tyär. Juhla ja juhannus on!

Niitä näitä

Ruoka-asioita

Luokkakokous, kapituli, lasten tulo kotikotiin juhannukseksi (Juniori sanoi tänään: ”Meidän jääkaappi on järjestetty siten, että me vietetään juhannuksena täällä (siis kotikotona) aika paljon aikaa, ainakin ruoka-ajat.” No sehän sopii erinomaisen hyvin), mökiltä paluun jälkeistä touhuamista, ja helpotusta yhden taas kerran unohtamani asian suhteen. Tai siis etten sittenkään ollut unohtanut. Ompelija, pankki, apteekki, posti.

Juniori ja Apsu olivat tänään(kin) syömässä ja samalla sain malleja yhtä etätehtävääni varten. Se on vaatinut aika paljon hankintoja, joita tein niitäkin tänään. Mökillä otettu Miljöö-kuvasarja (Tuulentuvasta) alkaa olla muokattuna.

[kuvat kannattaa klikata isommiksi]

Jotta olenpahan saanut oikein sydämeni kyllyydestä suorittaa.

Juhannuksena meillä mennään kovin perinteisin sapuskoin, burrata lienee ainoa tulokas pöydässämme. Laitan ohjeen ja kuvan kunhan olemme nauttineet. Joten nyt ei Tuulestatemmatusta löydy vinkkejä, ei ainakaan uusia, juhannusjuhlaan.

Tässä muutama linkki vanhoihin postauksiin:

Juhannusruokaa

Mökkiruokaa ja -viinejä

Juhannustanssipaikan voisin vinkata. Sinne on tosin matkaa … Satuimmepa nimittäin viime viikolla matkalla pohjoiseen käymään – ensimmäistä kertaa ikinä – Porttikoskella. Se on Kitisen mutka, noin 15 km Sodankylästä etelään, vajaan kilometrin Jäämerentieltä metsäautotietä itään.

Siellä on järjestetty tukkilaiskisoja vielä 1980-luvullakin [hurjan näköistä touhua, ilman kypäriä ja mitään muitakaan suojia] ja juhannustanssit ainakin puolenvuosisadan ajan. Ja myös elokuvajuhlien aikana siellä on kuulemma tanssit. Komea paikka. Lava ihan tavallisen näköinen, mutta se koski!

Ohi on ajettu kymmeniä, satoja kertoja. Toistekin varmasti pysähdytään. Ruska-aikaan voi olla komeat näkymät.

Lappi Niitä näitä

Patikkakausi avattu

Hiljalleen alkaa työleirin hommat olla tehtynä, toki niitä riitti tällekin päivälle, mutta mikään ei enää pitänyt meitä pois tunturista – patikoimaan oli jo päästävä. Ennen puoltapäivää oli tilanne otollinen lähteä. Aloitimme helpolla; halusin vain takuuvarman näköalan korkealta. Siis Kiilopäätä (438 mpy) kohti. Helposti meni, ehkä silläkin, että otin liki 100 kuvaa matkalla ylös ja alas, oli syynsä helppouden tunteeseen. Aina huilailin välillä kun kuvailin.

Sää mitä mainioin: Koilliskairassa on paistanut tai ollut puolipilvistä koko päivän.

Kun nousee tarpeeksi korkealle ei ole itikan itikkaa. On vain leppeä tuulenvire. Ihana ulkonaolemisen riemu.

Aika paljon oli patikoijia, perheitä, lapsiakin, saksalaisia, muitakin ulkomaalaisia, Kiilopään rinteillä. Toki se on yksi suosituimmista kohteista täällä.

