Valokuvatorstain haaste ”Hällä väliä” on minusta aika vaikea. Mutta yksi asia jonka kohdalla aina totean ”Hällä väliä … kaloreista” on kun näen macaroonseja. Pieniä ranskalaisia leivoksia.
(Klikkaamalla macaroonsit suurenevat)
Muiden hällä väliä -juttuja on täällä.
Mepä on ilta oltu sushi-kurssilla. Onhan niitä toki ennenkin susheja tehty, mutta sehän ei vielä tarkoita, että niitä kauhean hyvin olisi osattu tehdä. Nyt osataan jo paremmin, ja pehtoori osoittautui kerrassaan käteväksi. Maki- ja nigiri-sushi kuuluu nyt repertuaariin. Paljon paremman näköisiä olivat kuin monen muun (mm. minun) tekeleeni. Oliskohan tässä mahdollisuus tämän ruoan tekovastuu siirtää paremmin osaavalle. 🙂
Kurssipaikassa ei oikein ollut asetteluun passeleita lautasia, joten japanilainen estetiikka kärsi tällaisesta asettelusta.
Tällä viikolla on vuorossa kaksoishaaste. Nyt pitäisi löytää jollakin tavalla toisiinsa liittyvät kuvat sekä ulkoa, että sisältä!
Minulla mitään luonnosta kuvattavaa täällä räntäsateessa nyt ole, mutta töistä sisään astuessa tuli IDEA! Tässä tulos:
Sisältä
(Aku? suurenee klikkaamalla)
(sekin aukeaa suuremmaksi)
Muiden vastauksissa kauniita kasvien ulko-sisäkuvia täällä.
Meissä jokaisessa asuu pieni historiantutkija, – minussa ainakin, ehkä minussa asuva on vähän keskivertoa isompikin. Ja minussa asuvaa historiantutkijaa venäläisten lähdekriittinen suhtautuminen menneisyyteen meinaa hämmästyttää. Venäläisten suhtautuminen aiheuttaa pelonsekaista hämmästystä!
Pisti silmiin tälläinen otsikko: Venäläiset eivät usko Turun olemassaoloon. http://www.stara.fi/2011/04/12/venalaiset-eivat-usko-turun-olemassaoloon/
Tämän jälkeen venäläisen historiankirjoituksen tapa kirjoittaa talvisodasta ”rajakahakkana länsirajalla”, ei kyllä enää hämmästytä. Ei olleskaan.
_______
Mitäkö muuta? Pojalla polvesta nivelsiteet revenneet, ehkä luunmurtumia, tyttärellä kevätlukukauden summaava tenttiviikko ja me pehtoorin kanssa olemme kaksistaan kotona ja mietimme sohvanpaikkaa… Tai oikeastaan mallia. Mieluiten paapoisin pentuja, mutta ei se nyt onnistu.
Ja hitto! Taas minulle käy näin! Pitää kirjoittaa huomiseksi yksi sivu tekstiä. YKSI! Y-K-S-I. Homma tuli tietoon vasta iltapäivällä, joten aikaa uuteen asiaan perehtymiseen ja kirjoittamiseen on äärimmäisen rajallisesti. Päätin töistä tullessa, että istun tähän koneen ääreen ja käytän TASAN kaksi tuntia ja sitten pistän jutun menemään ja sillä hyvä.
Ja just! No onnistuuko? Olen nyt kolme tuntia etsinyt faktoja, juttu on tällä hetkellä liki neljä liuskaa pitkä, enkä ole vielä edes päässyt asiaan. Novellinko tästä aion tehdä? Pienoisromaanin? Siispä päätän karsia kaikki adjektiivit pois. Otan kaikki sivulauseet pois. Otan joka toisen lauseen pois. Ja tätä tehdessäni täydennän toisesta päästä: hölmöläisten hommaa!
Yksi liuska! Ei voi olla niin vaikeaa? Ai ei vai? Kyllä kuulkaa minulle voi.
Muistatteko/oletteko koskaan käyneet ensimmäisen blogini ensimmäisellä sivulla (se on täällä)? Liki neljä vuotta sitten aloitin bloggaamisen yhtänä tärkeänä tavoitteena opetella kirjoittamaan lyhyesti! Ja olenko oppinut mitään! En! En mitään. Good grief! Voih surkeutta!
Viikonlopun kevät ollut kuin lahja. Ollut ihana olla ulkona. Silläkin uhalla, että huomisen koulutustilaisuuden puolentunnin esitelmä/puheenvuoroni on EDELLEEN paljolti valmistelematta.
Ulkoilun lisäksi ruoka hyvin keskeistä tässä viikonlopussa. Eilen olimme ulkona syömässä: nuori pari ja murmeli seurana menimme Zakuskaan. Slaavilaisen keittiön herkut meillä päivällisenä. Edellisestä Zakuskan vierailustani oli pitkä aika, vuosikausien tovi, eikä mikään tässä välissä ollut muuttunut. Mitä voinee pitää vain hyvänä asiana. Blini oli edelleen muhkea, rapea ja kaikin puolin maukas. Muutoin annokset vähän turhankin tuhteja, mutta mukava iltapäivä meillä oli.
Illalla katselimme pehtoorin kanssa – paitsi muodostelmaluistelun MM-skaboja myös vanhan, jo aiemmin nähdyn – leffan Toscanan auringon alla. Toi muistoja ja toiveita. Paljon molempia. Paljon.
