Reija

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa. Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu. Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna, julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Niitä näitä

Paluu blondiksi

Nyt on tukka hyvin, kaikki hyvin! Annoin periksi, olen taas vähän blondimpi. Vuodenhan minä pysyinkin ilman värejä… Heikko on ihmisluonto, mutta jotenkin nyt tämä hiusten vaalentaminen vaan tuntui tarpeelliselta ja hyvältä. Ja uuden huulipunankin kävin ostamassa.

Puhe printattu, lehdistön kanssa neuvoteltu, sivustatuki varmistettu, pukukoodi vahvistettu ja liituraita silitetty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Jatkuu huomenna … 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Vuorotteluvapaa

Että tämmöinen sunnuntai

Milloin minusta on tullut tällainen, että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”? Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!) Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?
Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.
Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli. Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?) ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Niitä näitä

Oisko tässä jo kevättä?

Blogiasun päivitys kertonee, että alan hiljalleen jo siirtyä Napapiirin pohjoispuolelle, hiljalleen keväthanget ja mökkielämä saavat yhä isomman osan ajatuksistani. Mietin, mitä otan mukaan, mitä en – töitä en, sen tiedän! Mietin, kuinka aion mökillä nukkua ja kuinka aion valvoa. Syödä terveellisesti ja paistaa aura-poromakkaraa, jonka rasvaprosentti ei suinkaan ole olematon.

Mietin, kuinka varmasti ensimmäinen vuorokausi menee lumitöissä, – jos viitsisin niitä heti tehdä. Viitsin minä. Tiedän, että teen. Ehkä hiihdän, tai sitten menen mäkeen. Tai en tee mitään (hah! – tuota en usko itsekään, mutta voinhan minä ajatella niin). Teen mitä haluan.

Tautini olivat tänään sillä mallilla, että eivät enää pitäneet sisällä. Ajatuksille ja kropalle teki hyvää tepastella hiljalleen. Helmikuusta huolimatta tänään hyvin hyvä keli. Melkein leppeä.

Pikaruokaa söimme, tämän kevätkauden ensimmäiset parsat. Tällä viime sesongin huippuohjeella tein (vaihdoin vain pecorinon appenzelleriin ja tuli ehkä vielä parempaa).

Pikaruokaa siksikin että pehtoorilla oli Suuri LumiTyöPäivä. Montakohan tuntia siirteli lunta paikasta A paikkaan B? Katolta ja piazzalta, portinpielistä ja takapihalta jonnekin äärialueille (tien päähän).

Ja minulla sitten Festan siivous. Se jää yleensä siivoamatta kun muutoin huushollia siivoamme. Ja oli kyllä sen näköinenkin. Ei ole enää. Loputkin talviromppeet (kynttilät ja kuivakukat yms.) otin veke ja laittelin tilalle ihania yrttiruukkuja. Istuttelin ruukkuihin salviaa, timjamia, rosmariinia.

Mistäkö noita löytyi? Anttilan Kodin Ykkösestä hain kevätsiivoustarpeita mökille ja uusia mappeja (uudet luottamustehtävät vaativat uusia mappeja) ja tämmöisiä tuli sitten ostetuksi. Hyötyruukkupuutarha 🙂 Huomenna jo taidan hyötyä…

Niitä näitä

Iissä iltaa istumassa

Olen jälleen päässyt valmiiseen, kauniisti katettuun päivällispöytään. Hyvässä seurassa, hyvää ruokaa … Sellainen on perjantai-iltana ihan parasta.

Olimme nuorten kanssa systerin luona Iissä oleilemassa ja nauttimassa päivällistä; hyvä on – eilenkin syötiin blinejä, yhdessä Oulun parhaimmaksi kehutussa blini-ravintolassa, mutta ei tänään tarjotut jääneet yhtään jälkeen. Eivät yhtään! Ja taas jotain uutta! Blini, smetana, hunaja (jonka idean sisar oli eilisestä postauksestani fiksuna ihmisenä hoksinut 😉 ) ja sitten uutena juttuna kylmäsavuhirveä! Mmmm. Yhdessä ne olivat makunystyröitä hivelevä yhdistelmä. Juniori tosin piti edelleen eniten perinteisestä smetana-mäti-sipulihakkelus -versiosta ja kaapikin sitten purkit ja purnukat aika tyhjiksi blineillä ja ilman. Ja tässähän oli vasta alkuruoka.

