Niitä näitä

– Niin kauan kuin Juniori on J:n ja sittemmin myös Apsun kanssa asunut Pateniemessä ja olen siellä kulkenut, viime aikoina yhä useammin hakemassa pojanpoikaa mummilapäivää viettämään (allergiani vuoksi en heillä – kolmen koiran huushollissa – paljon aikaani vietä, mutta tuleehan siellä päin kuitenkin kuljettua) olen kaukaa ihaillut koivikkoa, joka matkan varrella näkyy.

Tämän aamuisen (pitkän) pyörälenkin suunta oli suunnata ensin ensimmäiseksi kohti tuota koivikkoa. Ja kannatti. Oiskohan Oulun komein koivikko? Ojanpientäreet hehkuivat keltaisina rentukoista, valo siiviloityi kauniisti puiden välistä, linnut lauloivat, eikä (vielä) ollut itikoitakaan.

Klikkaahan ismommiksi.

Vasta iltapäivällä lähetettyäni Juniorille noita kuvia, leuhkittuani tuolla käymistä, tämä tuli kysyneeksi: ”Teithän punkkicheck?” – Ei ollut tullut pieneen mieleenkään mitään punkkitarkistuksia tehdä.Ei, vaikka eipä pojan kysely turha ollut: heidän koiristaan on löytynyt punkkeja vaikka kuinka paljon, hieman pohjoisempana asuva sisareni on kerran joutunut ajamaan Ouluun poistattamaan punkin kaulaltaan… Punkki-invaasio on todelllinen näillä meidänkin levysasteilla.

Ja minä kun olin vain kironnut tuolta tultuani aika huikeaa allergiareaktiota: että ehdoin tahdoin olin tuonne siitepölyn keskelle hakeutunut?! – Ei muuta kuin rutkasti kortisonia suoraan hengitystiselimiin ja antihistamiinia tupla-annoksena nautintaan, ja siinähän valmiina viininmaistiaisiin: Oulun neljä viinikerhoa kokoontuivat Lasaretissa. Minähän kuulun kolmeen noista neljästä: Viininystäviin, Botrytikseen ja Paistinkääntäjien OMGD-alaosastoon, vain Munskat puuttuvat ”viini-cv:stäni”. Vähän on kokemuksia siitäkin, mutta ei mainittavaa innostusta.

Maistelimme kesäviinejä… ehkä yhtä niistä maistelluista voisin hankkia, vain yksi oli sellainen, että ei. Kerronpa näistä lisää

Lopultakin oli hyvä ajella kotiin, sekin Juniorin kanssa.

Sisustushan ei varsinaisesti ole mikään minun intohimoni, – tarkoitan että en ole niitä tyyppejä, jotka keväin syksyin vaihtelevat koristetyynyjä ja mattoja – vuodenaikojen ja trendien mukaisesti. En juuri kiertele sisustusliikkeitä (onko niitä enää paljon muualla kun verkkokauppoina?). Hyvä on, astioita ja pikkuliinoja, kynttilöitä ja muita kattaustilpehöörejä ostelen sekä ulkomailta että netistä, edesmenneeltä Stockmannilta ja Saariselän Design Centeristä. Ja silloin kun kotona (töissä tai mökillä) jokin tila on uusi, rempattu tai käyttötarkoitus vaihtunut (esim. lasten muutettua kotikotoa) sisustan. Mielellänikin. Ja ehdottomasti haluan, että kotona (ja mökillä, ja töissäkin) on mukavan ja siistin näköistä. Mutta näistä huolimatta kiistän harrastavani sisustamista. En koskaan esimerkiksi pystyisi pitämään mitään sisustusblogia. Ruokablogia tai valokuvausblogia kylläkin, mutta en sisustusblogia.

Joka kevät kuitenkin tulee sellainen pieni ”mitähän uutta laittaisi”, pitäisikö joku seinä maalata tai suursiivous johonkin huoneeseen tehdä. – Yleensä jotain pientä sitten tapahtuukin, ostan pari viherkasvia, vaihdan keittiön pöydän kaitaliinat tai hankin uudet matot, niin kuin tänä vuonna tein. Niihin olen oikein tyytyväinen.

Takkahuoneen vaalea matto teki huoneesta paljon isomman näköisen ja valoisamman, pikkuisen olen huolissani, mitenhän se pysyy puhtaana, mutta joku ”teflon”-käsittely siinä on, joka toivottavasti suojaa pahimmalta tummumiselta.

Toinen tämän kevään uusi juttu on kun sain vihdoinkin aikaiseksi otettua ja tilattua uuden kuvat tyttären entisen huoneen, nykyisen ”ministudion” seinälle.

