Niitä näitä

Home Niitä näitä (Page 127)
Showing: 1261 - 1270 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Syysmyrsky ja talven tulo

 

 

 

 

 

Niin oli, ja minä aloitin kerran lukiossa aineeni noilla Ressun käsikirjoituksen aloitussanoilla.

Opettaja ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Varsinkaan kun aineen aihe oli joku yhteiskunnallinen juttu tyyliin Koulutuksen merkitys aluepolitiikassa tai Suomalaisten lomanviettotavat tai mitä näitä aiheita nyt olikaan. Minulla oli ainekirjoitus melkein aina ysi, niitä harvoja aineita, joissa sain kiitettäviä arvosanoja. Mutta ”synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus ei saanut kiitosta. Eikä saanut kyllä minulta viime yönäkään. Moneen kertaan heräilin, ja kaikkinensa huonouninen yö. Mutta kerrankos sitä.

Tänään oli kuitenkin kaunis ja melko lämmin päivä.

Ja koskapa Pehtoori sai puutarha- ja pihahommat tälle syksylle tehdyksi, vielä yhden peräkärryllisen lehtisäkkejä ja karsimisroskia Ruskoon, minä vein pyöräni piiitkän jäähyväislenkin jälkeen vihdoin huoltoon, minkä jälkeen sekin on puutarhakalusteiden kaveriksi vietävä varastoon tai autotalliin.

Kerta kaikkinen laidunkauden lopettajaispäivä meillä molemmilla. Leivoinpa sitten Pehtoorin hommien valmistumista juhlistamaan ja minun pyöräilystä luopumisen tuskaa lieventämään omppupiirakan. Kyllä se hetkellisesti auttoi.

Kävin myös XXL:ssä ostamassa talvikerrastoa ja sukkia, katselemassa jos löytyisi mukavat, kahisemattomat ulkoiluhousut ja kyllä kummastelin kamppeissa olleita lappuja: crew-sukat, ikoniset kankaat ja housut, ultra-dry puserot, ja ties mitä kaikkea. Ja niin minäkin sitten ostin crew-sukat (nilkkasukat). Ja ikoniset verkkahousut (eikä ikoninen tarkoittanut tässä tapauksessa Adidasta, joka sekin näytti olevan yksi ikoninen). Mikähän verkkareiden oikea nimi on? – Tai siis joku uusi nimi.

Että näin suuria asioita tänään.

 

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kohti marrasta

Sievä aamu. Sellainen oli tänään.

Ja hänet on haudattu jo kahdeksan vuotta sitten.

Olen siis tänään ollut hautausmaalla – nimiä miettien, marraskuuta kohti mennen, vieden lyhdyn isän haudalle, kävellen, pahoitellen, että on liian liukasta pyöräillä, kävellyt ja miettinyt, että mitä ne vanhemmat, jotka vuonna 1918 antoivat tyttärelleen nimeksi Sievä Aamu, miettivät. Silloin Suomessa oli vielä sisällissota, oli nälkäkevät, jolloin Suomessakin kuoltiin vielä nälkään. Oli vankileiri Raatinsaaressa, ja ensimmäinen maailmasota Euroopassa.  Miksi tytär sai noin kauniin nimen? Oliko keväisessä maaliskuussa 1918 kuitenkin toivoa, iloa, tyttövauvan syntymän tuomaa onnea? Kuinka Sievää kutsuttiin kaveripiirissä? 1930-luvun Oulussa eläneen teinin, Sievän nuoruus – millainen se oli? Millaista oli hänen elämänsä silloin?

Hautausmaasta, ja ”marraksesta”, huolimatta kaunis aurinkoinen päivä.

Huolimatta, että Miniä oli flunssassa, oli meillä pienimuotoinen perhepäivällinen, Apsu ja isänsä tulivat kuitenkin, joten hirvenlihapullia ja omenapiirakkaa oli tarjolla. En ole koskaan ennen – ainakaan muistaakseni – tehnyt hirvenlihapullia, mutta hyviähän niistä tuli. Tänä syksynä kun tuntuu kaupoissa ainakin täällä meidän lähitienoolla olevan hirven lihaa myynnissä tuon tuostakin (eism. pelkästään Hailuotoon on myönnetty 200 kaatolupaa!!) , niin ostinpa kilon jauhelihaa ja pulliksi värkkäsin. Hyviä olivat. Mietin vain, että onko hirvenliha aina niin makeaa? Näistä tuli melkein makeita… Ehkä se hyvin kuullotettu sipuli? En tiedä. Mutta Apsullekin kelpasi oikein hyvin.