Palattua pihapiirissä vielä mäntyjen istutusta, moottorisahailua, notskimakkaraa, kuvia (= etätehtävien tekoa), nuorison kanssa viesteilyä, kunnes oli aika aloittaa pikkujuhannuksen vietto. Koko viikko on tullut polteltua pientä kokkoa, pihalta ainakin kymmenen kottikärryllistä risuja, oksia, lehtiä, tuulenkaatojen pätkiä etc. mutta nyt kokon lisäksi juhannusjuomaa. Sodankylän Alkosta ostimme tullessa pullollisen Freixentin Ice Cavaa, ja tänään oli aika se poksauttaa. Hyväähän se tuollainen puolikuiva kuohuva juoma on, tosin ei se mitään suurensuurta makunautintoa tarjonnut.

Nämä ”ice”-cavat, -samppanjat, -proseccot ovat nyt kovasti ´in´. Jo viime kesänä testasimme Mötikän (Moet & Chandon) Ice Champagnen. Nämä kuuluu tarjoilla jäiden kanssa, ei-flute-tms.-kapeista-kuohuviinilaseista, vaan valkoviini- tai isoista samppanjalaseista. Tähän Freixenettiin olisin laittanut mansikoita (vaikka pakasteesta) ja mintun- tai sitruunamelissan lehtiä, jos sellaisia täällä Koilliskairassa olisi ollut tarjolla. Ei ollut, mutta niiden kanssa tästä saisi varmasti mukavan kesäjuoman lämpimiin iltapäiviin, aperitiiviksi, tai ihan vaan hellejuomaksi, jos sellainen tälle kesälle kohdalle sattuu.

Eurooppalaisen tuulahduksen jälkeen ruoaksi aito lappilaista safkaa: puikulaperunoita ja savurautua. Ei tämä elo ja olo tästä paljon parane.

Lappi Niitä näitä

Hiljalleen Lapissa

Sade on tauonnut. On ihan hiljaista. Tekisi mieli mennä unosille, mutta jos nyt (klo 18.20) menen, niin koko yönä en nuku kunnolla.

Ihan aamulla oli vielä kaunista, ei aurinkoista, eikä kesäistä, mutta levollista. Pian alkoi kuitenkin ripsiä, emme antaneet sen häiritä, vaan lähdimme metsään. Metsä on hyväksi, – se on muotiakin. Mutta ei me muodin vuoksi, vaan korvasienten, liikkumisen, hengittämisen. Kutturantien varressa, Rönkönlammen suunnassa ja Aholammen takamaastossa kävimme tepastelemassa. Ja sitten jo satoikin oikeasti.

Satuttiin poroaitaukselle. Että voi räkkäaikainen poro olla ruma! Sitä paitsi ne ovat liikenteessä vaarallisia: poukkoilevat itikoita pakoon, varomatta, ymmärtämättä mistään mitään…

Lihansyöjäkasvikin sattui kohdalle: siniyökönlehti ei kyllä ole kovin pelottava ”sukumäärityksestään” huolimatta.

Aholammella on kämppä, jossa järjestetään tilauksesta illanviettoja, etc. Nyt oli kiinni. Karun näköistä oli.

Hyvällä tavalla karun näköistä.

Pehtoori kävi taas kirkolla (Ivalossa) täydentämässä maalivarantoja, ja minä maalailin. Puolen päivän jälkeen oli pilvipoutaa, ja lämmintä. Ja eläimiä. Pieniä, iniseviä eläimiä. Mutta kyllä me mahduimme yhtä aikaa sokkelin juureen ja notskipaikalle.

Ja minulla mökin pihapiirin maisemointiprojekti jatkuu. Veinpä maisemoinnin niin pitkälle, että maalasin meidän pihaharjatkin. Nyt on lakunväriset harjat molempien mökkien uusilla harmaaksi maalatuilla terasseilla. Pienestä se on kuulkaa mökkieläjän, virattoman, liki toimettoman riemu revittävä. Arjen estetiikkaa, – väittäisin.

Nyt odotellaan pilvien poistumista, eilisen illan kaltaista kaunista iltavaloa. Allaoleva kuva otettu eilen noin kymmenen aikoihin iltasella. Illan valo on lempeä.

