Sataa vettä. On pimeää. Kylmää. Vähän alakuloistakin.
Äitienpäivä!
Toisaalta: ei koskaan ennen tällaista, toivottavasti ei koskaan uudestaan.
Mutta, hei! Onhan tänään ollut paljon hyvääkin.
Tänään tytär livenä (kiitos, internet!!) Helsingistä ruokapöydässä, konsertti kotosalla (Petrus Schroderus). Paljon kukkia, hyvää ruokaa, Pehtoorin leipoma (taas!!) kakku, pikku perhe, yhdessäoloa, … eikä kiire minnekään.
Toukokuun toinen viikonloppu on vuosikymmeniä ollut Pehtoorille vuoden kiireisempiä, ehkä stressaavampiakin. Ihan omaehtoisesti on halunnut kokkailla, järjestää vaimolleen ”erilaisen” viikonlopun. Ja nyt, – ehkä aika kultaa muistot, tai saa unohtamaan menneen – olen nauttinut yhden parhaista kotisapuskoista ikinä.
Alkuun palsternakkakeittoa. Palsternakka on ollut lempparini jo vuosia, mutta että keitto on maustettu vaniljalla!! Samettista, pehmeää, makoisaa. Lempeää ja leppoisaa. Hyvää, mahdottoman hyvää. Erityisesti kun ohessa oli samppanjaa, joka minua odotti, kun tulin muutaman kymmenen kilometrin hyiseltä pyörälenkiltä. Pienen hetken ajattelin, että kuuma kaakao olisi ehkä just nyt hyvä juttu, mutta Pol Rogerin tervehdys oli sydämeen käyvä, ja olo koheni kummasti.
Mansikoitakin oli. Ja eniten minua miellytti ajatus, vaivannäkö.
Orvokkejakin. No ne on minun juttuni, edes niitä olen saanut aikaiseksi. Kotiin ja lähipiiriin. Orvokit ovat – paitsi syötäviä 😉 – muutoinkin hyvä juttu. Pieni ilo arjessa.
Ja sitten ruokaa.
Alkuun palsternakkakeitto maustettuna vaniljalla! Samettista, erilaista, juhlallista. Ja ohje löytyy Valion sivuilta!! Tätä teen soppatykkipäivänä.
Pääruokana savustettua siikaa, parsaa ja hollandaisea. Kyllä Pehtoori tietää mistä pidän! Johan tykkäsin.
Ja jutun ideahan on se, että näinä aikoina, keskellä koronakriisiä, ei tartte olla yksin. Onhan tässä jo eräätkin synttärit aiemminkin vietetty kimpassa, – onneksi nytkin.
On äitienpäiväviikonloppu [tästä tulee pitkä, varoitan]. On 30 vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa äiti äitienpäivänä. Se ensimmäinen on varmasti ikimuistoinen kaikille äideille. Minulle se tuli mieleen nyt, koska systerin kanssa pohdittiin, milloin aikuisiässä on ollut pisin ”poissa kaupasta” -ajanjakso tai muutoin julkisilla paikoilla käynnistä. Sisaren parin kuukauden karanteeni on kovin erilainen kuin minun parin, kolmen viikon kotoiluni toukokuussa 1990.
Silloin on tainnut olla minun pisin ulkoilematon, ulkona liikkumaton, kaupassa käymätön ajanjaksoni, en ole ihan varma, mutta luulen (en halua palata päiväkirjojeni äärelle), että sitä kesti kolme viikkoa, ehkä vähän yli.
Minun ensimmäisenä ”äitinä äitienpäivänä” en saanut pitää sylissä omaa lastani, pientä yhdeksän kuukauden ikäistä esikoistani. Siksi sen muistan ehkä vielä tavallistakin paremmin. Onneksi sentään olimme kotona molemmat. Miksen sylitellyt? Miksi muistoissa vahvana?