HIRVENLIHAPULLAT (tästä kuudelle, tein 3-kertaisena, jäi pakkaseen ja dogibägiin potilaallekin)

    • 1 kpl sipulia
    • 1 rkl rosmariinia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää… )
    • 2 tl tuoretta timjamia (pakkasista huolimatta kotipenkistä vielä hyvää…)
    • 1 dl ruokakermaa
    • 1/2 dl korppujauhoja
    • 1 kpl munaa
    • 1 rkl lihafondia
    • 1 tl suolaa
    • 1 tl mustapippuria
    • 1/2 tl maustepippuria
    • 400 g hirvenjauhelihaa

Kuori ja hienonna sipuli. Kuullota sipuli ja yrtit öljyssä pannulla. Anna jäähtyä.

Yhdistä kerma, korppujauhot, muna ja fondi. Anna seoksen turvota hetki. Lisää mausteet ja jauheliha. Sekoita massa tasaiseksi.

Pyörittele massasta isoja lihapullia kostutetuin käsin. Pyörittele (korppu)jauhoissa. Paista lihapullat leivinpaperin päällä pellillä 200-asteisessa uunissa noin 20 – 25 minuuttia.

Olin hankkinut oheen (kovasti tykkäämääni) Tertin kartanon calvados-omenahyytelöä, mutta kyllä kunnon puolukkasurvos oli noiden ohessa parempaa. Lisäksi tarjolla kasvis-perunakiusausta hieman sovellettuna (= yrttejä ja aurajuustoa mukaan).

 

Niitä näitä Ruoka ja viini

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

–  Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen?  Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä.  Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä  2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,)  ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS 

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa  täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.


Niitä näitä Reseptit

Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.


Niitä näitä

Paluu maan pinnalle

Paluu vuorilta, kukkukoilta, kattoterassilta ja lennoilta maan pinnalle, etelän lämmöstä pohjoisen kirpeään lokakuuhun ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka siitä kun hotellista lähdimme ja kotiovella oltiin, oli kulunut hyvinkin kellonympärys. Yöllä kahdelta kotipihalla paluu pohjoiseen ja maan pinnalle tuntui kovin pimeältä ja kylmältä, mutta tänään kotikaupunki on näyttänyt kauniina, eikä niin kovin kylmänäkään.

Päivän teemana on ollut kaikenmoinen siistiminen ja järjestely. Patikkalomalta pyykkiä on aina tavallista enemmän, ja samalla kesä(ulkoilu)kamppeiden pois pakkaamista. Pehtoorilla on pihalla ollut taas lehtiä yltä paljon haravoitava kuin minulla kuvattavana lenkillä. 😉

Reissun aikana tulleita ja vastaanottamattomuuden vuoksi palautuneita kortti- ja kalenteripaketteja olen koettanut löytää kierrellen pitkin kaupunkia eri toimipisteissä. Pikkuisen huolettaa, sillä huomenna pitäisi olla jo myynnissä mm. Tuira-kortteja. Noh, vasta huomenna.

Pikkuperhe piipahti illansuussa; tuliaiset sopivia ja mieluisia, mikä on tietysti hyvä asia. Lastenvaatteiden vaihtoreissu olisi vähän turhan pitkä, eikä ehkä riittäsi syyksi lähteä takaisin Madeiralle. 😉

Niitä näitä

Kohti Cabo Giroa – omin neuvoin

Olen joskus aiemmin sanonut ja tänne blogiinkin kirjoittanut ”puolustuspuheenvuoron” valmiiksi järjestetyille vaellusalomille: että on hyvä kun sinun on joka aamu vain oltava valmiina hotellin edessä tai muussa sovitussa paikassa, ja sen jälkeen sinut johdatetaan patikoinnin ja vaeltamisen äärelle, kyydit reittien alkuun ja loppuun ovat valmiina, reitillä on sopivasti mahdollisuus lounaalle ja/tai välipalalle, sinulle kerrotaan ko, kohteen kasvillisuudesta ja historiasta ja voit täysin ”ajatuksettomana” kulkea vuoren rinnettä ylös – alas ja ihailla ja kuvata metsäisiä taipaleita kulkien toinen toistaan viehättävämpien kylien ja maisemien läpi.

