Reija

Miten meni, – niinku omasta mielestä?

Muistanpa kun yliopistossa otettiin käyttöön kehityskeskustelut. Varmastikin puolenkymmentä vuotta, tai ehkä sittenkin 10 vuotta sen jälkeen, kun sellaiset olivat yritysmaailmassa arkipäivää, ne tulivat myös akateemiseen maailmaan. Jo aiemmin meidän lasten oli ollut koulussa arvioitava omia suorituksiaan, oppimistaan ja tekemisiään. Ja niinpä sitten minunkin oli omissa kehityskeskusteluissa lähiesihenkilön kanssa arvioitava omaa suoriutumistani, innovatiivisuuttani, yhteisöllisyyttäni, työhyvinvointiani ja mitä kaikkea! Ja kaiken hyvän lisäksi mietittävä keinoja vastaisen varalle: miten parannan tuloksellisuutta, omaa osaamistani ja kaikkea muuta työyhteisön tulevaakin edistymistä kaikilla mahdollisilla mittavissa olevila tasoilla.

Korkeakoulupedagogisia opintoja kasatessani oli todellakin joka välissä harjoitettava itsekritiikkiä ja itsetutkiskelua. Tuo kaikki oli joskus, aika useinkin, vähän kuormittavaa, toki pisti myös miettimään, mihin kaikkeen käytänkään työaikaani. Työaikaa, jota oli iso, itse asiassa isoin! osa jokaisesta arkipäivästä. Joskus myös pyhäpäivistä.

Tämä velvoitettu itsekritiikki ja oma arviointi tuli mieleen tänään, kun viimeistelin, vihdoin, Saariselkä-kalenterin lähtemään painoon. Periraatteessa se on ollut valmis jo kuukausi tai ainakin viikko sitten. Mutta kun sitten ryhdyin tekemään vihoviimeistä viimeistelyä, tarkistuksen tarkistusta, hoksasin yhden jos toisenkin ”ongelman”: kuvia samalta tunturilta on liikaa, onko toukokuun kuvassa liikaa vihreää, kuuluuko Aittajärvi Saariselkä-kalenteriin, kuvissa on liikaa taivaita ja liian vähän rakennuksia!!! Ja kun vaihtoehtoisia kuvia on satoja, jopa tuhansia, on päivä mennyt haaskioon?/laaduntarkkailuun/ylenpalttiseen vekslailuun?

Mutta mikäpäs siinä. Ei ole tänään ollut mitään tähdellisempääkään tekemistä, ei luvattua, ei aiottua, ei välttämätöntä. Ei edes pyöräilyä! 🙂

On satanut lunta suunnilleen koko päivän. Aika paljon lunta. Niin paljon, ettei todellakaan olisi ollut mitään mahiksia lähteä sykkelöimään ja hankkimaan niitä puuttuneita ”tavoitekilometrejä”, joten olen edelleen antanut itselleni luvan olla tyytyväinen eiliseen ajoittuneesta pyöräilykauden päättymisestä.

Kunhan kävin autolla Tuiran postipisteellä hakemassa paketin: ensi vuoden ’bullet journal’ on nyt hankittu; tuunaaminen odottakoon.

Maininnan arvoista on, että olen tehnyt ihan hurjan hyvää aasialaista ruokaa (tämä sovellettuna) ja saanut sitten, kuitenkin, kaikesta itseruoskinnasta ja kuvien vekslailusta huolimatta kalenterin lähetetyksi tuotantoon.

Eihän tuo kaikki omasta mielestä nyt taaskaan ihan kympillä mennyt, mutta kuten aina olen opiskelijoilleni, lapsilleni, itsellenikin sanonut: ”Paras työ, tehty työ”.

Niin se vain on.

Liikkuminen Niitä näitä

Kausi ohi, – hyvillä mielin

Melkein viime metreillä tavoite saavutettu!

Viimeisen viikon aikana ja varsinkin tänään on mennyt ihan suorittamiseksi nämä pyöräilyhommat! Keväällä kun pyörän esille otin, ajattelin, että jos ajelen saman verran kilometrejä kuin viime vuonna, niin kolmivuotiaan pyörän mittarissa on kauden lopussa kymppitonni! Ja sitä kohti.