Kuvat ovat nämä

Klikkaa isommiksi…

Jo viime viikolla näyttökuvien palautusten jälkeen tuli sellainen ”kotoilu on ihanaa” -fiilis, minkä seurauksena on yhtä sun toista nurkkaa tullut ojennettua, pestyä tuolien päällisiä, järjestettyä vaatekaappi, tehtyä pyyheinventaario ja tuomittua muutamat niistä yleisrievuiksi, ikkunalautojen pesuun ja sen sellaista. Mutta nyt tämä homma taitaa tältä erää, tältä ”keväältä”, olla taputeltu valmiiksi. Paitsi, että jos huomenna jynssäisi keittiön laattalattian saumat … enpä tiedä.

Käytiin tänään puutarhalla. Minähän olen siirtänyt pelakuiden ja surffiinojen laittamista kun on ollut turhan viileää, yöpakkasiakin vielä. No tänään sitten aamukahvilla istuskellessamme ja päivän ohjelmaa osaltamme pähkäileissämme ilmoitin, että minä ainakin harjoittelen simultaaneja varten… tässä pikaisia ”konsepteja” harkoista…

[kannattaa klikata isommiksi]

Ja Pehtoori muistutti, että olisipa ne kesäkukat haettava puutarhalta, kun nyt kerran lämpenee, niin pian calliope-pelargoniat ovat lopussa. Selevä. Lupasin, että puolelta päivin lähden kävelemään kohti puutarhaa ja tavataan sitten tunnin päästä matkalla. Siispä Pehtoori poimi minut Patelassa kyytiin, ja jatkettiin Säynäjäahon puutarhalle. Sieltähän minä yleensä kesäkukat ostelen, ja yrtin taimet ja mahdolliset perennat Aleniukselta Hietasaaresta.

No kun sitten kierreltiin kasvihuoneita, niin kuuntelin, kun muutama pariskunta jäi keskenään juttusille, ja miehet tupisivat, että ”aina tänne pitää tulla, ja menee aikaa ja rahaa” ja naiset tupisivat, että ”miehille tämä on kyllä tuskainen juttu joka kevät” ja ihan yksissä tuumin sitten kukkansa kuitenkin laatikoihin lastailivat. Joskin yksi miehistä kyllä oikeasti oli sitä mieltä, ettei niin montaa kymppiä kukkiin kannattaisi laittaa, ja ihan höpöhommaa kun pian on taas talvi. ..

Enpä kehdannut puuttua näiden keskusteluun, enkä ruveta selittelemään että ei tuo kukkien laitto ihan noin sukupuolittanutta aina ole, ja että on pihoja ja koteja, joissa se on mies, joka ensisijaisesti näistä huolehtii. En puuttunut, ja ihan kaksistaan sitten ostimme yhdessä autollisen pelakuita ja muutaman surffiinan, – huomenna sitten istuttelen.

Sen verran tavanomainen sukupuolittunut järjestys meilläkin on, että minä olen se ensimmäinen sapuskasta huolehtija, vaikka laittaahan Pehtoori ruokaa, leipookin nykyisin. Kesän tulo sai minut skippaamaan aikomani sopan, ja päätinkin tehdä pitkästä aikaa Tarte flambeeta. Alkuun mozzarella-salaattia (joka oli kyllä pettymys, tomaattit eivät vaan vielä ole makeita eivätkä mehukkaita), ja sitten tuota ranskalaisen keittiön vastinetta pizzalle. Alsacessa ja myös Saksassa tämä tomaattikastikkeeton ja usein myös juustoton herkku on ”perinneruokaa”. Tein vanhalla ohjeella, joka on täällä ja se on kyllä toimiva. Sen verran tänään poikkesin tuosta, että laitoin ihan vähän emmentalia ja sitten liottelin (hopea)sipuleita maidossa sen aikaa kun pohjataikina nousi.

Olettekos koskaan kuunnelleet tätä versiota? Sir Elwoodin Hiljaiset Värit ja Suvivirsi. Suosittelen. Vähän vanhemman version sanat täällä.

Meilläkin tänään yhdet lakkiaisjuhlat, joihin kutsuttuina kävimme. Meidän Gruppon (Gruppo San Lorenzo) toiseksi nuorin sai tänään ylioppilaslakkinsa. Olimmepa melkein koko gruppo yhtäaikaa onnittelemassa sankaria… Oli hyvä nähdä ystäviä. Ilon päiviähän nämä tällaiset ovat.

Paljon muutapa tänään en sitten ole ehtinytkään, aamupäivällä Caritas ja jossain välissä näitä… 😉

Pitkä tovi tyttären kanssa puhelimessa ja äsken vasta söimme. … Siinäpä se tämä lauantai.

Siihen nähden, miten aamu alkoi, oli kaikki sitä seuraava vähintäänkin odotettavissa. Huonosti nukutun yön jälkeen aamukahvi kuudelta maistui erinomaiselta, ja siinä se sitten repesi: croissant-överit heti alkuun. Ei mitään terveellistä, tavanmukaista aampulaa, vaan kaksi isoa croissantia, toinen oivariinilla ja juustolla, toinen oivariinilla ja vadelmahillolla.