[klikkaa isommaksi – näet valon]

Tuossa naapuripitäjässä, Sodankylässä, (mehän ollaan juuri ja juuri Inarin puolella) on menossa elokuvafestivaalit. Siellä oli eilen ollut dokkariensi-ilta Peter von Baghin elämästä ja lainaus Baghilta:

Menneisyys on keskellämme kaiken aikaa. Ja me… olemme kaiken aikaa matkalla menneisyyteen.

Voisin laittaa tuon sähköpostini allekirjoitukseen, ottaa sieltä pois sen (jo vuosikymmenen olleen) Juicen ”täytyyhän ihmisen aikaansa seurata” -aforismin. Tuo Baghin lausahdus kuvaisi elämäntilannettani paremmin kuin Juicen runo. Kai.

Sodankylästä puheenollen: tiesittekö, että se on pinta-alaltaan niin suuri, että KAIKKI maailman ihmiset mahtuisivat sinne. Kaikki, ja jokaisella olisi puoli neliömetriä tilaa. Onhan tästä ollut puhetta: laaja Lapinmaa. Oikeasti se on laaja.

Lappi Niitä näitä

Korillinen sieniä – juhannusarvonta!

Enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Pari heikohkoa vuotta ollut välissä, mutta nyt oli toiveita siitä, että ajoitus on kohdillaan.

Ja BINGO!

Täysi korillinen korvasieniä!

Aamiaisbrunssin, joka oli kyllä enemmän ranskalainen kuin mökkipirttiin kuuluva, jälkeen lähdettiin reippaasti pihalle: NYT on Tuulentuvan (pikkumökki) terassin ja portaiden maalaus väistämättä edessä, – eikös se ollut jo viime vuonna? 🙂 . Ennen maalausta ja siinä ohessa mökkipihan siivouksen, tuulenkaatojen (vain kaksi) pilkkomisen ja haravoinnin loppuunsaattaminen.

Maalausprojektin yms. valmistuttua notskimakkarat ja koskapa loppuviikon säästä ei oikein ole takuita, päätimme saman tien lähteä tunturiin, kohti Hangasojan latvoja. Siinä matkallahan se meidän korvasieniapaja on. Pariin vuoteeen ei ole paljoakaan löytynyt, joten yhden korin tekniikalla päätimme lähteä kohti tuttua kurunreunaa.

Matkaa vakiopaikalle on puolisen tuntia, pari kilometriä… ja jo matkalla muutaman sienen iloksemme, varmana ennusmerkkinä, näimme. Ja Ahopään juurelle päästyämme ei mennyt kuin tunti ja kori oli täynnä! Oli jätettävä sieniä metsään …

Korvasienten kiilto silmissä taivaltaessamme yhtäkkiä lähti lintu jalkojen juuresta lentoon, isoon ääneen varoitusääniä laulaen. Ja jalkojeni juuressa olikin pesä: valkoviklon poikaset olivat juuri kuoriutuneet … yritimme kovasti olla häiritsemättä.

[Pikkukamera oli mukana, – pahoittelen kuvan surkeaa laatua, mutta todella kaukaa kuvasin.]

Ei mennyt kuin tunteroinen ja kori oli täynnä;paluumatkalla möksälle koetin olla Pehtoorille kantoapuna. Siinä pohdittiin, paljonkohan kori painaa, ja punnittiinkin sitten perille päästyä.

Ja nyt kysymys kuuluu: kuinka korillinen korvasieniä painaa?

Kaikkien oikein arvanneiden (300 g plus-miinus-nolla) kesken arvotaan kultaa!! Arvonta suoritetaan juhannusaattona Rantapellossa: Aapeli olkoon taas arpojana.

Palkinto on tällainen:

Tankavaaran Kultamuseolta ostettu pikkupullollinen lehtikultaa!