Tänään tuo edellä oleva ”Canonin kanssa lenkillä vol. 2” ja sitten pojan kanssa huonekalukauppoihin. Pitäisi Juniorille löytää ruokapöytä. Kyllä minä taas tuolla shoppauskierroksella mietin, kuinkas ovattekaan erilaisia nuo meidän lapset. Mutta toisaalta… Kuinka konservatiivinen poika onkaan: ”Eikö se oo sama ostaa kerralla kunnon pöytä, puuta, semmonen tukeva.” Minustakin juuri noin 🙂
Sitten taas ruokaa… Tein ensimmäisen harjoitussafkan kuukauden ruokahaasteeseen. Haasteessa edellytetään oluen käyttämistä ruoanvalmistuksessa. Nyt ollaan kyllä pois meitsin mukavuusalueelta, ollaan ihan minun hiekkalaatikkoni ulkopuolella. Mutta, mutta … haasteethan on tehty vastattaviksi. Niinpä eilen hain Alkosta Stout-olutta, en koskaan ole sellaiseen aiemmin tutustunut. Ja siitä minä sitten kuitenkin kastikkeen tänään keittelin. Ei huono. Ei ollenkaan. Palaan asiaan…
Eilisen city-kuvauslenkin jälkeen halusin tänään pois liikenteestä, pois rakennetusta maisemasta. Niinpä vietin aamupäivän Toppilansaaressa ja Nallikarissa. Kuinka kaunista, kuinka aurinkoista! Ja vielä viikonloppuna, jolloin voi olla ulkona! Lahja on tämmöinen päivä!
Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.
Muumipappa ja meri
Kollaasi suurenee klikkaamalla.
Klikkaamalla alla olevaa ensimmäistä kuvaa, aukenee koko setti. Kuvan oikean reunan nuolesta pääset eteenpäin.
Aamulla lähdin lenkille jokivarteen, vehähti parituntiseksi kuvakierrokseksi
Oulujokisuistossa, Hupisaarilla, Ainolan puistossa, Silloilla…
Liity seuraan.
Yritän tässä harjoitella gallerian tekoa tähän sivulle.
Klikkaamalla ensimmäistä pikkukuvaa pitäisi kuvasarjan aueta ja kuvien otsikoidenkin pitäisi näkyä.
Kuvan oikean reunan nuolesta pääset jatkamaan matkaa…
Levosta, hyvästä ruoasta (Kuhaa meunier, palaan vielä asiaan), puhelusta tyttärelle, buranasta (hammasleikkaus/implantin asennuksen kakkosvaihe), uuden puhelimen kanssa värkkäilystä, surullisista uutisista, oivallisesta ja oivaltavasta kirjasta (kollegan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? Esseitä elämän erehdyksistä), monista pohdinnoista.
Ja ajatuksesta ”Kunpa viitsisin lähteä Makuuniin vuokraamaan elokuvan… ”
Lempikirjani (yhden niistä vanhoista, joissa kaikki lauseet on ajateltu loppuun asti ja joissa kaikissa on kaunis rytmi) etsin nyt, menen isoon nojatuoliin, enkä murehdi mitään. En toivo mitään. Teen perjantai-illan helpoksi.
Vielä lohturuoasta… Muistui mieleen vanha juttu, joka edelleen elää meillä leivottavan pannarin nimessä. Torstaihan on pannaripäivä, joten ehkä haluatte kuulla tämän jutun ja saada reseptini. — No ei se mitään, kerron silti. 🙂
Vuosia sitten, lapset olivat vielä tarha/eskari-ikäisiä ja oli heinäkuun loppu. Viimeisiä lomapäiviä. Meidän pihalla – kuten tavallista – koko kujan kakaraparvi, puoli tusinaa alle kouluikäistä pelaamassa jalkapalloa, leikkimässä väriä, ajelemassa kujalla pyörillä eestaas. Ääntä kohtuullisesti ja tasaisin väliajoin joku huutaa, oisko mehua tai saako jätskiä tai jotain…
Huomaan, että jääkaapissa on mansikka-aikana tavallisesti olevaa kermaa jäänyt käyttämättä. Viimeinen myyntipäivä jo jokunen päivä takana. Siispä teen pihan lapsiporukalle pannaria. Kun otan sen uunista, vien suoraan pihalle, katan pöytään lautaset, ruokailuvälineet, ison kannullisen mehua ja purkin hilloa ja sokeria. Muksulauma kerääntyy pöydän ympärille ja piha hiljenee. Vain veitsien ja haarukoiden kilkatus kuuluu, kukaan ei puhu mitään, pellillinen pannaria hupenee hopusti.
Ja sitten naapurin poika, ottopojaksikin olen puhutellut, toteaa vakaasti:
– Tämä on kyllä kujan parasta pannaria!
– Yhy, totean tyytyväisenä kommentista, mutta samalla jo kaihertaa, että onko kilpailijoita ja kenen leipomuksia olisi ryhdyttävä tarkkailemaan, ja kysyn
– kuka tekee toiseksi parasta?
– Eihän täällä kukaan muu koskaan tee!
Jotta alla olevalla reseptillä syntyy ainakin tämän kujan paras pannari! Lohturuoaksikin passeli, ja kelpaa vielä, jo armeijan käyneelle ottopojallekin.
Kujan paras pannari
4 dl jauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
8 dl kermamaitoa
2 munaa
50 g voita
Sulata voi, anna jähtyä. Sekoita kuivat aineet keskenään.
Sekoita munat kermamaitoon, ja siihen sitten kuivat aineet ja viimeiseksi voi.
Ja sitten uuniin, jonne lämpötilaksi 225 C.
Suunnilleen puolisen tuntia riittää paistoajaksi.
Sokeria ja hilloa sekä kylmää maitoa tarjolle tuotaessa ja menestys on
taattu.