Pääruokana oli poronpaistia, jota ei ollut paistettu ylikypsäksi hakkelukseksi kuten minulla usein tapana on. Tämä oli rose ja kastike kruunasi lihan maun. Luumua, punaviiniä, suklaata, riistabuljonkia ja siinä on ylivertaisen hyvän kastikkeen perusaineet! En edes kerro, mitä saimme jälkkäriksi ja kahvin kanssa – tulette vain kateelliseksi 😉 Kotimatkalla nuoretkin totesivat moneen kertaan olipa hyvää, olipa mukava käydä. Ja niinhän siinä kävi, että ”kylässäkin” nuoret pulputtivat. Miniäkokelas ei niinkään, mutta meidän muksut.

Ja heistä puheenollen: Päivällä haimme pehtorin kanssa ne dioista skannatut dvd:t – aika kallista on, mutta sen, mitä pikaisesti olen ehtinyt vilkaista, niin taso on hyvää, ainakin parempaa jos olisin itse ryhtynyt valtaisaan urakkaan. Ja nyt muistot on kuvinakin tallessa. Tässä yksi kuva, joka sivuaa tätä iltaa; nuoret vähän nuorempina ja näistä maisemistakin tänään keskusteltiin… Bella Italia!

Ja aina vaan loistavimmalla aasinsilloilla pääsen seuraavaan aiheeseen. Matkoihin ja kuviin. Kanarian patikkareissumme kuvasivusto on nyt valmis. Satoja kuvia, jollet mitään muuta katso niin suosittelen, että piipahda ”peikkometsässä”. La Gomeran laurisilva (laakeripuumetsä)-patikka oli minulle merkillisen hieno kokemus. En tiedä, onko missään muualla mitään samanlaista, eivätkä kuvani voi kertoa kuin pienen osan siitä taianomaisesta kiehtovasta luonnosta, joka meitä ympäröi, mutta suosittelen: piipahda edes sumusademetsässä

http://www.satokangas.fi/Matka/Kanaria/Laurisilva.htm

Viesteilimme tänään reissumme oppaan kanssa ja hän (joka on asunut 7 vuotta Kanarialla) kertoi, että paikalliset asukkaat ovat sanoneet, ettei 40 vuoteen Kanarialla ole helmikuussa ollut niin kylmää ja sateetonta kuin nyt. Kieltämättä emme olisi pistäneet pahaksemme jos välillä olisi ollut vähän lämpimämpää, mutta kuusi erilaista patikkaa vähän viileämmässäkin säässä – helmikuussa! – oli juhlaa!

Vanhemmuus

Monenlaisia ritareita

– Äiti, onko kaikkien pakko mennä armeijaan?

– Ei. Ei ole, mutta ei sinun nyt vielä tarvi sitä päättää.

– Mutta minä en halua.

– Kuusivuotiaat ei edes pääse armeijaan vielä.

– Mutta en halua sitten isonakaan.

– No? Miten olet noin varma jo nyt?

– En halua ruveta ampumaan ketään…

– Voi lapsi hyvä, ei sinun tarvi ruveta ketään ampumaan.

Tästä keskustelusta on noin 15 vuotta. Poika kuitenkin armeijaan meni, eikä ole tarvinnut ketään, eikä paljon mitään muutakaan, ampua. Tänään tämä armeijasta kuusivuotiaana kieltäytynyt sai korpin natsat. Merkillistä.

Minullakin tänään ”arvon ylennys” . Olen nyt Paistinkääntäjien Oulun voutineuvostossa Vice-Chargée de Presse. Eikös vaan kuulostakin hienolta? Käytännössä tullenee tarkoittamaan sitä, että päivitän www-sivuja ja kirjoittelen ja lähettelen sähköposteja ja muita tiedotteita. Elikkä tulen vastaisuudessa tekemään sitä, mitä olen tehnyt yliopistossa kohta 15 vuotta, viinikerhossamme parikymmentä vuotta, Slow Foodissa muutaman vuoden, tein yhdessä välissä Museoyhdistyksessä puolenkymmentä vuotta ja sitten vielä tämä oman elämän päivittäminen. 🙂 Kokemusta pitäisi olla.