Onhan tästä ollut puhetta… siis siitä, että meille lapsen saanti ei ollut ihan itsestäänselvyys, joten jo raskausaika oli enimmäkseen pelkkää juhlaa, mutta oli siinä myös pelottava, monin tavoin kipeä vaiheensa: raskauden toisen kolmanneksen lopulla jouduin äkikseltään sairaalaan. Syytä oikeasti helv—llisille alavatsakivuille etsittiin liki vuorokausi, oikeasti huusin ääneen kipuja, lopulta minut otettiin sairaalaan sisälle, ja sitten lääkäri totesi, että mitä todennäköisimmin kyse on munuaiskivistä! Ei röntgeniä, ei morfiinia, – koska raskaus. Siis ei myöskään tietoa. Pelkäsimme tosi paljon myöhäistä keskenmenoa. Nyt kun vihdoinkin olin raskaana – ja kaikki menisi! Tuskin unohdan niitä kahta pelokasta, kivulloista päivää ja yötä…. sitten kipu ja kivet luovuttivat. Neljän sairaalapäivän jälkeen pääsin kotiin, enkä enää syönyt viiliä (kuten olin koko raskauden ajan intohimoisesti tehnyt), sillä syyllistin itseni siitä (maitotuotteet – kalkki – munuaiskivet!!!).
Sairaalasta päästessäni minulle kerrottiin, että kaikki kivet tuskin olivat pois, joten lapsen synnyttyä syyskuun lopulla olisi palattava tutkimuksiin… Niinpä, kunhan koliikista ja muista vauvan tulon alkuvaiheen onnen ja itkun hetkistä oli toivuttu, oli aika lähteä jatkotoimenpiteisiin: vapun jälkeisenä sunnuntai-iltana (vierotettuani lapsen, opetettuani miehen ilta- yms. rutiineihin) tilasin taksin ja ajelin sairaalaan. Pehtoori jäi (vain hiukan epävarmana) tyttären kanssa kotiin, ja pärjäsi tietysti mainiosti.
Maanantaina minut leikattiin. Epikriisin mukaan leikkaus kesti kuusi tuntia, oli jouduttu poistamaan yksi kylkiluu (munuaiseni ovat kuulemma turhan korkealla ja vaikeassa paikassa), erinäisiä letkuja lyhennettiin ja liitettiin (tässä syy, miksi tarvitsen jatkuvasti vettä ja vessoja) ja selässäni on 46 senttiä pitkä arpi (oikean puolen lonkasta vasemman puolen lapaluuhun). Ja sitten!! Tiistaiaamuna nuori, reipas jumpparipoika seisoi sairaalasänkyni vieressä: ”No niin, rva S., nyt me aletaan treenaamaan kävelyä ja istumista!” – Ei muuten aleta, ilmoitin tuolle ylipirteälle hyvää tarkoittavalle kaverille. Joka päivä hän kuitenkin jaksoi kanssani treenata, – ja niinpä perjantaina lääkärikäynnillä liki rukoilin, että ”minun on päästävä kotiin, sillä siellä on mies ja pieni tytär, jotka todella tarvitsevat minua” [minua, joka häthätää pystyin kävelemään, saatikka nostamaan yhtään kahvimukia isompaa…] . Ja sain kuin sainkin luvan lähteä kotiin.
[Muutama viikko ennen leikkausta, Hangasojalla.
Tyttären ensimmäinen Lapin mökkireissu.]
Ja mitä tekee esikoinen, minut äidiksi tehnyt tyär, kun kotiudun: huutaa suoraa huutoa! Kuka on tuo vieras ihminen? Tehän tiedätte 8 – 9-kuukauden ikäisten vierastamisvaiheen… Niinhän me sitten kolmisin kävimme levolle. Pehtoori keskellä, ja minä ja vauva itkien molemmin puolin. Lauantaina mies soitti sairaalaan, nyt tarvitaan joko rauhoittavia tai paluu sairaalaan… Sain lääkettä, ja uusi viikko aukeni rauhallisempana, tytär minut äidikseen tunnistaen.
En voinut/saanut liikkua muuta kuin kuntoutuakseni. Saimme muutamaksi viikoksi kaupungilta kodinhoitajan aamupäiviksi: hän teki ruoan koko perheelle, hoiti vauvan, johon ihastui niin, että heidän perheeseen syntyi iltatähti 11 kk meillä olon jälkeen ja melkein täyskaima meidän lapsellemme pienokaisesta tuli, ”on yhtä rauhallinen ja tarkkaileva” luki kortissa, jonka saimme kastajaisten jälkeen. Ehkä tämäkin kertoo, että kodinhoitaja oli aarre! Iltapäivisin Pehtoorin vanhemmat, Pehtoori ja äitini olivat huushollaajina ja lapsesta huolehtimassa. Minä makasin sohvalla, en käynyt ulkona, en kaupassa, en missään. Katsoin VHS:ltä euroviisuja illasta toiseen, sen muistan.