Tosiasiassa en ole kilometrejä kummemmin laskeskellut, enkä mitään viikottaisia suorituksia itseltäni vaatinut. Kunhan olen pyöräillyt, kunhan olen liikkunut. Osa noista kilometreista on ihan hyötyliikuntaa, – auto on saanut olla kesän tallissa, koska asioille kaupunkiin ja parin asian kauppareissuille olen sykkelöinyt.

Viime ja tänä vuonna saman verran kilometrejä, vaikka tänä vuonna olen ollut pois Oulusta ja pyörän läheltä ainakin 1½ kk, viime vuonna vain kuukauden. Ja viime vuonna ajelin vielä marraskuussakin parisataa kilsaa, sillä oli niin lämmintä, eikä liukkautta. Nyt on huomiseksi ja ensi viikolle luvannut lumisadetta ja jo nyt on ollut melkoisen kylmää, joten tänään ”oli pakko” käydä mutkin Kempeleessä, jotta puuttuvat 40 kilsaa tuli mittariin ennen talven tuloa. Sinne on pihaltamme tasan 20 km, ja yhteen suuntaan matkaan kuluu tasan tunti. Yksi tämän kesän vakiolenkeistä.

Ja onhan nyt punaiset posket ja hyvä mieli! Mittarissa on viisinumeroinen luku!

Ja tänä vuonna kulkemista pyörällä todella paljon vähemmän kuin silloin ekana e-bikekesänä, jolloin kilsoja tuli 4600 km. Silloin pyöräily oli myös terapeuttista, ja korona-aikaan hyvin sopivaa.

Äänikirjoja on tänäkin keväänä, kesänä ja syksynä kulunut, ikääntyvää kroppaa tullut pidettyä liikkeessä, ulkoilmasta nautittua, uusia ja tuttuja maisemia nähtyä, ja vähän kuvattuakin.

Nyt sitten latuja odotellessa, – kuntosalille en ainakaan vielä ole valmis. Onhan mulla edelleen pieni olkapää-fyssarijumppa.

Siispä ehkä vain tepastelen seuraavat pari kuukautta. Liike jatkukoon!

Reseptit Ruoka ja viini

Halloween-focaccia!

Jo aamun brunssilla oli jotain meidän keittiöön kuulumatonta: pieniä pääkalloja! Hyvin pieniä ja vain muutamia, mutta olihan lasten silmissä ilo: onko tässä seikkailun alku? Kahdeksan ja viisivuotias olivat tyytyväisiä.

Seikkailimme hyvin vähän, ja aika hyvin lapset ovat pöydässä jo oppineet viihtymään. Höpöteltiin, suunniteltiin ja päädyttiin toviksi lukemaan, yhdessä ja erikseen. Siinä sivussa huomaamatta valmistelin myös meidän Halloween-perhepäivällistä. Tähän se minäkin olen nyt päätynyt; ihan töpinöissäni tekemään jotain kurpitsakekkeriä!

Piipahdin jossain välissä kaupassa, kummallisen paljon kaikkea mustaa ruokakaupan korissa.

Pävän menu alkoi hahmottua: Alkuun (taas) pieniä halloweentikkuja, sitten focacciaa, salaattia, pottumuusia, hirvenlihapyöryköitä, ja niille sinihomejuusto-kastiketta. Jälkkäriksi mustia karkkeja [mummi! Nää uuet Sisu-karkit on h – y – v – i – ä!!]

Paljon hankittua tilpehööriä jäi käyttämättä, mutta oli meillä Halloween-kattaus kuitenkin.

Jo pari viikkoa sitten Goose-ravintolan focaccia-leivän saamaa suurta suosiota katsellessani päätin, että teenpä muksuille focacciaa täällä kotosalla. Nyt siitä piti saa halloweeniin sopiva, joten ei muuta kuin suunnittemaan koristeluita. Olen edelleen ylpeä korona-aikana tekemistäni kukka-foccacioista, mutta tänään oli tämä muksu-faktori mukana. Joten aika simppelillä mentiin. Uuniin leipä lähti ruohosipuli-hämähäkinseitti-koristuksin, vain vähän salmiakkilakua hämähäkeissä… (Ja tämänkin focaccian perusohje on todella helppo, nopeakin, ja löytyy täältä! Poiketen alkuperäisohjeesta olen laittanut puolet tavallisia vehnäjauhoja ja puolet durumia. Nousee siten paremmin, ja on paremman makuistakin.)

