Niitä näitä

Melkein kuin olisi ollut työpäivä tänään. Sähköposteja, tarjouksen tekoa, laskutusta, palaveri, puheluja, kiirellinen toimitus, ”oman oppineisuuden osoittamista” – heh!, kollegoiden tapaamista ja vielä iltatilaisuuskin. Miten se menikään: mukavaa pöhinää. 😀

Iltatilaisuus oli Valvella, jossa koulukaveri Tornion VAT-koulutuksesta avasi jo toisen henkilökohtaisen näyttelynsä. Hieno näyttely armenialaisista ihmisistä ja elämästä. KLIKS 

Ja kuten olin toivonutkin oli siellä muitakin vattilaisia: ”pienoisluokkakokous”.

Äsken sieltä palatessa mietin, että nykyään kovin harvoin olen tekemisessä kenenkään kanssa. Paitsi perheen tietysti, mutta enpä paljon muiden. Itsekseni touhuilen ja kuljen, small talkia en juuri harrasta. Aika hassua, ei minun elämäni ennen sellaista ollut. Ja samaan ”hengenvetoon” totesin, että juuri nyt kaupunkiruska on tosi kaunis. Oulu on keltainen.

Ja taas ostoksilla!

Casale Pakkahuoneenkadulla on pitkään ollut kiinnostukseni kohteeena. Näyteikkunassa on usein ollut jotain pysähdyttävää, mutta kun en ole oikein tarvinnut… Ystävä ja Pehtoori ovat liikkeessä käyneet, etsimänsä löytäneet ja kauppaa kehuneet, mutta enpä ole vielä sinne poikennut. Tänään kun ei Sokokselta, eikä muistakaan Valkean kaupoista oikein mitään löytynyt, kävelin vihdoin Casaleen. Ja kannatti. Neule on hankittu! Ystävällinen nuori nainen avitti valinnassa ja huom. oli valinnan varaa. Ja huom.  itselleni asettama tavoite tuli lunastettua: neule EI ole musta, ei harmaa, eikä tummansininen. Eikä se ei ole mikään tuttu merkkikään: ei Gant, ei Marco Polo, ei Espirit, ei Lexinton, ei Saint James eikä edes Ril´s (eikä Fjällräven, jollaista Partioaitassa ihan vaivihkaa kävin katselemassa 😉 ) vaan jokin italialainen minulle tuntematon merkki. Olen tyytyväinen.

Ja pussilakanatkin on ostettu, ja kalenteri ensi vuodeksi. Nyt jo! Ja kaikki sävy sävyyn.

Kun tämän kaupunkiin suuntautuvan uroteon olin saanut tehdyksi, oli ilo lähteä aurinkoiseen syyslauantaihin liikkumaan. Aika kaunis kaupunkiruska on nyt.

Kotipihalle palatessa totesin puutarhahommissa olevalle Pehtoorille, että ”tänään on samppanjan aika”.

Miehellä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, kyseli vain, että mistähän syystä … ? – Ei tarvitse olla syytä, mutta selitin, että vaikkapa palkkioksi touhukkaasta viikosta. Ollaan oltu ahkeria ja projekteja saatu päätökseen. Cin – cin. Hyvälle halpis-samppanja maistui.

Kuten myös ankan rintafile ja erityisesti risotto, joihin molempiin olin ainekset eilisellä Sokoksen herkun kauppareissulla edullisesti 😉 hankkinut. On vähän hassua, että risottoa tulee tehdyksi oikeastaan aika harvoin, paljon harvemmin kuin pastaa, vaikkei se juuri enempää duunaamista vaadi. Tänään kuullotin riisin voissa, enkä öljyssä, kuten yleensä, joten oli tavallistakin parempaa.

Huomiseksi jo olen jo valmistellut Mikkelinpäivän (29.9.) sapuskaa. Mikkelinpäivä on enkelten ja lasten juhlapyhä, mutta myös sadonkorjuuajan päätös – ennen kekriä… tai osin sen kanssa yhtä aikainen. Joka tapauksessa huomenna meillä sadonkorjuuajan pataruokaa ja mitähän jälkkäriksi?

