Niitä näitä

Tänään on riittänyt touhua ja tekemistä, eikä mikään ole onnistunut kerralla.

Ihan vaan kotosalla olen saanut viisi kilometriä käveltyä. Eilisen juhlan jälkeen huushollin oletusasetusten palauttaminen = lasitiskiä ja järjestelyjä. Myös ”maistelupöytäkirjan” puhtaaksikirjoitus ja toimittaminen asianosaisille. Lopuksi pakkasimme viinien loput laatikkoon, ja Pehtoori kävi viemässä ne kahden jäsenen karanteerioloihin – Oulunsalossa on tänään kahden hengen ”jälkimaistelut”. Toivottavasti ensi vuonna kun kerhomme täyttää 30 vuotta, voimme kaikki olla yhtä aikaa samassa tilassa juhlistamassa yhteistä taivalta. (alla maistellut viinit pisteineen. I Castei oli mun ja Seghesio Zinfandel Pehtoorin)

Studion kokoaminen ja ennen kaikkea lamppujen kuntoon saattaminen vei paljon aikaa, – meiltä molemmilta. Toinen studiolamppu on ollut sökö, ja minun laastariratkaisu ei kestänyt edes viittä minuuttia, joten Pehtoorilla oli tekemistä.  Kun pikkuiset tulivat tonttukuviin, en ollut ehtinyt verrytellä ja studiotaitoja elvyttää, joten eipä tulos ole kovin raponen. 🙁 Mallit olivat kyllä maailman parhaat, kuvaaja ei. Ehkä me ehdimme vielä uusintakuvaukset tehdä, – jos lapset vain suostuvat. Katsellaan.

Yhdessä kuvausten jälkeen sitten söimme ja tonttujuttujakin oli katseltavana; joulukalenterikin jo avattiin. Joulunodotuksessakin on lisäiloa kun on pikkuisia elämässä.

Sitten valmistelua ensi viikkoa varten, mihin TTK toi levähdystauon ja nyt vielä jatkuu… Huomiseen.

En ole koskaan ennen ottanut influenssarokotetta, enkä ole tainnut influenssaa koskaan sairastaakaan. Tänä merkillisenä vuonna päätin tässäkin kohtaa poiketa tavanomaisesta, jotenkin tuntuu, että nyt ei missään tapauksessa haluaisi sitä ”tavallistakaan” influenssaa. Eikä sen sairastaminen varmaankaan paranna vastustuskykyä. Siispä otin viime viikolla (suunnilleen heti kun kaupungin terveyspalvelut niitä tarjosivat) asiakseni varata ajan rokotukseen, mutta eipä se nyt ihan suitsaitsukkelaan sujunutkaan. Tai siis varaus sujui, mutta eipä lähimmissä rokotuspaikoissa (Tuira ja Kontinkangas) ollut enää muita kuin viikonloppuaikoja, joten varasin sitten Haukiputaalle. Varausvahvistuksen mukana tuli ilmoitus, että samalle ajalle voi tulla kaksikin samaan talouteen kuuluvaa. Niinpä otin aveciksi Pehtoorin. Tälle aamulle oli aika, ja Haukiputaan Jatulissa piikillä kävimme. Käymme yhdessä ain…

Paitsi että kotiuduttuamme lähdimme molemmat erikseen lenkille, eihän me täällä kotioloissa juuri yhdessä ole ennenkään lenkkeilty. Ulkomailla ja Lapissa sitten eri juttu. Ihan mahdottoman ankean näköistä, tiheä vesitihku/sumu Hartaanselän kohdalla laskeutui hetkeksi, mutta olihan sopivan lämmin (+3 C), eikä juurikaan tuullut.

Kauppa-asioille lähdin, yksin: viikonloppuna on tiedossa leivontaa, kokkailuja, vieraita ja omaa väkeä pöydissä. Ja sillä tiellä ollessani tuli viesti, että Alkoon tilaamani spesiaali Penfolds Tawny, oli tullut, joten päätin ajella hakemaan sen samantien. Melkein samalla hetkellä kun astun Välivainion Alkosta ulos, sinne tulee Pehtoori. Hänelläkin oli spesiaalitilaus. Näiden molempien erityistilausten takana on tuleva lauantainen viininmaistelu. Yleensä Pehtoori ei maistelujen hankintoihin puutu, mutta nyt kun meillä on teemana ”elämäni viini” (vrt. tv-ohjelma Elämäni biisi), oli aika hankkiutua tilausten äärelle. Siis erikseen samoilla asioilla. Tällä kertaa erikseen lähinnä sokkomaistelun onnistumisen vuoksi.