Luulisi, että nälkä olisi pysynyt tuollaisen rasva-sokeri-pommin jälkeen pitkäänkin poissa. No, nälkä ehkä pysyikin, muttei syömisen ilo. Ja eikun vehnäinen turhuus jatkui: paahtoleipää paljon ennen lounasaikaa, ja puolelta päivin sitten muka pari riisikakkua kurkun kanssa – ja vielä yksi paahtoleipä! Juustolla. Eikö ole mitään kuria aikuisella ihmisellä?

[kuvat suurenevat klikkaamalla]

Hyvissä ajoin iltapäivällä ryhdyin valmistelemaan lasagena. Kaikkien kaapintyhjennysruokien äiti: kasvislasage, jossa vegeksi lasketaan myös puoli pakettia pekonia. Ja kasvishan ei tarkoita vähäkalorista, – kaapintyhjennysruoka tarkoittaa viikonlopulta jäänyttä vispikermaa, creme fraichea, juustokannikoita ties kuinka pitkältä ajalta, ruttuisia chilejä, tuoreita (ah, niin hyviä uuden sadon (kasvihuone)porkkanoita, paljon sipulia, valkosipulia, kevätsipulia, salottisipulia, basilikapuntin jämät, pestopurkin pohjat, parhaat päivänsä nähneet minitomaatit, elämänsä ehtoopuolella oleva kesäkurpitsa ja ties mitä. Eli ihan luokattoman hyvää tuli. Ja hyväähän ei syödä piperrellen, vaan kunnolla. Jälkkäriksi sentään riitti Pehtoorin karkkijemmasta parit lehmätoffeet.

Joten ei ihme, että kun puolikuuden aikaan sain suunnilleen koko pitkän, ruokaisan päivän värkkäämäni kuvasarjan näyttötutkintoa varten valmiiksi, olin niin jämähtänyt, että oli pakko lähteä ulos. Olkoonkin, ettei lämmintä ollut sitä +10 C enempää, mutta aurinko paistoi, ja onhan minulla takkeja, kaulahuiveja ja hanskoja. Turha katsella kalenteria; ei muuta kun pukeutuu lämpimästi, niin on hyvä parituntinen kävellä Oulua ristiin rastiin. Tekipä hyvää.

Ja huomenna ei ole soppapäivä! Huomenna olkoon liemipäivä! [hah, kuka uskoo!]

Meillä oli mukavat barbeque-partyt. Ruoka oli vähintäänkin hyvää.

Jotain puuttui: valkosipulia, parempaa punkkua, alkuruoka, aurinkoa?

– Ehkäpä niitäkin, mutta olisinpa mieluusti nähnyt ruokapöydässä tyttärenkin. Ja vaikka pari muutakin nuorta … Onneksi oli pikkuperhe, ja Festa. Jossa aurinkona Apsu.

Punaviini oli viisi vuotta sitten Umbrian auringosta tuotu, jo 12-vuotias sagrantino, joka ei siellä, silloin, maksanut korkeaksi mainitusta ja maistetusta laadustaan huolimatta kuin 20 euroa, näin siitä huolimatta, että se oli vuoden 2005 hyvää vuosikertaa. Ja tässä, taas kerran, jouduin toteamaan, ettei pitäisi liian kauan jemmata, kellaroida, pihdata, säästää – oli jo vähän yli. Mutta ruoka auttoi kestämään tämän … 😉

Marinoimistani lihapaloista Pehtoori rakensi kohtuullisen komeat vartaat, oheen grillasi vielä maissit, sipulit, salaatit (!), paprikat ja sipulit. Mie värkkäilin kastikkeita ja salaatteja, tein jälkkärin.

Kyllä meidän kelpasi.

Jälkkäri olikin uusi lakritsi-sitruuna creme brulee, jonka alkuperäisohjeen (mistä ihmeestä sen olen löytänyt) mukaan oheen kuuluisivat nimenomaan vadelmat, mutta kyllä me ihan yksimielisesti totesimme mansikat paremmiksi. No mutta, kaikkinensa, ihan ihana jälkiruoka oli tuo. Lieneekö kysyntää ohjeelle?

Muutoin ihan tavallista lauantaita: lenkkiä, kuvia, kotiduuneja, — niin ja taas muuttopuuhia. Tuulestatemmattua palaa pian juurilleen… mutta kerronpa siitä lisää kun aika on.

Ai niin, eilen avattiin tämmöinen: harmittaa, ettei sitä ole enää paljon saatavilla. Jos kohdalle sattuu, osta pois. Se on spumante, ei prosecco, ja aika vaatimaton sinällään, mutta eilisen Toast Skagenin kanssa me pidimme tässä oikeinkin paljon… You know my name: Masi Moxxe Mikseipä valmistujaisjuhliin? – Jos vain satut löytämään…

Sitten lopuksi kuva-arvoitus…. Onko pienintäkään ajatusta mitä ja miten olen tässä kuvannut? – itsekin hämmästyin tulosta…