Nyt kun näitä Hangasojan aarteita = korvasieniä on tullut esitellyksi ja tuohon kultateemaan liittyen laitan tähänkin kuvan eiliseltä illalta. Kävin purolla kuvailemassa omaa ”kultahippuani”. Sen nimi on ”Länsituulen väre”.

Oikeasti Lapin kultaa se on.

Mutta ei sitä suinkaan eilen vaskattu. Eikä sitä ole kukaan koskaan vaskannut, vaan se on kaivettu Kuivakurun kultakentällä kesällä 2007. Hangasojan varrelta siis kuitenkin. Ihan lähellä missä Kulta-Jaskan mökki on. Hippu tai itse asiassa se on ”russakka”* painaa 7,2 grammaa ja sain sen Pehtoorilta lahjaksi seuraavana jouluna. Sen kuva on pääsiäisenä julkaistun ”Kultaa, poroja ja partisaaneja” -kirjan kannessa. Aina, kun olemme mökillä, se on kaulassani, jää joskus maalikylissäkin kulkemaan mukana.

Mutta palatkaamme arvontaan, jossa voi voittaa kultaa. Ei Lapin kultaa, vaan lehtikultaa… 😉 Paljonko korillinen korvasieniä painaa? [kuvassa huom. maalattu terassi 😉 ]

*Hengetön = alle 0,5 mm, saivare = 0,6 – 0,9 mm, penikkatäi = 1 – 2 mm, täi = 2 – 4 mm, lutikka = 5 – 9 mm, russakka = 10 – 14 mm ja kaikki tästä suuremmat ovat isomuksia tai isommuksia.

Lappi Niitä näitä

Hangasojalla haasteita ;)

Hämärästi muistan, että näihin aikoihin viime vuonna kun olin lopettelemassa töitä, jäämässä kesälomalle, lähtemässä pois, mietin, että ensi vuonna näihin aikoihin ollaan Sisiliassa patikoimassa tai juuri saavuttu Reykjavikiin tai ehkä sittenkin Irlannin nummilla ja Dublinissa.

Sellaista ajattelin. Asia on kuitenkin näin. Olemma mökillä.

Tulimma maalaushommiin, korvasienijahtiin, patikoimaan, viettämään pikkujuhannusta.

Tuulentuvan terassi ja kaiteet kaipaavat maalia. Pehtoori aloitti vanhan maalin rappaamisen, ja päättipä siirtää vanhan kelopöydän pois edestä. Näin kävi.

Toinenkin – ei niin mukava – ylläri odotti. Liiterin (jonka siisteys on ollut meille ihan kunnia-asia 😉 ) auringonkukansiemenkätkön olivat oravat löytäneet. Ja pistäneet muutenkin paikkoja vähän uuteen uskoon. Merkillistä miten niin pienet voivat tehdä niin isoa sotkua. Ne ovat varmasti myös syy siihen, että meidän viime kesänä laittamissa linnunpöntöissä ei ole yhtään kesäasukkaita. Mutta metsässä on paljon linnunlaulua. Sitä kuuntelin kun liiterin siivosin. Ja olin hyvilläni, että istuttamani (metsästä hakemani) pari pientä männyntainta olivat selvinneet talven yli.

Matkalla tänne oli kaksi keltaista viivaa – oikeastaan koko viidensadan kilometrin matkan. Molemmin puolin tietä Iistä Vuotsoon asti tien pientareet olivat aivan keltaisenaan: voikukkia, niittyleinikkejä, rentukoita ja kulleroita. Niin paljon kulleroita, etten ole koskaan nähnyt.

Sääskiä – tai jotain nitä pienempiä itikoita – täällä on, mutta ei sietämättömästi. Ja nämä vain ”ovat” ympärillä, eivät syö. Eikä ole punkkeja. Oli ilo olla ulkona.

Kuvahaastekuvia varten kahlailin purossa, lavastelin tilanteita. Haasteita siis ollut. Mukavia sellaisia.

Niitä näitä

Torniosta kotiin

Siinä ne ovat: elämäni miehet. Kaikki kolme.