Tänään sitten muistin, miksi noin voimallisesti olen puolustanut valmismatkoja.

Eilen hieman otimme selvää, miten pääsisimme jonnekin sopivaan patikkakohteeseen, jonnekin, jossa ei olla ennen käyty ja joka olisi taas tavoitettavissa paikallis- tai lähiliikennebussien kyydillä. No hyvä! Olimme aamiaisella varmoja, että Rodoesto-yhtiön bussi numero 96 Rua do Eduardolta lähtisi kohti Estreito de Cara de Lobosta. Sieltähän pääsisimme hyvin Levada Nortelle, joka edellisellä Madeiran lomalla jäi kokematta… Ainakin osa siitä olisi nyt hyvä tepastella.

Mehän olimme ajoissa siellä, mistä luulimme ysikutosen kulkevan. Ei oltu – tai siis me olimme mutta ysikutonen ei. Käveltiin toisen bussiyhtiön asemalle, siellä saimme ohjeita, jatkoimme kävelyä rantabulevardia pitkin, no mikäs siinä: aurinko paistoi, meri kimmelsi ja oli lämmin. Oltiin jo hyppäämässä taksin kuljetettavaksi, koska sopivaa bussikyytiä ei löytynyt ja kello läheni kymmentä… Mutta sitten: oikea pysäkki löytyi, ostimme kioskista liput ja pääsimmekin kolmosella kylään, jonne oli tarkoitus. Matka kesti kolme varttia, paljon nähtävää jo sen varrella. Pieni huoli siitä, että osaammeko nousta oikealla pysäkillä pois, mutta ystävällinen kuljettaja kailotti meille ja muille patikkapolulle aikoville: ”Levada Norde”. Hyppäsimme ulos.

Näillä rinteillä kasvavat rypäleet Madeira-viineihin.

Levada-opas (kirja, joka on ladattuna kännykkääni ja josta voin kertoa ja kehua sitä joku toinen kerta) johdatti meidät reitille. Hyvä reitti oli: halki ruskaisten viininviljelysten, pikku kylien, laakson reunaa ja sen ympäri, vain muutama hieman turhan kapea ja suojaamaton pätkä, mutta kaikkinensa oikein hyvä liki neljän tunnin patikka.

 

Sen päätepiste oli Cabo Giro. Se on Funchalista länteen oleva tasanne, josta on suora pudotus 580 metriä alas (Euroopan korkein). Olemme käyneet siellä 16 vuotta sitten, mistä Pehtoorilla ei  ollut mitään muistikuvaa, mikä ei ole ihme, sillä silloin siellä oli sankka sumu ja kohde oli vain yksi ”Madeiran saarikierros” -turistiretken pysähdyspaikka. Eikä silloin nähty sitä pudotusta. Tänään nähtiin ja koettiin. Se oli patikkapolkumme kulminaatiopiste.

Paikalla on tietysti matkamuistomyymälä ja kahvila: jääkaappimagneetti ja muutama keittiöpyyhe ostettiin ja nautittiin lounaaksi Boco-leipää, olut ja skumppa. Samaan aikaan alkoi ripsiä. Turhaan ei Pehtoori ollut repussa sateenvarjoja rahdannut. Vaikka oppaan ohjeet paluukyydille olivat selkeät. Siitä huolimatta emme oikeaa kylää ja/tai pysäkkiä muutaman kilometrin portaiden ja polkujen tarpomisella löytäneet. Ja juuri tässä kohden minä mietin omatoimimatkailun etuja ja haittoja.

No onneksi ei – ainakaan vielä – väsyttänyt, kyselin muutamalta paikalliselta englantia taitamattomalta paikalliselta maajussilta neuvoja, ja niinhän siinä taisi käydä, että eivät kysyjä eikä vastaaja ymmärtäneet, mistä puhuttiin. Noh, joka tapauksessa lähdimme laskeutumaan: Camara de Lobos näkyi alhaalla, tosin kilometrien päässä, ja ajateltiin, että kävellään nyt vaikka sinne, jollei muuta…

Ja sitten yhtäkkiä, laskeutuessamme yhdet portaat jonnekin pikkukylään näemme ”Rodoeste-Paragem”. Siis ”oikean” Funchaliin liikkennöivän bussifirman pysäkin ja kun etsimme aikataulua jostain tolpasta tms. niin sieltähän se dösä tulee mutkan takaa! Tuosta vaan, juuri sopivasti! Pääsimme kyydille, maksoimme yhteensä vitosen ja paluumatka hotellille oli turvattu! Ennen neljää olimme Castanheirossa.  Perfetto! Hyvä päivä tänään!