Mutta uunin jälkeen Apsu totesi, että seittien on oltava mustia, joten Halvan salmiakki-lakumatto suikaloitui sopivasti ruohosipulien paikoille. Ja kun sitten maistelimme tätä suolaisen-makean lakun yhdiselmää suolaisen focaccain kanssa niin nehän olivatkin varsin passeli yhdistelmä. Oikeastaan niin hyvää, että taidan tehdä toistekin! Ehkä sitten vähän sofistikointuneempana versiona. 🙂

Nuo hieman tummanpuhuvat rinkulat, jotka näyttävät koronaviruksilta, mustilta auringoilta, musteläiskiltä tai joltain kaiken kaikkiaan epämääräisiltä, olivat tummia viinirypäleitä ja mustaa kakkukoristegeeliä. Niiden tarkoitus oli esittää hämähäkkejä. Aina ei voi onnistua. Just nyt emme – tai kuka sitä on arvioimaan. Minusta tämä on just paras. Ja mukavaa ja makoisaa oli!! Tarvitsimmeko muuta? – Nope! Ja oikeasti maku oli ihan perfetto!

PS. Hirvenlihapyörykät hupenivat nopeampaa kuin leipä! Kirjailen ohjeen, joka tuli tänään kehitellyksi 🙂 tässä joku päivä.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Syyslomaa Rantapellossa

On pohjoisen Suomen koululaisten (ja päiväkerholaisten) syyslomaviikko. Vielä kesälomien loppuessa oli kalentereihimme merkitty, että vietetään tämä viikko mökillä, jonne Juniori poppoonsa kanssa tulisivat myös. Kun se hiihtoloma kevättalvella jäi yhdessä Lapissa viettämättä, niin päätettiin, että vietetään sitten syysloma kimpassa. Mutta eihän se tämäkään sitten onnistunut. Onneksi sentään oltiin yhteinen viikonloppu (pe-su) Helsingissä/Järvenpäässä pari viikkoa sitten.

Tällä kertaa mökkiloman peruuntuminen EI johtunut kenenkään sairastumisista, eikä edes kovin yllättävistä syistä, vaan jo syyskuussa tämä suunnitelma haudattiin. Juniori kun vaihtoi työpaikkaa, jätti Alkossa kouluttajan ja myyjän hommat sikseen, jätti vuorotyöt, jätti kaikkien juhlapyhien aattojen työvuorot, pääsi säännölliseen kuukausipalkkaiseen itsenäiseen hommaan ”keskolaiseksi”. Ja aloitti uudet hommat tämän kuun alussa uutena työntekijänä, joten vuosilomat menivät siinä samassa. Ei siis mökille.

Koska minä olen suunnilleen kolme vuotta toivonut, että Juniori saisi kahdeksasta neljään duunia, jotta isäpäivinä lapset saisivat olla mahdollisimman paljon isänsä kanssa, olin tietysti iloinen tästä. Kun tieto uudesta työstä ja lasten mummilapäivien väheneminen oli tosiasia, en sitten ollutkaan pelkästään iloinen ja tyytyväinen: ”Nyt minua ei tarvita enää mihinkään!” -fiilis oli tosiasia.

Kun juttelin lasten kanssa asiasta, ja siitä, että miten nyt kun meillä ei ole enää yhteisiä perjantai-iltapäiviä ja/tai lauantaiaamupäiviä joka toinen viikko, entäs kun mummi ei enää tulekaan hakeamaan teitä äidiltä isin luo, ja entä kun enää ei olekaan meidän yhteisiä rauhallisia lauantaiaamubrunsseja, niin suunnilleen yhdestä suusta molemmat muksut totesivat: ”Kyllä me silti voidaan tulla.”

Ja totesivat, että humputtelemaan ja mummilaan voivat tulla milloin vaan. No nyt kun puolet syyslomaviikosta ovat isällään, niin mummille ja papalle on taas ollut käyttöä, koskapa isillä ei olekaan lomaa.