Nämä olivat eilen odottamassa kun palasin Torniosta. Miniä oli iltatuurissa töissä, joten olivat ihan kolmisin ruokapöydän ääressä seuranani. Tällä Torniossa ramppaamisellani on meidän perheessä muutakin oppimistulosta kuin minun valokuvaustaitojeni karttuminen. Pehtoori on paitsi ahkerasti laittanut kunnon päivällisen aina kun olen kotiutunut, ja hän on ryhtynyt säännöllisesti myös leipomaan. Eilen oli tämmöinen herkku jälkkärinä.

Avocado-lime-kakku. Johan oli hyvää. Ihanan samettista, ja liivatteen käyttö oli ensikertalaiselta onnistunut ihan ongelmitta. Pääruokana oli uusia perunoita ja hiiligrillattua Perämeren lohta. Kyllä kelpas. Semminkin kun minulla ei oikein ollut ollut välipalaa koulussa ja aamiainenkin oli opiskelijaboxissa minimalistinen: proteiini-kahvitölkki ja viinirypäleitä ja pari Pågensin pienen pientä vaniljapullaa.

Aamulla nautin enemmänkin hengenravintoa tai esteettistä elämystä kuin kunnon aamiaista: ehdin ennen koulun alkua käydä puolisen tuntia väylänvarressa kävelemässä. Sanotaanko muulla jokiareittejä ”väylänvarreksi”. Ei ainakaan Kemijokea kutsuta väyläksi. Kemijokea myötäillyt vanha kärrytie oli ”varsitie”, mutta jokivarsi ei minun tietääkseni ole muualla kuin Torniojokivarressa väylänvarsi.

Kaunista oli. Tyven joki, tyhjä Suensaaren ranta ja keskusta.

Klikkaa kuvat isommiksi.

Hautausmailla Niitä näitä VAT

Vieläkin kuvien maailmassa…

Palautepäivä.

Nyt, taas, tyhjä olo. Mutta nyt (eka kertaa?) kouluviikonlopun jälkeen sellainen olo, että kuitenkin on toivoa. Tässä kuva, jonka kurssikaveri (, kiitos Heikki Annala) otti ohi kulkiessaan kun me Marjukan kanssa omia kuvapareja otimme. Hautausmaiden kuvailija pääsi kuvattavaksi hautausmaan aidan päälle: Jes!!!

Tehtävänantohan oli näin: ”Lappian [ = on meidän koulumme eli Torniossa toimiva ammattiopisto] opiskelija Onni/Aili Onnekas voitti seurakunnan kirjoituskilpailussa 1. palkinnon ja seurakunnan lehti haluaa onnellisesta voittajasta kuvan. Palkintona oli hieno täytekynä. Ota voittajasta yksi pysty kuva ja yksi vaaka kuva.” Siinäpä sitten hakemaan sopivaa taustaa ja mallille ilmetttä unohtamatta kynää.

Tässä minun otokseni kurssikaveri Marjukasta.

Ja tässä Marjukan otos meitsistä (kuva Marjukka Laine).

Kouluviikonlopun jälkeen oli kotiin erinomaisen hyvä palata, palaan siihen huomenissa.

Niitä näitä VAT

Rohkeasti kuvaamaan!

Johan oli päivä!

Tämän VAT-koulutuksen lähiopetusjakson nimi on ”Kontaktiviikonloppu”. Eilinen päivä meni viimeisen kuukauden etätehtävien palautteenannossa, keskustelussa kuvista. Tänään oli sitten kuvaamisen päivä! Teimme kolme harjoitusta tänään. Kolme! Aamuyhdeksältä aloitettiin, äsken lopetettiin.

Eikä mitä tahansa dokumentoivaa kuvaamista, vaan kontaktin ottoa. Vaikeusaste kasvoi päivän edetessä ja kyllä minulle – ja monelle muulle – viimeinen tehtävä tuntui mahdottomalle suorittaa.