Minun valitsemani ”elämäni viini” ei ole tuo em. Tawny. Sen hankin bonukseksi, jollainen meillä usein maistelun lopussa järjestävän osapuolen taholta tarjoillaan. Se on osa jälkkäriä, tai siis tarjoan sen jälkkärin kanssa. Tai ehkä ennen sitä, että saadaan kunnolla maistella: ”kuparinruskea, makea, hasselpähkinäinen, taatelinen, kevyen appelsiininkuorinen, mokkainen, suklainen, tyylikäs, pitkä”. Kuulostaa ainakin ihan mahdottoman hyvälle portviinille, vähän kuin pieni leivos. Ja aika harvinainen tuollainen on: australialainen portviini-tyylinen pitkään kypsynyt … Kerron sitten, kannattiko tilaus. Myymälöiden hyllyistä tätä ei juuri löydy.

Viiniostosten jälkeen palasimme taas yhteen: ruokapöytään. Tein pieniä karitsanjauhelihapihvejä salaatin ja creme fraiche -porkkanoiden oheen. Tulipa hyviä. Niistä oli kaksi versiota. Umamilla ja ilman. Käytin ehkä turhan varovaisesti (½ tl/200 g jauhelihaa), mutta kyllä se maistui. Vielä lautasella ripottelin  sitä suoraan purkista pinnalle, ja lopputulema oli se, että ehdottomasti kokeilut jatkuvat. Kyllä se syventää makua. Linkin takana selvitys siitä, mistä Santa Marian Umami koostuu. Vuosia sitten toin Lontoon reissulta Harroldsilta purkin umamia, ja kaikki kului. Nyt umami-innostuksen Suomessa taisi herättää muutama viikko sitten Ilta-Lehdessä julkaistu artikkeli.

Kolmen euron Pirkka-kimppu.

Niin aurinkoista, valoisaa, tuuletonta ja lumetonta, että on vaikea marraskuuksi uskoa. Ei ollut mitään vaikeuksia viettää paria tuntia ulkoillen, mikä entisessä elämässäni olisi marraskuisena (arki)päivänä ollut aika mahdoton ajatus. Marraskuu on joskus menneisyydessä merkinnyt kellon ympäri pitkiä työpäiviä, mitä on ollut ihan ok. Ei ehkä enää sellainen maistuisi hyvälle. Toisaalta, aika työteliäs olen tässä ollut tänäänkin.

Kuvakirjaakin olen ehtinyt jo vähän työstää, elikkäs joululahjahommia. Itseasiassa minulla on aika monta lahjaa jo hankittuna. Tänä vuonna en vielä yhtään tiedä, millaisella porukalla joulua vietetään, mutta se ei estä minua hankkimasta lahjoja. Ja suunnittelemasta jouluruokia ja leipomuksia.

Ensin on kyllä saatava ensi lauantain mini-menu valmiiksi. On viinikerhon 29-vuotissynttärijuhlat, ja haastetta luo se, että on aie kokoontua meillä hajautettuna pikkupöytien ääreen, ei mitään monen tunnin yhteistä rattoisaa ruokailua saman pöydän ääressä, ei yhteistarjoiluja vaan jotain pientä annos/lautastarjoiluna. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lämmintä, jotain kylmää. Kun nyt sattuneesta syystä on kovin vähän ravintola- ja ystäväpäivällisiä, ruokajuhlia ja kestejä takana, ei ole oikein mitään ideoita. Ehkä se systerin lauantaina tarjoama namelake löytyisi meidänkin lautasilta lauantaina.

Isäni sanoi usein, että ei ihminen nuorena tiedä, kuinka hauskaa vanhana voi olla. Hmmm…

Tänään mietin, että milloinhan tämä poikkeusaika, johon kuuluu niin paljon kuohuttavaa, loppuu. Tiedän, että loppuuhan se, sellaistahan elämä on: on hyviä ja huonoja aikoja.

Tänään taivas harmaampi kuin eilen, mutta dramatiikkaa pilvikerrostumissa edelleen.

Päivään kuului paljon kävelyä, uutisten seuraamista (Go, Joe! And Kamala!), vastaamattomia ja vastattuja puheluja, asioilla ja huomisen sapuskan esivalmisteluja, kuvia ja sitten syömään, mutta ei suinkaan omia pöperöitä vaan systeri oli tehnyt meille japanilaisen päivällisen. Kolmen ruokalajin herkut, viininä erinomainen grüner veltliner ja kaunis kattaus. Ja olipa hyvä nähdä livenä, rauhassa.

Näinä aikoina yhteiseen, valmiiseen pöytään istahtaminen on juhla, ilo ja lepo! Leppoisa höpöttely, uusista mauista nauttiminen, levollinen hetki, joka toki venähti useammaksi tunniksi, tuntui juhlalta.

Lepo. Hyvä, huoleton hetki.

