Kun napapiirin pitkän valottoman talven jälkeen aurinko vihdoin pilkistää vaaran takaa, tuntuu se ihmeeltä.
Jonakin pilvettömänä päivänä, jolloin vielä on hämärää kuin illalla, näkyy auringosta vain pieni kaistale, mutta hyvin käsittää, että siellä horisontin takana on suuri, punainen, hehkuva pyörölevy, joka säteilee lämpöä. Näin aurinko tekee viikon verran, kiusaten, piiloillen, ja sitten sattuukin tulemaan sumuisia pilvisiä ilmoja eikä aurinkoa näy ollenkaan ja sen unohtaa. Kunnes pilvet haihtuvat ja eräänä päivänä hämmästyksekseen näkeekin auringon kokonaan loistamassa jo sangen korkealla taivaalla. Iltaisien se laskee ruskoon, tulee pimeä yö tähtineen ja kuutamoineen, sitten aamu ja taas päivä. Vuorokauden ajat ovat silloin pohjolassakin järjestyksessä kuin etelässä.
Mutta tätä ei kestä kauan. On kuin aurinko ollessaan pimeässä olisi kyllästynyt nukkumiseen. Yhä vähemmän ja vähemmän se nyt tarvitsee unta, ja hämmästyttävän nopeasti tuleekin aika, jolloin ei enää ole yötä. Talvi on vielä parhaimmillaan, mutta yö on niin valoisa, että ihmissilmä erottaa valkean riekon valkealla hangella. Jokin tähti syttyy hetkiseksi taivaalle, mutta se poistuu kuin joulukuusen koriste, joka kevätsiivouksen aikana sattuu kaapin laatikoita järjestettäessä putoamaan lattialle ja pannaan pahvikoteloon toisten koristeitten joukkoon.
Yrjö Kokko, Neljän tuulen tie
* Jutaaminen tarkoittaa monissa yhteyksissä asuinpaikan vaihtamista: verbiä käytetään kun kerrotaan kuinka porotaloutta harjoittaneet saamelaiset siirtyivät kevättalvella talvikylistä tunturiin.
Meidän jutajaisemme on nyt.