Sateen ripsiminen oli jäänyt vuorille, mutta sen verran pilvessä oli Funchal, että tänään uinti ja aurinkokylpy jäivät väliin.

Kun lounas oli jäänyt aika kevyeksi päätimme tietysti lähteä syömään kaupungille, ja kuinka ollakkaan: Rua de Santa Maria oli taas kohteena. Ehkä viikon tähän astisista vaatimattomin kokemus. Tai noh, ainakin minun annokseni oli valtaisa; annoksen koolla ei korvattu laatua. Sitä paitsi palvelu oli aika hidasta, eikä sellaista huomioonottavaa ja ystävällistä kuin täällä yleensä. Siis ei suositusta tälle (Santa Maria).

Huomenna tiedossa patikaton päivä. Saapa nähdä! …

Liikkuminen Madeira Niitä näitä

San Lorenzo jälleen elämässämme

Olemme juuri palanneet syömästä. Katu ei kiillä sateesta, vaan ihan vaan puhtaudesta. Edelleen on lämmin (klo on 21.30 ja edelleen yli +20 C).

Ravintolan nimi oli Bistro Principal. Se on vain parin korttelin päästä hotelliltamme. Vahingossa sinne. Eikä se oikeastaan ollut mikään bistro, melkein enemmänkin fine dining, – tosin hinnat eilisen kaltaiset. Ruoka vain vielä parempaa. En muista, milloin olisin edellisen kerran syönyt niin hyvää alkuruokaa. Hanhenmaksaa kahdella tavalla.

Ihan viimeisen päälle portugalilaista saatikka madeiralaista ruokaa! 😉 Mutta olihan se hyvää, ja sen kanssa Douron alueen vahvaa muscatel-viiniä.

Pääruoaksi valitsimme tonnikalaa, sekin oli hyvää, mutta tavanomaisempaa. Ja annos ehkä turhankin iso. Jälkkäreitä emme tarvinneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Aamiaisen jälkeen sometellessa ja päivän ohjelmaa suunnitellessa luin sisareni FB-sivulta: ”On kansainvälinen kirjaviikko. Ota lähinnä oleva kirja, käännä esille sivu 52, kirjoita viides virke statukseesi.” En kirjoittanut statukseeni, mutta kommentoinpa kuitenkin. Ja ajattelin, että taitaa olla ihan erinomaisen osuva lause tälle päivälle. Ja niin olikin! Todellakin.

”If it is misty, do not despair, the weather can clear up in just a few minutes.”

Me kun olimme päättäneet lähteä tänään saaren itärannikolle, äärimmäiseen niemenkärkeen. (kuvassa Oceano Atlantica) kohdalla näkyy reitti.  Ponte de Sao Laurenco! Tehän tiedätte, tämän  Sao Laurencon (San Lorenzo – Pyhä Lauri) merkityksen meille. Kuten tytär viesteili, kun kerroimme mihin olemme menossa: ”mikään ei voi mennä pieleen kun on Lorenzo.” Sinne siis.

Canicalin pohjoispuolelta aloitimme, – patikka alkoi vesitihkussa, joka pian muuttui hyvin kastelevaksi, tiheäksi sateeksi. Ja voitte kuvitella, että tuollaisella niemellä Atlantilla tuulee. Siellä tuuli paikoin todella kovaa, sateen liukustuttamilla kohdilla, avoimilla paikoilla liki vaarallisen kovaa. Hieman jo mietimme, joska jätettäisiin koko reitti, palattaisiin Funchaliin, mutta onneksi emme.

Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen pilvet häipyivät, sade taukosi (palatakseen toviksi paluumatkalla), aurinko paistoi ja maisemat olivat huikeat. Ja Pehtoori joka oli jättänyt ihan tätä reissua varten ostamansa uuden windstopperi-sadettakestävän-teknisen-tiesminkä-takin hotelliin, oli hyvin helpottunut, kun pääsi eroon kertakäyttösadetakista, joka patikkarepun pohjalta sentään oli löytynyt.

