Pakkolomalla omasta elämästä? – Onko muilla ollut sellainen tunne? Tuossa kuukausi sitten, päivänä muutamana tuntui siltä. Tai ainakin siltä, että olen pakkolomalla omasta sosiaalisesta elämästäni. Kalenteriin merkityt muutamat tapaamiset, menot, teatterit, mökkireissut oli viivattava yli, ”mihinkään” ei voinut enää mennä. Toisaalta kotoilu-muudiin asettuminen ei aiheuttanut ”vapaa-ajanongelmia”, vaikka välillä on kyllä tuntunut, että aika kulkee näinä aikoina hitaammin kuin ennen. Johtuukohan se siitä, että ”odottavan aika on pitkä”. Kyllähän sitä ainakin taka-alalla ajattelee/odottaa, että sitteku…
Olen kysellyt monilta, että mitä he tekevät ensimmäiseksi kun rajoitukset/karanteeni hellittävät? Ensimmäisenä on – luonnollisesti – ystävien ja vanhusten/vanhempien (ja vanhemmilla taas lasten ja lastenlasten) tapaaminen. Tälläisia olivat vastaukset myös Ylen tekemässä laajassa kyselyssä.
Mutta selkeää, seuraavaksi tärkeintä ei oikein voi erottaa. Eri ihmisillä erilaiset toiveet: töihin, salille, tanssitreeneihin, erilaisiin harrasteporukoihin tai kampaajalle pääseminen, ravintolapäivällinen kavereiden kanssa, mökille, Helsinkiin ja Ikeaan ( 🙂 ) reissaaminen. Ostoksille pääsy tai ulkomaille!
Minä olen ensi viikoksi jo tilannut kampaajalle ajan, mutta vielä enemmän kaipaan hierojalle pääsyä. Olen parin kuukauden aikana tehnyt hyvin vähän kuvia, joten jumien taustalla ei ole tavanomainen syy, vaan nyt taustalla on kutominen ja ehkä vähän pyöräilykin. Hyvä kotikonsti hartiakipujen helpottamiseen on ollut sellainen mekaaninen niskojen hierontalaite, jonka sain Pehtoorilta joululahjaksi.
Kiiminkijoki [Alakylä, Kiiminki]
Uusia käytänteitä on tullut otetuksi käyttöön. Esimerkiksi tänäänkin Kiimingin pyöräretkellä jäi kuppilassa käymättä; pullakahvit ja vessa jäivät kokematta. Mutta olipa mukana matkakahvi ja pusikoita Suomen pikkuteiden varsilla riittää. 😉 Olen kehittänyt itselleni uuden ”kalenterin”: lähetän (melkein) joka päivä jollekin tutulle kirjekuoressa omia Oulu-korttejani ja pienen kirjeen. Olen lähetellyt niitä pitkin Oulua ja Suomea, ja jatkan vielä. Näin on saajilta sitten tullut sähköpostia, chattiä, puheluita, sellaistenkin kanssa, joiden kanssa ei ole tullut oltua missään kontaktissa vuosiin. Iloisia ovat varsinkin 70+ -henkilöt olleet…
Toisaalta olen saanut pari sähköpostia ”menneisyydestä” – kaksi blogini lukijaa, jotka ovat tuttuja vuosien takaa ja joiden en ole tiennyt näitä höpinöitäni seuraavan, kirjoittivat suureksi ilokseni minulle kirjeet. Vaihtelimme kuulumisia, ja muistelimme menneitä. Ihan mahdottoman mukavia tällaiset yllätykset. Myös yksi mieluisa puhelu: vanha ystäväni soitti ja jatkoimme siitä, mihin joskus vuosia sitten Linnanmaan kuppilassa ja tutkijaseminaarissa olimme jääneet. Hän se kyseli ja arveli, että ”kaltaiselleni ekstrovertille” voi olla vaikeaa tällainen eristäytyneisyys. Ei tämä edelleenkään niin kamalan vaikeaa ole ollut, sitä paitsi, kontakteja on ollut vaikka kuinka paljon. Itse asiassa taidan olla oikein tyypillinen ambivertti.
Kaunis jokikuva! Viraus on kovasti lisääntynyt ja vesi noussut viikonlopulta. Ambivertti taidan olla minäkin?:)
Kiiminkijoella oli kyllä kaunista, alajuoksulla taitaa olla vielä kauniimpaa. On varmasti ilo seurata jokimaisemaa päivittäin. Ambiverttinä on hyvä olla. 🙂