Eka tehtävä oli ”helppo”: pareittain kuvasimme toisiamme, ja tehtävänanto liittyi lehtikuvaukseen: kaksi kuvaa kirjoituskilpailun voittajasta. Se ei ollut paha, ja minulle sattui pariksi hyvä malli. Ohjailtava, hvyin ilmeet ja asennot löytävä. Hän tiesi, mitä kuvataan, mihin pyritään.

Toinen tehtävä tuntui jo vaikealta, selkeästi mentiin epämukavuusalueelleni: ope oli soittanut viikolla parillekymmenelle taiteilija-, kulttuuri-, yms. paikalliselle ystävälleen/tutulleen, ja sopinut, että hän lähettää opiskelijoita kuvaamaan teemalla ”henkilö miljöössä”. Sitten meille arvottiin kuvattavat ja annettiin heidän puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin soittamaan, ja sopimaan tapaamisesta. Minulla kävi tuuri: sain kuvattavaksi Haaparannalla asuvan kuvataiteilija Hanna Kannon. Hänellä on vastikään ollut näyttely Oulussakin, eikä minulla sellaisesta mitään tietoa. Tänään minulla sitten oli puolitoistatuntinen aikaa kuvata häntä hänen kotipihallaan. Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: lähteä kuvaamaan ventovierasta ihmistä, eikä ainakaan tätä minun kuvattavaani ollut vaikea kuvata.

Tovin jo luulin, että tässä oli tämän koulutuksen vaikein, eniten omalle epämukavuusalueelle menemiseni, mutta vielä mitä!

Iltapäivän lopulla, kun häthätää olimme ehtineet koululla purkaa edellisten kuvausten otokset koneille, saimme tälle päivälle vielä kolmannen tehtävän: jokaiselle annettiin kadunnimi Torniosta. Ja tehtävänanto kuului näin: ”Mene kahville jonkun luo joka asuu tällä kadulla, ja ota viiden kuvan sarja kuvattavasta kotonaan.” Siis mene jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kotiin kuvaamaan, tuosta vain! Mietin jo pakenemista paikalta, enkä ollut ainoa. Syvään huokaisten, enemmän ja vähemmän epäuskoisena porukka hajaantui tahoilleen. Minun osoitteeni oli lähellä Alatornion vanhaa kirkkoa, ja ajelin kadun pari kertaa eestaas. Kaunista omakotiasutusta, eikä ketään pihoilla, eikä minulla todellakaan rohkeutta lähteä soittelemaan ihmisten ovikelloja : ”Hei tulisin teille kuvaamaan”.

Kunnes sitten näin yhdessä kauniissa pihapiirissä pienen tytön pappansa kanssa. Menin kertomaan heille huoleni, tehtäväni, ja kysyin, voisivatko olla avuksi. Ja kyllä, kyllä he lupautuivat!! Pelastivat päiväni. Pihalla kierreltiin, kuvailin, enimmäkseen viisivuotiasta S:ia, josta tulee isona ”kasvienhoitaja”. Olin niin helpottunut, että sain sittenkin kuvat ja että rohkenin kysyä. Olin lopulta kuitenkin aika arka, en kovin kauaa kuvaillut, mutta sen verran kuitenkin, että sain tehtävänannon mukaiset viisi kuvaa valituksi sarjastani. Olipa kyllä ihana, että löytyi hyviä ihmisiä.

Ihan kaikki meidän opiskelijaporukasta eivät olleet saaneet kuvia, mutta osa oli todella mennyt sisällekin ja kuvanneet pitkään, hienoja kuvasarjoja. Minä olen iloinen, että sentään selvisin tästä. Minulla kun ihmisten kuvaaminen, saatikka vieraiden, ja jopa ihan heidän kotiinsa meneminen, eivät ole mitään helppoja juttuja. Miltäs tuntuisi ”omalle kohalle”?