Minulla oli kunnon takki, mutta ei sekään mikään sadepitävä ollut, ja sateenvarjoja ei voinut ajatellakaan käyttävänsä. Olisivat olleet Atlantissa ja nurinniskoin alle aikayksikön.  Ja lopultakin eipä kastuminen ollut isokaan juttu: tuuli kuivatti vaatteet äkkiä ja kun oli kuitenkin lämmin. Ja olisittepa nähneet minun Curly girl -kampaukseni: suolainen merituuli, sade ja kova tuuli! Wuhuu! kyllä oli kuulkaa tyyliä patikoijalla!

Päivän aikana mietimme, että kyllä oli yksi hienoimmista patikkaretkistä ikinä. Ainoa ”huono puoli” oli se, että reitti ei ollut ”rengasreitti”, vaan edestakainen, mutta näkymät kyllä kestivät ihailun molempiin suuntiin.

Tämä oli kapein kohta niemimaalla.  Alemmassa kuvassa oikeassa reunassa näkyy (vain) 110 metriä korkea Morre do Furado. Nousu oli kyllä kohtuullisen napakka. Onneksi oli vaijerikaiteet, sillä tuuli ja kulunut patikkapolku olisivat olleet muutoin turhankin vaarallinen lisätekijä nousussa.

Palatessa meillä oli tosi paljon vastaantulijoita, – kaikki kun eivät lähde liikkeelle aamuyhdeksältä kuten me aamukukkujat. Mutta hyvä kun oltiin oltu ajoissa. Aika rauhassa keskenään saatiin menomatka kulkea – ja kuvailla. Minulla on reitiltä yli 100 kuvaa, ja kyllä vähän harmittaa kun tällä pikkuläppärillä en kunnolla edes näe, saatikka pysty muokkaamaan otoksiani. Mutta ensi viikolla sitten kotona…

Turkoosi meri ja tummanpuhuvat kalliot olivat vaikuttava yhdistelmä, ja kovin erilaista kuin Madeiran vehreydessä yleensä. Tuli mieleen patikointi La Comeralla ja paikoin myös Lanzarotella. Mutta kyllä oli hieno reitti.

Iltapäivän lopulla sitten paluu Funchaliin, ja hotellin altaalle. Uinti, uni, aurinko ja leppeä kaupunkituuli tekivät hyvää. Kaikkia kliseista humahteli mielessä: elämä on, patikointi on parasta, liikkumisen ilo, koska mä voin, tätä en unohda, kiitollisena tästä,  …

 

Niitä näitä

Paikoillanne, valmiina ….

No huh huh, onpas tässä ollut puuhaa koko päiväksi. Mutta nyt on kesä- ja patikkakamppeet valittu, silitetty, pakattu, (Pehtoori teki tuon kaiken omalta osaltaan jo eilen .. hikari… ) lenkkeilty, tehty ja syöty ruokaa pikkuperheen kanssa, saunottu, kaikki tarpeellinen päivitetty. Iso osa (tästäkin!!) päivästä on kulumut tiedottajan uuden haasteen (LYYTI!!) opettelussa, soveltamisessa ja wuhuu! onnistuneessa postituksessa. Tämäkin juttu oli to do -listalla ”ennen reissua”. Siispä hyvä mieli siitä, että se onnistui. Oli oikeastaan vähän ”pakko”.

Ja nyt ovat passi, luottokortti ja kamera käsilaukussa, joten ei muuta kuin menoksi.

Meidän kaksi edellistä lomaa (Rooma ja Wien) eivät säiden puolesta olleet ihan odotusten mukaiset. Satoi aika lailla. Varsinkin Wienissä. No mutta, olivahan ne hyviä reissuja.

Nyt kun tavoitteena on olla ulkosalla, altaalla ja vuorilla, merellä ja kaupungin kaduilla, soisi, ettei kovasti sataisi. Tässä kuluneen viikon aikana paikallinen sääennuste on muuttunut helteisestä (+ 26 – 27 C) auringonpaisteesta suomalaisen kesän tavallisiin ennusteisiin: vähän sadetta, vähän aurinkoa ja parhaimmillaan lämmintä. Sellaista ko. kohteessa on ollut meidän kahdella edelliselläkin käynnillä, kuusi vuotta sitten  ja kuusitoista vuotta sitten.