Vuosikokous pidettiin Zakuskassa ja blinit olivat rapeita ja sopivan rasvaisia, lisukkeet erinomaisia, hunajaa en ollut ennen blinien kanssa testannutkaan. Olisi kannattanut. Ei niin huono aloitus tässä uudessa luottamustoimessa.

Niitä näitä

Aurinko, kiitos, kirje, Joki ja sitten nuha

Aurinko lämmittää jo. Heti aamupäivällä kevätaurinko. Ja paljon muutakin hyvää tänään.

Saimme yhdestä syksyn ”vieraanvaraisuus”-jutusta lahjaksi lahjakortin hemmotteluhoitoon. Kävin tänään oman osani nauttimassa; ihana rentouttava kuumakivihieronta. Tuntui ylelliseltä ja nyt koko kroppa on hieman kuin ”irti”. Kevensi oloa. Sellainen kiitos oli hienoa saada lahjaksi.

Ja sitten toinen vähän samanmoinen juttu oli kun saimme kirjeen. Kirje on pieni lahja. Ainakin sellainen kuin tämä oli.

Tänään oli Neliö-Galleriassa viimeistä päivää Olli Joen näyttely. Viimeisenä päivänä, viimeisellä tunnilla kävimme pehtoorin kanssa katsomassa. Meidän pari vuotta sitten ostamamme Joen taulu ”Andalusian valo” olisi sieltä saanut parin yhdestä jos toisestakin taulusta. Erityisesti taulu nimeltä ”Ystävät kohtaavat” oli meidän molempien mieleen. Ja oli siellä monta muutakin…

Ja minulla on kuin onkin nuha. Taas. Tämä ei – ainakaan vielä – vaikuta yhtä pahalta taudilta kuin tammikuinen Hirmuinen Flunssa, mutta nuha kuitenkin. Taas. Juuri olin päässyt kuntoilun makuun ja hyvään tahtiin … Argh!

Mutta jos summataan yhteen tämä päivä, niin viivan alla ihan selvästi plusmerkkinen tulos.

Niitä näitä

Enimmäkseen tyhjäntoimitusta

Tänään piti olla kampaaja. Ei ollut. Se ei ole katastrofi, mutta ennen ensi tiistaita on kampaajalle päästävä. Tänään piti tehdä lumitöitä ja lenkkeillä. En tehnyt, enkä lenkkeillyt. Tänään piti kirjoittaa yksi puhe valmiiksi, enkä kirjoittanut.

Tänään olisin oikeastaan voinut mennä vaateostoksille. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut lähinnä vain urheilu- ja vaellusvaatteita. En ole tarvinnut muita. Tai siis olen pärjännyt vanhalla varastolla, joka nippa nappa mahtuu päällekin. Mutta tässä on tiedossa yhtä sun toista juhlaa, tapahtumaa, vierailua, ”edustusta”, joihin tarvisin sellaisen paremman työkamppeen kaltaisen uuden kokonaisuuden, siis housut ja jakku, poolo tai paitapusero ja huivi, tietysti huivi, minulla kun on ennestään vain noin sata huivia. Ei, ei ole sataa, mutta olen riippuvainen huiveista. Mutta kun en millään viitsisi lähteä ostoksille… Enkä siis lähtenyt.

Aamupäivän auttelin murmelia kalenteriasioissa ja piipahdin Caritaksessa. Iltapäivän aikatauluttelin omaa kevään ohjelmaani ja reissujamme, tein matkasivua ja lueskelin – vihdoin – Yrjö Kokon Neljän tuulen tietä. Luulen että se onkin sellainen kirja, että sitä on luettava kevättalvella. Parasta sitä olisi lukea Hangasojalla. Otankin sen varmaan mukaan jos/kun ensi viikon keskiviikkoaamuna pääsen sinne lähtemään. Enkä ihmettelisi jos sieltä postaillessani Neljän tuulen tietä lainaisilin täällä Temmatussakin.

Poikkeuksellisen vilkkaaseen kommentoitiin olen vastaillut ja sähköpostiliikenne on vielä tänäänkin ollut, vaikka se ”mennessä” oli minun mielestäni jo aiemmin, melkoisen vilkasta. Siispä koneella taas kovin paljon.

Nyt lähdemme iltakahville ystävien luona piipahtamaan.