Monen päivän siirtämisen jälkeen tänään aamulla otin itseäni niskasta kiinni, ja pukeuduin johonkin muuhun kuin goretxiin ja tuulenpitäviin kamppeisiin. Voisin väittää liki tälläytyneeni, meikkasin huolella ja kaikki hiusten muotoilutuotteet olivat käytössä. Ja sitten valmis: eikun autolla kohti cityä.

Olipa tietoisuuteeni tullut, että Sokoksella ja koko Valkeassa oli oikein kampanjapäivät: että voisi olla mahdollisuus tehdä edullisia ostoksia. Ja minulla oli tärppejäkin: muutamien ikiaikaisten Finlaysonin ja Marimekon pussilakanoiden vuosikymmeniä kestänyt taival alkaa olla tiensä päässä, ihana kukkaniittykaksikko on jo saumoistaan repaleinen ja valmiina siirtymään saattohoitoon eli ikkunanpesuräteiksi, joten oli aika hankkia uudet. Eivät ihan minulle tyypilliset, mutta kuvan perusteella erilaisuudellaan ja sopivilla väreillä viehättivät.

Kuinka sitten kävikään: ne ovat esillä ja tarjouksessa vasta HUOMENNA. Äsh! Juuri kun minä olen hankkiutunut ostoksille. On hyvin epätodennäköistä että lähden toistamiseen ”kaupoille”. No toinen ”tärkeä” juttu listallani oli neule. Uusi, pehmeä, kaunis, sopivan kokoinen neule, joka ei olisi tummansininen tai musta. No kun oli ne kampanjapäivät, oli kaupan rekeissä enimmäkseen kaikkea tylsää, – en jaksanut montakaan minuuttia kierrellä.

Sain sentään uuden kellon hihnan vaihdetuksi, löysin halvalla samppoon ja hoitoskin, tarjous-ankanrintaa, — ja sitten jo jatkuva kuulutusten virta ja yhä lisääntyvä väkimäärä saivat minut siirtymään takavasemmalle = ruokaostoksille ja Alkoon. Yhdeltätoista olin täysin valmis siirtymään kohti kotia, – ja huom. monta kassillista tavaraa mukanani. Mutta se jumpperi/neule ja pussilakanat ostamatta, joten en voi merkitä hommaa suoritetuksi. 🙁 Vuosi vuodelta käyn surkeammaksi näissä shoppailuhommissa. Mutta minulla on mahdollisuus vielä huomenna!

Iltapäivällä mieluisampaa tekemistä: pyöräilyä ja ruoan laittoa. Ne molemmat onnistuivat. Syksy on hyvä ulkona ja keittiössä.

Tänään muuttopäivä. Kun muuttofirman viipyilyn vuoksi meidän osuutemme vastaanottavassa päässä huipentui vasta iltapäivän puolella ja iltasella, ehdin käydä aamupäivällä kauniissa syyssäässä ulkoilemassa ja harrastella studiokuvauksia kotosalla.

Menomatkalla systerin uuteen kotiin haettiin ToriiSushista evästä ja sitten eikun hommiin. Isommasta pienempään muuttaminen, omakotitalosta kerrostalo-osakkeeseen – toki isohkoon – vaatii roudaamista ja laatikoita. Noh, meidän ei tarvinnut roudata, kunhan purettiin niitä viime viikolla pakkaamiamme laatikoita.