Ja äitienpäivän muistan: leikkaushaavan takia en saanut tehdä paljoakaan, varsinkin kun minulla oli dreeni kyljessä vielä ainakin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Minä vain istuin esikoisen kanssa sohvalla vierekkäin, ja olin onnellinen, lapsesta, terveydestä (tosin sairaalareissulta sain bakteerin, joka vaivasi seuraavat pari vuotta, eikä munuaiskiviongelma suinkaan ollut ohi (ne aiheuttivat lisää sairaalareissuja ja pitkiä lääkekuureja), ja pian olinkin taas raskaana – -) ehkä joskus jatkan tästä aiheesta ja tulevaisuudesta. Sillä olinhan vasta 32-vuotias!
Mutta nou hätä! Minulla oli vihdoinkin lapsi, pian toinenkin, siinä välissä saatu virka, ja kaksi (Keminmaa ja Ii) isoa historiaprojektia ja edelleen aie tehdä väitöskirja. Pikkujuttuja! Elämän korkea keskipäivä! Ja äitienpäivä.
[ Kesällä 1990 Nallikarissa. Leikkauksen jälkeen, tyär sylissä.]
Pakkolomalla omasta elämästä? – Onko muilla ollut sellainen tunne? Tuossa kuukausi sitten, päivänä muutamana tuntui siltä. Tai ainakin siltä, että olen pakkolomalla omasta sosiaalisesta elämästäni. Kalenteriin merkityt muutamat tapaamiset, menot, teatterit, mökkireissut oli viivattava yli, ”mihinkään” ei voinut enää mennä. Toisaalta kotoilu-muudiin asettuminen ei aiheuttanut ”vapaa-ajanongelmia”, vaikka välillä on kyllä tuntunut, että aika kulkee näinä aikoina hitaammin kuin ennen. Johtuukohan se siitä, että ”odottavan aika on pitkä”. Kyllähän sitä ainakin taka-alalla ajattelee/odottaa, että sitteku…
Olen kysellyt monilta, että mitä he tekevät ensimmäiseksi kun rajoitukset/karanteeni hellittävät? Ensimmäisenä on – luonnollisesti – ystävien ja vanhusten/vanhempien (ja vanhemmilla taas lasten ja lastenlasten) tapaaminen. Tälläisia olivat vastaukset myös Ylen tekemässä laajassa kyselyssä.
Mutta selkeää, seuraavaksi tärkeintä ei oikein voi erottaa. Eri ihmisillä erilaiset toiveet: töihin, salille, tanssitreeneihin, erilaisiin harrasteporukoihin tai kampaajalle pääseminen, ravintolapäivällinen kavereiden kanssa, mökille, Helsinkiin ja Ikeaan ( 🙂 ) reissaaminen. Ostoksille pääsy tai ulkomaille!
Minä olen ensi viikoksi jo tilannut kampaajalle ajan, mutta vielä enemmän kaipaan hierojalle pääsyä. Olen parin kuukauden aikana tehnyt hyvin vähän kuvia, joten jumien taustalla ei ole tavanomainen syy, vaan nyt taustalla on kutominen ja ehkä vähän pyöräilykin. Hyvä kotikonsti hartiakipujen helpottamiseen on ollut sellainen mekaaninen niskojen hierontalaite, jonka sain Pehtoorilta joululahjaksi.
