Kun viikonloppu vietettiin Helsingissä, oltiin lastenlasten kanssa paljon yhdessä. Ollaanhan me näiden isompien, Eepi (pian 5 v.) ja Apsu (nyt jo 8½ v.), kanssa oltu paljonkin yhdessä, montaa kertaa ei ole mennyt niin, ettei olisi ainakin kerran kuussa nähty. Vauva-aikanakin suunnilleen ainakin joka sunnuntai, ja viime vuosina joka toinen viikko vietetty puolikas päivä, joskus parikin, yhdessä.
Viime viikolla olin ensi viikolla kolme kuukautta täyttävän tyttärentyttären kotona ja sain häneen tutustua. Ja juuri silloin jäin pohtimaan yhtä asiaa, jota olen vielä tänäänkin olen sitä miettinyt. Ja oikeastaan asioita on kaksi.
Ensinnäkin mietin sitä, kuinka vauvoja katsellessa perinteisesti todetaan jotain tällaista: ”Kummankas näköinen se oikeastaan onkaan? Onkos silmät äidin vai isän, ja kumman suvun puolelta paksut hiukset ovatkaan periytyneet.” Ja pohdinnat jatkuvat tyyliin: ”Kyllä jomman kumman suvussa ´kaikilla´vauvoilla on olleet tuollaiset vähän pulskemmat posket … ” ja mitä kaikkea yhtäläisyyksiä ja eroja löydetäänkään! Näinhän sitä usein tehdään, ja toki itsekin totesin uudesta vauvasta, että hänellä on ihan isänsä silmät ja suun seutu kuin äidillään. Mutta onhan hän ihan oman näköisensä pieni ihminen. Ja juuri sellaisena mummin silmissä tietysti mitä ihanin ja suloisin.
Ja juuri tällaiset ulkonäköön liittyvät kommentit, ihastustelun sanoitukset saivat miettimään tuota toista asiaa. Että mitenkäs se oikeastaan nykyisin on ollenkaan sopivaa sanoa lapsille tai varsinkaan teineille heidän ulkonäöstään tai ylipään ”arvottaa” heitä.
Tulinko tahtomattomani luoneeksi muksuille ulkonäköpaineita, kun sanoin, että ovat tosi mukavan näköisiä, kun ovat pukeutuneet serkun kastajaisiin niin hienosti. Entäs kun sanoin Apsulle, että kyllä oli hienon takin ja valkoisen paidan osannut valita itselleen, että oli kyllä hyvännäköinen ne yllään. Enhän vain antanut näin ymmärtää, että pidän hänestä siksi, että hän on niin kivan näköinen. Onneksi olen kyllä sanonut, että tykkään ja rakastan, enkä ole lisäillyt mitään ”ehtoja” sille tykkäämiselle.
Entä onkos se väärin, kun olen monta kertaa vuosien varrella sanonut sekä Eepille että Apsulle, että minusta on todella mukavaa kun he tykkäävät niin paljon kirjoista, Apsulle varsinkin olen kertonut, että olen hirmu ylpeä siitä, että hän lukee paljon kirjoja. Entäs kun olen joskus yhteisillä kirjasto-, museo-, Mäkkäri-, kauppareissuilla yms. todennut, että heidän kanssaan on mukava käydä humputtelemassa, kun eivät kiukuttele ja marise. Tai toisaalta kun olen ilmoittanut, etten ”enää ikinä” 🙂 lähde mihinkään he kun ovat sellaisia hätähousuja (kuten isänsäkin oli lapsena ja on edelleen 🙂 ), että eivät malttaisi kunnolla pysähtyä siihen kierroksemme ensimmäiseen kohteeseen, kun pitäisi jo jatkaa matkaa, vaikka toiseen leikkipuistoon ennen kuin ensimmäistäkään on kunnolla koluttu.
Sanotaanhan että lapsille – varsinkin tytöille – rakennetaan jo leikki-iässä kiltteyden narratiivi; kun kiukuttelua ja muita kielteisten tunteiden näyttämistä moititaan, kun kehotetaan reippauteen ja pärjäämiseen, niin lapset oppivat olemaan ”helppoja”. Onko se juuri näin kun ”kympin tyttöjä” ja ”suorittaja naisia” kasvatetaan? – En tiedä.
Hyvä on; vähän tuossa oikaisen mutkia suoriksi, mutta lyhyesti siis pohdin, että mitä ja miten lasten ulkonäköä ja tekemisiä tulisi kommentoida? – Olen omilleni ja nyt jo sitten seuraavan polven lapsillekin sanonut, mistä heissä pidän, mikä ilahduttaa. Ilon kautta tämmöisiä jutellut, sanonut asioista, jotka ovat olleet mielestäni hyviä. Ja sanonut, että tykkään heistä hirmuisesti, sanonut niin usein, että Apsu on täysin kylläytynyt: ”joo, joo, tiedetään!”
Mummin mietteitä…