Perjantai-illan ratoksi keräilyerä kummallisista asioista…

Photoshoppiin on viimeisimmän päivityksen myötä tullut uusia ominaisuuksia. Yllä olevaa kuvaa olen niillä muokkaillut, uusia ominaisuuksia kokeillut. Toki aamulenkillä Hartaanselän maisema oli luonnostaankin hieno; pilviverho ja sen raoista matalalta paistava marraskuun aurinko teki upeat kuvajaiset joelle. Yksinäiset kalastajat loivat lisää tunnelmaa … Ja lisäksi monen asteen verran plussalla ollut lämpötila toi merkillisesti lohtua näihin päiviin.

Photoshopin mahdollisuudet ovat valtavat, pitäisi taas joskus oikein paneutua niiden antamiin mahdollisuuksiin muutaman päivän ajan.

Uusia mahdollisuuksia elämänmenon helpottamiseksi opin viikko sitten. Aavistelin viime perjantaina, että minulla on virtsatietulehdus. Minulla on niistä vankka kokemus vuosien takaa, joten olin asiasta lähes varma. Juniorin raskausaikana tulehdukset olivat jatkuvana riesana, joten muistan hyvin, kuinka työlästä oli hankkia toistuviin tauteihin lääkitys. Hankkiutua lääkärin vastaanotolle varaamalla aika lankapuhelimella, mennä lääkäriin, saada lähete labraan, odottaa tulosta, soittaa lääkärille ja kuulla tulos, hakea resepti, mennä apteekkiin ja tämä ruljanssi suunnilleen kerran kuussa. Sitä paitsi olin aika kipeä ensimmäiset pari päivää. Kun sitten hormoonihyrrässä huolestuneena, itku kurkussa kyselin lääkäriltä, että miten vauvalle käy, kun jatkuvasti syön antibiootteja, hän totesi, että ko. lääkevalmisteen ainoa sivuvaikutus sikiölle voi olla se, että kasvu hidastuu, että vauva voi jäädä vähän pienikokoiseksi, käyrien alareunaan [hitto niitä käyriä ja niillä ”pelottelua”]. Noh, Juniorihan painoi syntyessään melkein neljä kiloa ja oli 50 cm pitkä, joten mietin vain, että kuinkahan ison vauvan olisin saanut, jollen olisi sitä antibioottirumbaa joutunut kokemaan.

No mutta, viime lauantaiaamuna, pyhäinpäivän aamuna, ryhdyin etsiskelemään netistä lääkäripäivystyksen aikoja ja varuilta vielä tsekkailin taudin oireita, ja silloin löysinkin etälääkärisivuston. Kirjauduin pankkitunnuksilla, vastailin muutamiin kysymyksiin, maksoin 18,60 € ja tsä daa, 10 minuutin kuluttua sain viestin, että apteekissa on sähköinen resepti antibioottia varten. Niin hyvä. Ja sunnuntaiaamuna olin jo oireeton. 30 vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan moista!

Kolmas ”kummallinen juttu” tai ”tämäpä mielenkiintoista” kuten fysioterapeutti totesi. Minullahan on Saariselällä luottohieroja, kuten olen varmasti rasittavuuteen asti kehunut, mutta joskus on ”väliaikoina” päästävä olkapäätä, hartioita ja käsivarsia hierottamaan Oulussakin. Systerin suosituksesta löysin uuden, jolla olen nyt käynyt kahdesti. Hän on hyvä työssään, ei hölötä liikoja, mutta juttelee, ja hänella on sellainen lihasten ”pehmittämistapa” (en tiedä oikeaa sanaa sille), jollaista en ole ennen kokenut.

Hän etsii esim. käsivarressa jumiutuneen, tukkeutuneen ja ”betonisoituneen” (kuten hän sanoi minun oikean käsivarteni kohdalla) lihaksen, jonka ottaa sormiensa väliin puristaen tai painaen sitä aika lujaa. Se sattuu aluksi, hetken, ja sitten lihas – tai whatever – ikäänkuin sulaa, pehmenee. Hän kysyi, tuntuuko pahalta, käykö liian kipeää? – Sanoin hänelle, että kestän kyllä ihan hyvin ja että minä näen sen värinä. Alussa tuntemus on syvä, kova violetti ja hiljalleen se liudentuu lähes vanhan rosan väriseksi pehmeydeksi. Hän oli hyvin hämmästynyt, ja sanoi, että monenlaisia kommentteja hän on vuosien varrella kuullut, muttei tällaista värijuttua. Kun sitten kerroin hänelle, että minulle monet (fyysiset) tuntemukset ovat värejä, hän oli entistä hämmästyneempi:  väsymys on haalea harmaa, ja pulpahtava, lapsenomainen ilo ja nauru ”näkyy” mielessäni alkukesän vihreän sävyissä, jumittuneen hartiaseudun miellän ukkospilven tummanpuhuvaksi sinimustaksi möhkäleeksi jne. Minusta se ei ole kummallista, onko muista? Kokeeko joku muu fyysisiä tuntumuksia väreinä?