Kiiminkijoki [Alakylä, Kiiminki]
Uusia käytänteitä on tullut otetuksi käyttöön. Esimerkiksi tänäänkin Kiimingin pyöräretkellä jäi kuppilassa käymättä; pullakahvit ja vessa jäivät kokematta. Mutta olipa mukana matkakahvi ja pusikoita Suomen pikkuteiden varsilla riittää. 😉 Olen kehittänyt itselleni uuden ”kalenterin”: lähetän (melkein) joka päivä jollekin tutulle kirjekuoressa omia Oulu-korttejani ja pienen kirjeen. Olen lähetellyt niitä pitkin Oulua ja Suomea, ja jatkan vielä. Näin on saajilta sitten tullut sähköpostia, chattiä, puheluita, sellaistenkin kanssa, joiden kanssa ei ole tullut oltua missään kontaktissa vuosiin. Iloisia ovat varsinkin 70+ -henkilöt olleet…
Toisaalta olen saanut pari sähköpostia ”menneisyydestä” – kaksi blogini lukijaa, jotka ovat tuttuja vuosien takaa ja joiden en ole tiennyt näitä höpinöitäni seuraavan, kirjoittivat suureksi ilokseni minulle kirjeet. Vaihtelimme kuulumisia, ja muistelimme menneitä. Ihan mahdottoman mukavia tällaiset yllätykset. Myös yksi mieluisa puhelu: vanha ystäväni soitti ja jatkoimme siitä, mihin joskus vuosia sitten Linnanmaan kuppilassa ja tutkijaseminaarissa olimme jääneet. Hän se kyseli ja arveli, että ”kaltaiselleni ekstrovertille” voi olla vaikeaa tällainen eristäytyneisyys. Ei tämä edelleenkään niin kamalan vaikeaa ole ollut, sitä paitsi, kontakteja on ollut vaikka kuinka paljon. Itse asiassa taidan olla oikein tyypillinen ambivertti.
Vesi ja aurinko korkealla. Lempparireitilläni Oulujokivarressa poljin jo melkein lämpimässä säässä (+7 C, joskin tuulta tänäänkin). Pyörällä myös apteekki- ja kauppa-asiat systerille. Nyt on ensimmäiset 500 kilometriä tälle keväälle on tullut jo sykkelin mittariin. Kyllä vielä siis maistuu pyöräily, – paljon paremmin kuin kuntosalilla kulkeminen. 🙂
Meidän pihalla olevan pienen Huvilan sain puunatuksi kesäkuntoon ja tavarat paikoilleen: tänä kesänä voi sinne tehdä pieniä ”reissuja” – vähän vaihtelua kotioloihin.
Vaikka nythän hallituksen tiedotuksen jälkeen vaikuttaa, että kesällä voi joskus käydä Nallikarin terassilla syömässä, Voxin patiolla lasillisella, pyöräretkillä kahvilassa ja tavata ystäviä. Kuulostaa kesältä, – johan on mukava!
Alakuloinen, merkillinen, eriskummallinen, erilainen, ahdistava, rauhallinen, kotoisa, pelottava, mielenkiintoinen, sairas, pimeä, ikävässä kipuileva, tyhjä, odottava, toiveikas, luottavainen, painajaisten täyteinen, käsittämätön, kertakaikkisen kummallinen, surullinen, autio, tietämätön, kaipaava, myötäelävä, ajatteluttuva, hiljentävä, armollinen, …
Joskus (aika usein) olen valittanut adjektiivien puutetta. Nyt niistä ei ole puutetta. Ei ole puutetta tunteista, tunnetiloista tai niiden vaihtelusta. Minähän olen kova tyttö itkemään ja nauramaan, tänäänkin olen tehnyt molempia, monenkin ihmisen kanssa. Eikä korona suinkaan ole ainoa syy. Syitä tunnetilojen heilahteluun, mielihyvään ja huoleen, suruun on tänä vuonna ollut paljon, liiaksikin. Koko tämä vuosi on ollut enemmänkin huono kuin hyvä.
Ja silti. En minä nyt niin hirveän huolissani ole. Elämäähän tämä. Lopultakin, … enimmäkseen kaikki aika lailla hyvin. Ainakin nyt, vielä.
– ”No miksette lähde mökille?” kysyi Juniori, kun lasten kanssa illansuussa piipahti. Hyvä kysymys. Saariselällä on lunta 110 cm! Siellä ei ole muita! Siellä on mökki.
Ehkä me lähdemmekin. Emme huomenna, mutta huomenna ainakin ulos! Tänään en ole ollut ulkona, ja se näkyy postauksessanikin, luulisin. Mutta huomenna! Huomenna on kevät ja toukokuu!
Ennen kuin taivas verhoitui pilveen ehdin ulkoilla – hyvää tekevää liikkumista pari tuntia kun kävin mutkan Oulunsalossa. Yhden sortin kauppa-asian toimitus ”ikäihmisille” (ja todellakin lainausmerkit tarpeen). Ja minulla pyörälenkille joku määränpää: se on aina hyväksi.