Vaikka ”perhepäivähoidon” tarve parin viikon välein, ja satunnaisesti muulloinkin, ei nyt juuri enää meidän (mökki)reissuja ja muita menemisiä aikatauluta entiseen tapaan, niin on meille edelleen luvattu yhteisiä päiviä ja brunsseja.

Tänään vietettiin päivä askarrellen, piirrellen, kirjoitellen, hyvin syöden, vähän kilpaillenkin ja sitten kirjastoon. Kaijonharjun kirjasto todettiin parhaaksi ikinä. Tai siis Apsu totesi: KOLME Neropatin päiväkirjaa oli lainattavissa samalla kertaa. Kassi tuli kyllä täyteen kun muitakin uusia kirjoja löytyi.

Ja huomenna Halloween kokkailua ja päivällinen! Toiveissa tuntui olevan myös museo, kasvitieteellinen, HOPLOp, leikkipuistokierros, ja ties mitä. Ehkä me vaan touhutaan ja luetaan täällä…

Oulu Ruoka ja viini Ruokatarinoita ja -historiaa

Lokakuussa kurpitsasoppaa ja muuta merkillistä

Kaunista lokakuisena pakkasaamupäivänä.
Oulujokisuistossa Hartaanselän polun varrella ja kevyenliikenteen väylällä
oli aamupäivällä aurinkoista ja hiljaista.

Pikisaaren puoleisella rannalla olevalle laiturille sekä Tervaporvarinrantaan kerääntyi kalastamaan tulleita. Lippoajia ja touhun katselijoita oli yhteensä varmaan parikymmentä, ylikin.

Vaikken kauaa tuolla ollutkaan, niin näin silti aika monen saavankin kalaa; syyssiika onkin hyvää!

Tänään meillä ei kuitenkaan ollut kalapäivä, vaan soppapäivä. Tämä on se aika vuodesta kun on ainakin kerran tehtävä myskikurpitsakeittoa.

Kuvassa (joka on parin vuoden takainen) on Lähi-idän kurpitsakeitto.

Se on vähän isotöisempää kuin tänään kokkaamani hyvin mausteinen paahdettu kurpitsakeitto. Muokkasin tuota valmista ohjetta kevyemmäksi ja jätin valkoiset paputölkit pois, ja lisäsin joukkoon pari desiä punaisia linssejä, ne kypsyvät kurpitsoiden kanssa. Molemmat keitot hyviä, ja sopivat halloween-viikonloppuun.

Niin se maailma muuttuu: minäkin vielä 10–15 vuotta sitten koko Halloween-hömpötystä vähän vastustelin, ja kirjoittelin kolumneja (”Halloweenin lyhyt historia”) ja postauksia todistellen, ettei Halloween oikeastaan kuulu suomalaiseen juhlaperinnekalenteriin ollenkaan, vaan römppä ja pyhäinpäivä, ehkä Martinpäivän hanhikin, ovat ne suomalaisten syksyyn paremmin sopivia, mutta niin vain tänään hankin koristeita ja karkkeja loppuviikkoa varten. 😀

Huomenna voidaan parin pienen syyslomalaisen kanssa askarrella ja ehkä leipoakin jotain kurpitsajuttuja, – ja hämähäkkejäkin taitaa löytyä tilpehöörien joukosta.

Niitä näitä Oulu

Sinisen lokakuun savotat

Tämä lokakuu on ainakin sään puolesta hyvinkin erilainen kuin normisyksynä. Loskaa, tuulta, kiiltäviä asfalttikatuja ja nurkissa vinkuvaa tuulta ei ole näkynyt. Ei haittaa. En kaipaa.

En muista aikoihin olleen tällaista näin pitkää pätkää, aurinkoista, kylmää lokakuuta kuin nyt on ollut. Tosin meni muutama vuosikymmen, ettei lokakuisin paljon iltapäivisin tullut ulkoiltua, ja jos tuli, niin sitten lasten ja oman yo-lehtorin loma-aikana oltiin juuri tämä viikko 43 jossain muualla kuin Oulussa ulkoilemassa. M:llä alkavat paikat olivat 2000-luvun alkuvuosien aikana meidän perhelomien suosiossa: peräkkäisinä syyslomina Madeira, Malta, Marokko, Manhattan. Mutta tänään Oulussa. Kirkas, kuulas päivä.