Vaikka siis toistoa on tiedossa, tulkaahan virtuaalimatkalle mukaan! Huomenna kuvia auringosta, toivottavasti! 🙂

Niitä näitä

Luomua ja lumoa

Aamusella ennen aika massiivisen kaupunkikierroksen aloittamista käväisin tovin Ainolan puistossa (täydentämässä kuvasaalista ja) ihailemassa valoa, värejä, varjoja, hengittelemässä tietoisesti hyvin hitaasti. Kaupunkiluontokin voi lumota. 😉

Tämän liki meditatiivisen puistokävelyn jälkeen rastilta toiselle, asioita hoidellen ja viimeisenä iltakuudelta oli sitten aika ajella Kaukovainiolle Ammattikorkean parkkialueelle. Siellä on joka toinen viikko REKO-lähiruokaryhmä myymässä tuotteitaan. Ruokaystäväni liitti minut tähän rinkiin jokunen viikko sitten ja nyt olin eka kertaa ostoksilla. Systeemi toimii siten, että tuottajat ilmottelevat  Facebookissa ennen tapahtumaa, mitä he tuovat myyntiin, ja asiakkaat voivat varailla/tilata haluamansa tuotteet. Ja ainakin tänään lähes kaikilla myyjillä oli myyntipisteensä vieressä kyltti ”Myös ylimääräisiä mukana”. Siis ei välttämättä tarvitse liittyä FB-ryhmään ja/tai tehdä varauksia.

Minä olin varannut nejältä eri tuottajalta lammasmakkaraa, karitsanfilettä, kananmunia, karjalanpiirakoita, haukimurekemassaa, siianmätiä, perattuja muikkuja.

Tarjolla oli myös vihanneksia, hunajaa, valkosipulia, leipää, leivonnaisia, villalankoja, marjoja (jonoksi asti oli ostajia), säilykkeitä ja hilloja ja ties mitä. Lähiruokaa, paljolti luomua ilman isompia prosessointeja. Hyvälle vaikuttaa. Katsotaan nyt, tuleekos tästä minulle ”tapa”. Linkin takaa voit liittyä ryhmään ja katsella oisko siitä sinullekin iloa. Vastaavia ryhmiä on monissa muissakin kaupungeissa, mutta tämä linkki vie Oulun REKOON.

 

 

Niitä näitä

Matka lähestyy …

Sellainen tyypillinen reissuun lähtöä edeltävä viikko menossa. To do -listalla on paljon juttuja, joille olen paljolti ihan itse asettanut dead-lineksi 6.10. sillä sunnuntaina on pakkaamista, jääkaapin tyhjennystä, pikkuperhe syömässä, reissuläppärin ”optimointia” ja TTK joten silloin ei enää mitään muuta ehdi tehdä. Ja nyt kyllä näyttää, etten ehdi ihan kaikkia muitakaan.

Luonnollisestikaan en ehdi, kun vitkuttelen tunti tolkulla ulkona ihanan happirikkaassa, kirkkaan kuulaassa ilmassa sen sijaan, että duunaisin soppaa, kuvia, siistisin huushollia tai roudaisin syksyisen konmarituksen kamoja Konttiin. Enhän minä ehdi, kun kaikki etenee luvattoman hitaasti, ja aina hairahdun tekemään jotain mikä ei ole vuorossa tai ei ole edes tekemisen tarpeessa. Ilmiöllä on nimensä: häsyäminen. Ja sitä ilmenee yleensä juuri silloin, kun ei malta keskittyä.

Keskittymistä on kyllä avittanut kirjan kuuntelu ”ajatuksettomien” tekemisten ohessa: tänään olen kuunnellut melkein kokonaan Claes Anderssonin omaelämäkerrallisen romaanin ”Oton elämä”. Anderson oli minusta monella lailla viisas ja lahjakas, olen lukenut häneltä vähän, runoja jonkin verran, mutta hänen hänen poliittisen uransakin aikana hänessä oli humaania asennetta, humanistiakin, harkittuja sanoja… Ehkä myötäsukainen suhtaumisena taustalla on sukulaisuus… Isänäitini kautta olemme kaukaisia sukulaisia. Kuin myös toisen suomalaisen poliitikon kanssa minulla on yhteisiä sukujuuria: Ilkka Suominen on hänkin mummuni kanssa samaa Suomisten sukuhaaraa. Ja Tanja Vienonen myös. Ketään heistä en tietenkään ole koskaan tavannut.