Lentokentäntien varren talon koivukuja oli tänään(kin) kuvauksellinen. Raikas sini-valkoinen taivas toi ja loi uskoa parempaan…
Tänään meillä uutta ruokaa. Torin lihamestarilta tilasin ja hain dry aged -hampurilaispihvejä. Tai siis kaikki hampurilaisten perusaineet (sämpylät, pihvit, juustot). Itse tein kastikkeen (majoneesia, creme fraichea, makeaa chilikastiketta, valkosipulin kynsi, sinappia, ketsuppia, vähän suolaa, tilkka sitruunamehua) ja siivutin pihvitomaatin. Paholaisen hillo sopi oheen myös (Puljongin valmistuotetta on Lihamestarilla myynnissä. Siellä on myös ihania italialaisia pastoja, kastikkeita etc. Lämpimästi suosittelen, vaikka ei kaupallista yhteistyötä olekaan. 🙂 ) Pehtoori & poika grillasivat (lihamestarilta saa ohjeen) ja olihan hyvää! Yksimielisesti päätimme, että tämä tilaus tehdään toistekin.
Ja sokerina pohjalla. Tämän päivän jälkkäri. Sitruunapossetin kaikki jo tietävät, mutta entäs vadelmaposset! Jos meillä olisi vielä kalaaseja, tämä olisi ensi kesän kalaasien jälkkäri. Ja tämä tulee varmastikin olemaan pienemmälle porukalle vielä monta kertaa tarjolla. Helppoa, hyvää, raikasta.
Tein näin vappua juhlistaakseni kristallilaseihin, ja yhden annoksen dogi-bagiin, noin sen voi ottaa mukaan piknikille? Ja vink-vink, niin helppoa, että ensi viikonlopun äitienpäivänä isät voivat lasten kanssa tehdä tällaista, kun ei ole mahdollista mennä ravintoloihin nauttimaan äitienpäivälounasta.
Ja sama vähän vähemmän juhlallisesti tarjottavana.
Ohje on Hesarista
4–6 annosta
150 g kotimaisia pakastevadelmia
2 rkl proseccoa
1 dl sitruunamehua
4 dl kuohukermaa
1½ dl sokeria
Anna vadelmien sulaa. Laita ne tehosekoittimeen proseccon ja sitruunamehun kanssa. Aja tasaiseksi. Painele seos siivilän läpi kulhoon.
Mittaa kerma ja sokeri kattilaan. Lämmitä seos kiehumispisteeseen. Anna kiehua 2 minuuttia sekoitellen.
Ota kattila pois liedeltä. Sekoita joukkoon vadelmaseos. Maista seosta ja lisää tarvittaessa sokeria, jos vadelmat ovat kovin kirpeitä. Anna jäähtyä noin 15 minuuttia.
Kaada seos tarjoiluastioihin. Peitä kelmulla. Nosta viileään ja anna hyytyä vähintään 3 tuntia. Tarjoa sellaisenaan tai kermavaahdon, kuivattujen vadelmamurujen ja keksien kanssa.
Moni vappu on unohtunut, vaikka ei ole kyse siitä, että olisi muisti mennyt.
Moni vappu on ollut ikimuistoinen: 1979 ensimmäinen opiskelijavappu (matka ja ilta Katrilliin ja aamuyön bileet minun pikkuruisessa kaksiossani), 1983 valmistujaisvappu Helsingissä (Senaatintorilla kylmässä valkoinen bleiseri kastuen!! ja O´Malley -pubissa, 1986 raksalla haalareissa ja yo-lakki päässä suojaamassa vastapystytetyn talopaketin seinäelementtejä, 1991 kahden pienen kanssa kotosalla ja kaupungin ruuhkassa lastenvaunujen kanssa, joskus 2000-luvun alussa yliopistolla ainoana töissä vääntämässä jotain apurahahakemusta, josta ei koskaan tullut euroakaan…, mökillä ja mäessä joskus, ja niin monta kertaa viettämässä syntymäpäiväjuhlia ja myöhemmin brunsseja Pyykösjärven rantamailla ja eksnaapureiden luona vappukuohuvalla.