Ja pakkasta on ollut öisin, ja vielä päivisinkin, niin paljon, että järvien pinnat ovat jo rannoiltaan jäässä. Lämsänjärvellä syyslomalaispojat jo luistelemassaki. Ja ei, en sanonnut pojille, että minusta oli vähän arveluttavaa…

Jokirannassa hiljaista, tyventä, – ja paljon kylmenpää kuin näyttää. Oli käytävä saunassa ja syötävä tulista broilerpataa ennen kuin kunnolla lämpenin.

YK:n päivä, joka tänään siis on, saa usein aikaan viesteilyä, joskus jopa ihan kirjeen- tai korttien vaihtoa. Niin tänäänkin. Whatsapp-viesteilyä myös perhechatissä ja yhden opiskelijanikin kanssa. Muutoin aamupäivä kului Valtavan Tiedostojen, Kovalevyjen, Pilvitallennus Kansioiden pitkään vireillä olleen Suuren Järjestely- ja Varmennustallennusoperaation loppuunsaattaminen. Olipahan savotta!

Pehtoorillakin menossa Savotta: takapihalta on puolentusinaa isoa vanhaa koivua ammattilaisten voimin kaadettuna, ja nyt sitten Pehtoorilla on puiden roudaaminen kaverin ”rantteelle”, jossa niistä tekevät meille takka- ja leivinuunipuut talven varalle. Savottahommia riittää.

Bloggailu Oulu

Kuvia ja tekstiä – lukijapalautteesta kiitos!

Vaikka pakkasta ei ollut kuin muutama aste, oli silti sellainen vähän luihu sää. Äitini sanoisi, että ryssän tuuli puhaltaa kavalasti. Ei se isosti tänään tuullut, eikä suoraan idästäkään, jostain koilliselta, Kuolan niemimaalta, Barentsin mereltä tai jostain kylmästä joka tapauksessa. Aika kirkasta, kuulasta ja paikoin kaunistakin. Mutta kylmää!

Nyt kun blogissa on taas tilaa ja kyselyn mukaan kuvat useimmille seuraajille yhtä tärkeitä kuin tekstikin, niin liitänpä tähän oikein videoklipinkin.

Patosiltojen kautta on tullut viime viikkojen aikana ajeltua usein. Ainakin kuukauden ohijuoksutukset ovat jatkuneet. Kolme patoluukkua ovat olleet yhtä aikaa auki: veden voima ja pauhu ovat jotenkin kiehtovia, melkein pelottavia. Silti, siksi, pitää aina pysähtyä toviksi sitä katselemaan ja kuuntelemaan.

Viikonlopun avoinna olleeseen kyselyyn, joka koski lähinnä kuvia, niiden näkymistä, laatua ja tarvetta, vastasi puolensataa lukijaa. Vastausten perusteella 80 % on sitä mieltä, että ”kuvat ja teksti yhdessä ovat just hyvä”. Siispä näin jatketaan. Vain kahdelle kuvat ovat ”ihan sama” ja viidelle kuvat ovat blogin tärkein juttu. Näistä ”marginaaleistakin” on mukava tietää.

Minua yllätti se, että melkein puolet lukee blogia puhelimella:

puhelin		43 %
tabletti		34 %
pöytäkone		23 %

Toisaalta kun tarkemmin mietin, niin ei se oikeastaan yhtään yllätäkkään. 😀 Varsinkin kun olin jättänyt laittamatta vaihtoehdoksi läppärin.

Ja kaltaisiani enimmäkseen pöytäkoneella surffailevia on nykyisin yhä vähemmän. Pöytäkoneet taitavat olla useimmilla käytössä vain töissä…

Kiitokset kaikille vastanneille. Tulkitsen tuloksia näin, että jatketaan entiseen tapaan: joka päivä kuvia ja juttuja, taso voi vaihdella, ja varmaan vaihteleekin. Sekä juttujen että kuvien. 😀

Tämä kuva on lauantailta (21.10.2023).