Tähän syksyyn jotenkin kuuluu uuden aloittaminen, uuden tekeminen, kaikkinensa kovin erilaista syksyä on ollut kuin viime vuotinen. Jotenkin viime syksyy näyttäyttyy nyt ”matalana”, pitkänä ja väsyttävänä, mikä ei minulle ole tavallista. Viime syksyn tunnelmaan vaikuttivat vahvasti sairaalat. Pehtoorin isä ja minun äiti olivat molemmat sairaalassa; niinpä me molemmat kuljimme sairaaloissa. Apen poismeno oli odotettavissa, mikä jätti jälkensä olemiseen ja äitini poispääsy sairaalasta oli toiveissa, mutta viivästyi odotettua pidemmäksi, mikä sekin jätti jälkensä. Tanen (= Eevis) odottaminen oli iloista, mutta sekin oli jotenkin ”varpaillaan oloa” tai noh, en osaa selittää. Kaikkinensa sellainen ”välitilasyksy” se oli.

Tänään muutossa ei mitään väliaikaisen tuntuista, eikä muuta dramatiikkaa kuin auringonlasku. Viidennen kerroksen parvekkeelta näkee vähän erilailla kuin meidän umpipihaltamme! Taivaantulet olivat komeat.

Tällainen syksy on mieleeni. Kirkkaita, kuulaita päiviä. Pikkuisen lämpimämpää saisi varsinkin aamuisin olla, mutta menettelee tämä näinkin. Ei sada, eikä ole harmaata. Tuntuu, että ajatukset ja tekemisetkin ovat kirkkaampia ja näkyvämpiä, kun on väriä ja valoa.

Uudenlaisia kuvaideoitakin syntynyt (yllä viritystä kalenterikuviin… ehkä …) niin ja kiitos kaikille eiliseen kyselyyn vastanneille. Ihan selkeästi filtteröimätön, vain ”luomusti” käsitelty kuva vei voi voiton. Se keräsi ääniä niin paljon kuin muut kolme yhteensä. Tämä oli kyllä aika lailla odotettu tulos, varsinkin kun nuo filtteröinnit ja seepiat oli tehty kovin huolimattomasti.

Kun Thomas Cookin konkurssiuutisten myötä tuli Pehtoorin kanssa puhetta meidän lomasta: on merkillistä mutta onnekasta, että meidän loma ei ole varattuna Tjäreborgilta, mikä oli kyllä yksi vaihtoehto kun lomaa valittiin ja mikä olisi ollut meidän syyslomien perinteiden ja peruuntumisten kanssa linjassa. Loma on Aurinkomatkojen, ja heilläkin kuten TUIlla ja kai Tjäreborgillakin on/oli ”oma loma”-äppi ladattavissa puhelimeen.

Kätevää, joskin nykyisinhän kyllä saa säätiedot lomakohteen säästä, vuosien keskiarvot, webcamerasta voi tarkkailla säätä ja elämänmenoa ”just nyt”. Kyllä joskus 20 – 25 vuotta sitten kun käytiin lasten pikkulapsi aikana syysloman aikaan jossain kaukana ei oikein muusta kuin matkakatalogien ja matkaopaskirjojen sivuilta voinut saada keskiarvolämpötiloja, eikä oikein osannut hahmottaa millaiseen miljööseen, maahan ja säähän ollaan menossa. Oli siinä puolensakin, oli jännempää. No tässä iässä ja tälle lomalle en ainakaan kaipaa mitään säätila- yms. jännityksiä. Jos tuo tämänpäivänen ennuste pitäisi kutinsa olemme oikein tyytyväisiä.

Vähät välitin siitä, että mittari näytti vain +2 C. Kävin Likis-messuilla. Hyytävän kylmästä kelistä huolimatta kannatti. Siellä oli hyvä markkinameininki, paljon kojuja, paljon sadonkorjuuajan herkkuja, paljon katseltavaa. Ja lupasin itselleni ostaa langat villasukkia varten: ihania kasvivärjättyjä lankoja ja samassa myyntipisteessä porkkanoita. Siispä ostoksille!

Ja kun eihän siellä käynyt kortti: langat jäivät ostamatta (mistä olkavarteni kiittää), mutta porkkanoita perheen ruokahetkeen ostin. Ja olivatpa hyviä, … Kyllä sen luomun maistaa.