Monen vapun perusjuonne on ollut joko/tai yliopistoelämä ja/tai juhlinta kotona tai ystävien luona ja/tai kanssa. Yhden elämäni ikimuistoisista, lopultakin aika harvoista, koko seuraavan päivän kestävästä darrasta/sisäisestä pahoinvoinnista/kamiksesta/krapulasta/efterdagenista kärsin about 15 – 20 vuotta sitten vappupäivänä haravoiden kotona takapihalla. Sen jälkeen olen nauttinut vapuista(kin) huomattavasti kohtuullisemmin. Ja nyt ei todellakaan tarvitse huolehtia huomisen hyvinvoinnista.
Surullista voi olla, mutta ei alkoholista aiheutunutta mielipahaa.
Vappukukka. Muistatteko? – Niitä lienee vieläkin myynnissä. Niitä minä myin kansakouluvuosinani. Silloin ne olivat sinivalkoisia. Myin myös Oulun Koulun Kohinaa (koululaisten alakoululaisten aineista, runoista, piirustuksista koottu vapuksi ilmestyvä lehti). Se muuttui jossain välissä verkkolehdeksi, liekö sitä enää ollenkaan. Sekä kukkia että Kohinaa olen myöhempinä vuosina sitten itse ostanut.
Ööpistä en ole tainnut itse ostaa koskaan, teekkarihuumoria (nimenomaan arkkareiden) lehdestä on kuitenkin tullut selailtua. Tänäkin vuonn Ööpistä on myynnissä: ”Tänä vuonna EKO-ÖÖPINEN pitää huolen sinunkin hajoamisesta ennen omaansa” ja ”Ööpisen toimituksen linja ja tavoite on ollut kautta aikojen sama: alittaa edellisten vuosien taso sekä huumorin että maun puolesta.”
Kuvissa tämän kevään tulppaanikauden viimeiset – nämä kerrannaiset myöhäiset tarhatulppaanit eli pionikukkaiset tulppaanit aukesivat aika huikeaksi pehkoksi. Vappukukiksi, mutta nyt minulle riittää tulppaanit! Ehkä huomenna ostan itselleni ilmapallon tai ensimmäisen tötteröjätskin tai jotain muuta vappuista. Serpentiinit, simat ja skumppa onkin jo hankittu.
Hajamietteitä, muistiinpanoja, etten unohtaisi …
Eilen luin jostain lehtiartikkelista, että Lapissa on niin paljon lunta, että se vaikuttaa painovoimaan! Haluaisin nähdä sen nyt! Tänä vappuna. Ystävien kanssa.
Yöllä oli satanut noin kahdeksan senttiä uutta lunta meidän kotipihalle. Sitä en halunnut nähdä. Varsinkaan vappuviikon tiistaina. Mutta minkäs teet?!
Lumesta ja koronasta huolimatta minulla oli sovittu tapaaminen puistossa. Ei lumi eikä korona estänyt tapaamista, joka johti myös yhteiselle sapuskalle ja touhuamiselle pihalla (Huvilaa ryhdyttiin jo tyhjentämään pihakalusteista, joita siellä talvi säilytetään. Tyhjennys myös siivoamista varten).
Lyhyt dialogi kiviä heitellessä:
– Mummi, minäpä jaksan nostaa Eeviksen?
– Et kai, Eevishän on jo aika painava…
– Jaksan, mulla on patesta!
– Oho, mistäs sitä on tullut?
– ParrrrrRRRsssasta ja porrrrRRRrrrrkkanasta. [ärrät on vieläkin rrrriemun aihe.]
Juuri nyt olisi tavallistakin tärkeämpää saada olla läsnäoleva mummi, – siten avuksi.
Oulun yliopiston hallitus on tehnyt päätöksen pääkampuksen siirtämisestä keskustaan! Vailla järjen häivää koko touhu! Ja oliko henkilökunnalta kysytty tai edes informoitu hankkeesta. Nope! No se ei yllätä.
Mitäs jos tekisi vapuksi Talonpojan perunasalaattia? – Olikohan tuo sen nimi. Pitääpä tarkistaa.
Merkillistä, kuinka paljon tulee takaumia. Tavallistakin enemmän.
Taas: itsestäänselvyyksiä ei ole.
Veripalvelusta tuli kirje. Sitteku. Nyt en lähde luovuttamaan.