Luettua

Pakkasta lokakuussa – kirja kosketti

Pakkasaamuna keittiön ikkunasta näkyy valoa, – melkein kuin olisi lumi maassa valaisevana, mutta ei sentään vielä. Onkin ollut yöllä – taas – niin paljon pakkasta, että kaikki on valkoisessa pakkashuurussa. Sekin valaisee. Ollaan syksyn ja talven rajalla, on enemmän kylmää kuin lämmintä, valoakin enemmän kuin hämärää tai pimeää. On siis vielä syksy.

Vitkuttelin lähtöä ulos, toisin kuin tapanani on, lähdin vasta joskus pitkälti iltapäivän puolella. Eikä tänään edes palellut, toisin kuin suunnilleen kaikkina muina päivinä kuluneella viikolla.

Tänään positiivista on ollut monien (kolme on MONTA) mainostamatta tulleen Saariselkä-kalenterin tilausta. Siksikin positiivista, että tänään olen viimeistellyt kalenteria, joka lähtee painoon ihan lähipäivinä. Luulenpa, että joudutte vielä näkemään mainontaa tilaukseen liittyen.

Mainitsemisen arvoista on myös lukukokemus:

Tänään iltapäivän lenkillä sain päätökseen ”Jeninin aamut”. Minulla menee kauan, että tämän kirjan unohtaisin. Se teki historian todeksi, koskettavaksi. Kukaan ei saisi unohtaa. Kaunis, kauhea, koskettava, – kronikka, sukukirja, sotakirja, rakkausromaani. Kaiken kaikkiaan vaikuttava. Ja kirjan kieli hyvin kaunista. Kun tämä julkaistiin viime helmikuussa, se ei tuntunut ollenkaan minulle tarpeelliselle kirjalle, mutta se mitä nyt tapahtuu Gazan alueella, Israelissa, mitä siellä on vuosikymmenien aika tapahtunut.

”Jeninin aamut kertoo palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin juurista ja historiasta yhden palestiinalaissuvun kautta.”

Äideille ja tyttärille, naisille ja lapsille, pojille ja isille, sotilaille ja siviileille. Kirjan väkivalta on sillä tasolla, etten jätä kesken, kirjassa on niin paljon faktoja, alkuperäislähteitä, että uskon ja vakuutun. Kirjan kieli on niin kaunista, että jo sen takia… Vaikka luku kerrallaan.

Minulla on hämärä muistikuva, että olisin lukiossa, ehkä preleissä kirjoittanut aineen/esseevastauksen aiheesta ”Israelin valtion synty”. Nyt kirjoittaisin sen eri tavoin. Todellakin kirjoittaisin eri tavoin.

PS. toissailtainen kysely on vielä avoinna. Huomenna summaan sen tuloksia. Jo tähän asti minulle uutta tietoa…

Ruoka ja viini

Roomalainen illallinen ja muuta hyvää

Huolimatta siitä, että tänään on ollut pakkaspäivä, on nyt melko vahvasti tunne, että olemme todellakin olleet Italiassa. Tai ainakin hienossa italialaisessa miljöössä, italialaisen ruoan äärellä.

Opiskelukaveri, joka 40 vuotta sitten lähti Roomaan kaivauksille, halusi juhlistaa tätä merkkivuotta tarjoamalla meille italialaisen illallisen, jonka lomassa katselimme kaivauskuvia, – ja muistelimme menneitä muutenkin. Olemme samalla poppoolla olleet Roomassa muutaman päivän lomasella, ja niin paljon muutenkin kaikkina näinä vuosina kokeneet ja eläneet.

Menu oli – taas kerran – aika kunnianhimoinen. Ja oi että! Molto bueno!

Minullehan kattaukset ovat ilo, ilo on tehdä niitä, saatikka päästä nauttimaan tällaisista.

Kaikki oli hyvää, mutta kyllä jälkkäriksi tarjottu suklaakakku on nyt se, jonka reseptin pyysin ja jota aion piakkoin kokeilla. Mahdottoman hyvää oli tuo.

Kaikki oli, myös tarjotut viinit, joihin niihinkin liittyi joku tarina, muisto menneestä. Tykkään tarinoista. Ja hyvistä viineistä.

Eikä suinkaan vain ruumiin ravintoa. Kyllähän liki elämänmittainen ystävyys on hyvä peruste lokakuisen lauantai-illan juhlalle. Näin on hyvä jatkaa!