Iltapäivällä pikkuperhe tuli siis syömään; porkkanoiden yms. lisäksi tarjosin hirvenjauhelihapihvejä. Ihan valmiina paistettavaksi ostin eilen Torin Lihamestarilta. Kannatti! Ehdottomasti.

Ja sitten vielä iltasella makujen nautinnollisen kokemisen äärelle: oli viinikerhon maisteluilta kaupungilla. Eikä mitä tahansa ”litkuja” laseissa ollutkaan: vaan Bordeaux. Mielenkiintoinen ja niin hyvien viinien ilta. Ja ranskalaisia makuja myös lautasella. Ehkä tuo tattialkupala ei ollut ranskalaisin, mutta niin hyvä!!

Suunnittelimme tulevaa, nautimme viineistä ja iltapalasta.

Ja kotimatkallekin bussilla; koetin hyödyntää bussiodottelun ja kuvailin Ajan kulku -veistosta, jonka pienoispatsaat ovat saaneet punaiset kaulahuivit ja Martilla on pipokin: on muistikuukauden aika.

On ilo ja toive, että muistaa. Että muistaisi vielä kauan. Ainakin tämän illan kaltaiset mukavat tapaamiset, juttelut, ruoat, viinit. Että muistaisi…

Syksykö se väsyttää? – Tiedä häntä, mutta kolmen tunnin ulkoilun jälkeen iltapäivän alussa kotiuduttuani iski syvä uupumus; ja minähän kävin levolle toviksi. Tuosta vaan. Olen niin iloinen, että moisen osasin. Suosittelen! Pieni uuvahdus tuo kummasti potkua loppupäiväksi.

Tänään on ollut huikean kaunis syyspäivä, ja tyven. Olipa ilo. Onneksi kerrankin vitkuttelin ulos lähdön kanssa lähelle puoltapäivää.. silloin oli jo hienoa.

Tarkoitus oli ajella Likis-tapahtumaan, mutkan kautta, mutta niinhän siinä kävi, että välillä oli paljon kaunista kuvailtavaa, ja minä jäin kameroineni matkan varrelle.

Tämän kuvan jälkeen kiertelin, kaartelin, kuvailin ja sitten suuntasin Isollekadulle ja Torin Lihamestarin -kauppaan. Sinne pitää kyllä tässä jossain välissä mennä auton ja kunnon kauppakassin kanssa; pyörätarakalle kun eivät kaikki ruoanlaiton oheistilpehöörit ja spesiaalilihapaketit mahdu. Noh, tämän päiväinen naudan entrecote mahtui. Ja se oli kyllä hyvää… Pimientos pihvin päällä kruunasi annoksen, samoin taka-alan uunisipuli. Enemmän pitäisi laittaa kasviksia uuniin…

Ehkä sitten huomenna sinne Likis-tapahtumaan? – Tosin Lihamestarilta ostin hirvenjauhelihapihvit paistettavaksi ja kasviksiakin on jo laari täynnä, — mutta katsotaan. 😉

Nyt kun osuutemme sisaren muuttopuuhissa vol. 1 ja 2 ovat ohitse, niin on tullut pohdituksi ja keskustelluksi muuttoja.  Suomalaisten keskimääräinen muuttomäärä elämänsä aikana on kuusi kertaa. Sisaren käynnissä oleva muutto on hänen elämänsä kymmenes, – huolimatta että  hän on minua liki vuosikymmenen nuorempi, on hän ehtinyt muuttaa paljon minua useammin. Ja minun muuttoni ovat enimmäkseen olleet aika ”likiseutuisia”. Tässä kilometrin säteellä olen asustellut lähes koko pitkän ikäni… 😉