Niitä näitä

Touhuten kohti kevättä

Olipas tänään aamupäivällä kävellessä akselilla Alppila – Caritas – hautuumaa – pari apteekkia – Tuira – Alppila kuin olisi ollut jossain oikeallakin patikkapolulla. Reppu yhtä raskas ja jalkakäytävät sellaista möpelikköä, että moni patikkapolku on sujuvammin kuljettavaa. Mutta tulipahan käveltyä kunnolla. En ikinä ole varmasti sauvakävellytkään Rotuaarilla, enkä nyt varsinaisen fiksuksi tuntenut itseäni tänäänkään, mutta sattuipahan nyt niin käymään. Ja sininen taivas pilvien lomasta, auringonkin näin. Lupaus keväästä.

Meidän kilpuri ei tosin oikein usko vielä kevääseen. Herättelin sen varovaisesti viikko sitten kolme kuukautta kestäneeltä talviunelta, ja sen jälkeen on kylvetty, oltu lämpölampun alla, vähän jo syötykin ja taas kylvetty ja lämmitelty, mutta Elmeri Konrad ei ole vakuuttunut, että olisi aika virkistyä. Löysi hyvän ja lämpimän paikan jatkaa uneilua…

Iltapäivällä olin Linnanmaalla. On tainnut olla yksi pisimmistä jaksoista ikinä, kun olen pysynyt pois työmaalta. Mutta mukava oli tänään käydä. Mukavissa merkeissä ja mukava kun kyselivät jo, milloin tulen takaisin. Enpä nyt vielä ainakaan. Palaveri ja myös huoltotoiminta vol. II Etu-Lyötyn suunnalla iltapäivälläkin – jälkimmäinen reissu tosin autolla. Siis pitkästä aikaa oikein touhupäivä.

Sellaista jouduin tänään miettimään, että jos sanotaan että jotakin pitää tapahtua johonkin mennessä, esim. ”ilmoittaudu 1.3. mennessä” niin tarkoittaako se, että on ilmoittauduttava ennen tuota päivää, siis helmikuun puolella vai että 1.3. on viimeinen mahdollinen päivä ilmoittautua. Näin suuria kysymyksiä tänään.

Ai niin, se tyräkki. Siis se sotku jonka Gomeran huiputuksen evästauolla sain aikaiseksi siihen uuteen (no uusi ja uusi) Haglöfsin kuoritakkiin.. Se lähti pesulassa. Yesh! Ja SJR:n webbihotelli ei ollutkaan se blogiani viikonlopun vaivanneen kommentoinnin takkuilun syypää. Syy löytyi operaattorista.

Nyt palelee. Voihan sen takkatulen sytyttää maanantainakin … eikö vain.

Niitä näitä

Pyrysunnuntaina nettimatkailua

Hassu viikonloppu kun nuorisoa ei ole ollenkaan näkynyt. Poika on heinäkuussa alkaneen armeijauransa aikana neljättä kertaa viikonlopun kiinni. Vasta neljättä. Ja tyttärellä omia menojaan ja vieraitaan.

Silti värkkäsin gourmettia kalaruokaa, mutta ei laskiaispullia kun ei ollut lapset kotosalla. (Laskiaispullien synkeästäkin historiasta ks. edellinen postaus.) Ja sitten olen tehnyt www-sivuja. Niihin se on tämä päivä hurahtanut.

Nyt Kanarian matkasta on jo satakunta kuvaa matkasivulla. Valoa ja lämpöä, liikkumista ja polkuja. Santa Cruzista, Teideltä, La Gomeralta maisemia — tee nojatuolimatka, nettimatkaile hiukan. KLIKKAA TÄSTÄ!

Lumi. Sininen lumi. Siitä on riittänyt hyötyliikunnaksi asti meille molemmille. On siinä hyvätkin puolensa, se on puhdasta, kevyttä, kaunista. Ja se liikunta. Mutta kylläpä sen tulo nyt oikeastaan vähäksi aikaa riittäisi.

PS. Kommentointi ei toimi vieläkään. Snif. Ei kannata edes odottaa kommentteja. Ei ole edes mahdollista. Huomenna yritän saada jonkun datistin tai ammattilaisen avuksi, jotta se pienikään vuorovaikutteisuus joka tässä hommassa on, olisi mahdollista.

Maanantaina puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä odotellessa … 🙂