Bloggailu Oulu Valokuvaus

Kyllä on nyt hyvä mieli!

Voi kunpa te näkisitte, kuinka hieno iltarusko tästä työhuoneeni ikkunasta kohti rantaa (eikä siinä ole kuin puoli kilometriä, kilometri välissä – rannan ja meidän kodin välissä, mutta jo kohti sitä näkymä nyt hieno!). Iltarusko on kaunis. Päivä on ollut aurinkoinen, kaunis, – kylmä, mutta kaunis.

Säätilaan liittyen päätinkin tänään, että vastedes – nyt kun näiden päivittäisten postausteni kuvien julkaisu taas ongelmitta onnistuu, hyvänen aika, toivottovasti onnistuu, laitan otsikkokuvaksi joka päivä jonkun otoksen, joka tavalla tai toisella kuvaa juuri sinä päivänä vallinnutta säätilaa mahdollisimman hyvin.

Siis haastan itseni ottamaan joka päivä kuvan, joka kertoo säästä siinä paikassa, jossa kulloinkin olen. Ja tämä vain ihan siitä riemusta, että minulla on taas mahdollisuus postailla kuvia liki rajoituksetta.

Rajoituksetta! Jopa kaksi aurinkoa samassa kuvassa! Tänään oli merenrantapäivä. Pateniemenrannasssa täysin tyven. Täysin.

Onhan tässä kuukauden aikana ollut enemmän kuin tarpeeksi huolta ja tekemistä blogini kuvien kanssa. Milloin kuvat eivät ole suostuneet julkaistavaksi, milloin on pitänyt säätää yhden sun toisen asian kanssa, eikä sittenkään ole tullut läheskään sitä, mitä on ollut toiveissa. Ja koko ajan on ollut uhka, että julkaiseminen ei onnistu ollenkaan.

Mutta nyt! Tuhansien kuvien poiston [turhaan 🙁 ] jälkeen, monien, hyvin monien tuskaisten touhutuntien jälkeen, syypää blogiongelmiin on (kai, vihdoin) löytynyt: sehän on se error-login, joka ihan itsekseen kirjoitttelee tuhansia, itseasiassa miljoonia rivejä, jotka ovat täyttäneet blogin webhotellissa minun ostamaani tilaa!!!

Siksi kaikki on ollut aika lailla vaikeaa ainakin kuukauden verran. Noh, hyvä on, ollaan taas näiden ihan ensimmäisen maailman ongelmien parissa! Mutta se on nyt niin, että tämä minun elämäntapani, päivittäinen postailuni, kuvaukset päivän postauksia varten etc. etc. ovat iso osa minun jokapäiväistä elämääni. Tärkeä osa. Ja jotta se on voinut jatkua, olen käyttänyt riivatun paljon aikaa…

Mutta nyt! Nyt on taas tilaa ja mahdollisuuksia yllin kyllin. Ehkä tämä vielä korostuu kuukauden päästä, jolloin ollaan taas reissussa: on juhlavuotemme toisen ulkomaanmatkan aika!

Ja kun en kuitenkaan ihan vain oman elämäni, päivieni kulun, en ihan vaan omaksi ilokseni ja itselleni ylöskirjaamiseksi tätä bloggailua harrasta, niin haluan tietysti ottaa huomioon lukijakuntani. Teitä kun kuitenkin on vähintään noin kolmisensataa päivittäin. Ja sikäli kun tilastoja luen oikein, niin 2/3 teistä on vakkarikävijöitä.

Klikkailethan vastauksesi, – ja mitä enemmän kommentteja, sitä parempi.

Mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman monille koetan näitä päivittäisiä pikkujuttuja laitella.

Kaikki palaute on aina tervetullutta, kaikki kommentointi ja keskustelu ilahduttaa ja kannustaa. Osa siitä näkyy täällä julkisesti, osa tulee ”kulisseissa”. Joskus se tulee postikortteina (alla), joskus sähköposteina (kiitos niistä kaikista), joskus face-to-face, useimmiten ´vain tuntemattomina´päivittäisinä käynteinä. Kaikki tavat tuovat hyvää mieltä. Ja kannustavat jatkamaan julkista ”päiväkirjailua”. Kiitos.