Ensimmäinen kotini oli osoitteessa Koskelantie 123. KLIKS (KUVA). Siellä asuttiin alakerrassa vuoteen 1965. Perheellämme oli jo uusi talo valmiina Puolivälikankaalla, ja minä olin jo ehtinyt viedä omia ”romujani” (= lähekkärit, muutaman kirjan ja pesuskiräpylän) sinne, mutta sitten tapahtuikin jotain seitsemän vuotiaan maailmassa käsittämätöntä: myytiin Nurmijärven mökki ja se uusi omakotitalo. Ja kun perheen kaikki rahat ja omaisuus oli pantu likoon, olikin mahdollisuus muuttaa ”vain”  yläkertaan isompaa huoneistoon, jossa veljen kanssa saatiin yhteinen ISO huone. Ja tilaa tuli muutenkin paljon lisää: varmaan neliöissä jotain 80 neliöstä 120 neliöön. Osoite pysyi samana: edelleen Koskelantie 123. Kaverit olivat entiset, mikä oli tietysti tärkeää.

Sitten reilun viiden vuoden päästä vanhemmat teetättivätkin toisen omakotitalon: puoli kilometriä pohjoiseen ja osoite edelleen Koskelantiellä (nyt numero 156). Sain oman huoneen! Ja meillä oli kotona uima-allaskin! Voitte arvata, että meillä kakaroilla oli paljon kavereita! Sitten kun olin häthätää täysikäinen, perheessä oli sellainen tilanne, että minun oli hyvä muuttaa omilleni. Ja osoite? – Koskelantie 123. Nyt kolmannen kerroksen pienen pieneen kaksioon. Abiturienttivuotenani sinne muutin, ja se oli minulle sitten neljäs muutto, mutta toisaalta paluu samaan taloon: ”talleille.” Koskelantie 123 kolmannen kerran!

Tuota ruskean määrää!!!

Kolmen vuoden ”yksin” asumisen jälkeen (Pehtoori kyllä armeijasta päästyään asui – erityisesti viikonloput – samassa osoitteessa 😉 ) kesällä 1981 kihlattuni kanssa peruimme Englantiin suunnitellun telttareissun, ja muutimmekin virallisesti yhteen, ja minäkin pääsin Koskelantietä kauemmas: osoite Toivoniementie 5. Siellä ollessamme saatiin opinnot suoritetuksi loppuun, avioiduttiin, toivottiin perheenlisäystä, tehtiin kahtakin duunia yhtä aikaa, reissattiin, oltiin ASP-säästäjiä ja oltiin kesällä 1985 ottamassa lainaa ja ostamassa Koskitieltä vanhasta (voimalaitoksen kupeessa olevasta) rivitalosta osaketta, mutta erinäisistä meistä riippumattomista tekijöistä huolimatta se kääntyikin niin, että ostettiin tontti Rantapellosta.

Ostettiin tontti, joka oli niillä niityillä, joilla penskana olin kulkenut leijaa lennättämässä ja pajupilliin sopivaa oksaa etsimässä. Tontti, joka on linnuntietä 300 metriä osoitteesta Koskelantie 123. Siis edelleen ihan samoilla huudeilla …  Otettiin iso laina, tilattiin talopaketti, rakennettiin reilun vuoden ajan meille omaa kotia, jonne muutettiin Onnin päivänä 1987. Ja jossa toivotaan voivamme asua vielä pitkään.

Tosin täältäkin on kerran muutettu: kesällä 2004 pakattiin lähes kaikki irtaimisto autotalliin ja muutettiin lasten kanssa viideksi viikoksi Meri-Toppilaan vuokra-asuntoon suuren suurta remonttia pakoon. Siitäkin on jo 15 vuotta!

Aika vähäisiä on siis minun muuttoni, varsinkin jos katsoo vain osoitteen mukaisia muuttoja. Ja jos vertaa esim. Karjalan evakko-äitini muuttoihin (noin 15) tai meidän eksnaapureiden muuttoihin (lähes 30). Taidan olla aika jämähtänyt… 😀

Viime vuosina on kuitenkin tullut muuttokokemusta: äidin muutto Toivoniemestä Caritakseen, jokunen sisaren muutto aiemmin, tyttären muutto ensin Tuiraan ja sitten Meksikon kautta Helsinkiin (ensin Porvoonkadulle ja sitten Hakikseen), Juniorin muutto ensin (Oulun) Alppilaan ja sitten Pateniemen Ojakylään, appivanhempien muutto vesivahingon jälkeen tyhjennettävästä talosta Jäälistä Puolivälikankaalle ja sitten reilun puolen vuoden jälkeen takaisin omaan kotiin. Ja joitain pienempiä apumuuttoja…  varsinkin lasten muutot ovat olleet aika pienimuotoisia, joten ei mitään suurta muuttoaaltoa olla koettu.

Tänään saatiin Iissä melkein kaikki ”pakettiin”, varsinainen muuttopäivä on tosin vasta keskiviikkona, mutta jo tänään roudasimme peräkärryllä sen verran kampetta kaupunkiin, että sisar pääsi asumaan uuteen kotiinsa.

Pitkä päivä on vierähtänyt kun kolmisin ollaan muuttolaatikoita ja säkkejä pakkailtu. Systerin luo ajelimme jo aamusta huolimatta, että Pehtoori on vähän kuin sairauslomalla. Hyvin jaksettiin kaikki, eikä ollut edes ikävää. Aika kului nopeasti ja saatiin tosi paljon aikaiseksi.

Muuttoa helpottaa, että sisar joka muuttaa pikkuisen pienempään asuntoon kuin tämä Iijoen rannalla oleva talonsa on,  on jo myynyt, antanut tai muuten muuttokuormaa keventänyt ennen kuin aloitettiinkaan pakkaaminen. Minäkin olen ostanut itselleni uuden jykevän, vanhanaikaisen Boknäsin kirjoituspöydän ja pikkuperhe osti kaksi sohvaa. Mutta onhan sitä kaikenmoista irtaimistoa ollut muuttolaatikoihin ”työstettävänä”. Ja kun sisareni on kaltaiseni astioiden kerääjä ja ruoanlaittaja, oli laseissa ja lautasissa, kupeissa ja kattiloissa pakkaamista.  Ja niiden jälkeen niin paljon muuta.

Huomiseksi jäi vielä touhuttavaa, mutta voiton puolella jo ollaan…

Käytiinpä Pehtoorin kanssa leffassa. Starissa katsomassa Downton Abbey.

Se oli hyvin odotusten mukainen. Ehkä vielä enemmän sellainen pukukavalkadi-, lavastus-, ajankuva- ja miljööspektaakkeli kuin  odotinkin, ehkä enemmän ”viihteellinen” kuin odotin. Draamaa oli, mutta se oli kepeän oloista, päälleliimattua, mutta pitihän kahden tunnin elokuvassa toki olla tapahtumia … Kaikkinensa: tykkäsinhän minä tietysti. Kovastikin. Ja oli niin mukava tavata kaikkia… 😉

Mutta kun oltiin lähdössä siine, oli hassu tunne, että pitäisi oikeastaan ”pukeutua”. Siis että kotifarkuissa ja jumpperissa ei viitsisikään lähteä. Teatteriinhan tulee yleensä laitettua vähän parempaa päälle, sellaisella smart casual -meiningillä, jakkua tai pikkumustaa tunikaa, etc. mutta eipä kyllä elokuviin.

Paitsi joskus nuorena, mutta silloin leffailta olikin treffi-ilta, ja SE oli se pääsyy huolehtia ylleen parhaat sammarit 😉 tai juuri se sen talven uusi neule. Mutta tänään ei nyt oikeastaan ollut sellaista treffifiilistä, vaan koska Downton Abbey! Joku tyköistuva samettijakku olis ollut passeli! 😀 No ei vaiskaan, mutta tuli kuitenkin mieleen.

Ja tämmönen testi:    TESTI TÄÄLLÄ

Oli ihan pakko tehdä, terveisin Mrs. Hughes