Reija

Naposteluksi meni…

On väitöskirjantekijöitä ja on väitöskirjantekijöitä. Sellaisia jotka väitöskirjantekijöiksi haluavat ja joista sellaisiksi ei ole ja sitten on sellaisia, jotka eivät väitöskirjantekijöiksi halua, mutta joita sellaisiksi kysellään. Kryptistä? No niin on ollut tämä päiväkin. Ajatus oli lähteä ajoissa töistä hoitelemaan pankkiasioita, mutta eihän se onnistunut. Caritakseen kuitenkin ehdin sovitusti ja sitten kun lähempänä kuutta kotiin ajelin olin jo tautisen nälkäinen.

Sattuipa niin, että oikeasti olin unohtanut syödä eväät ja aamiaisesta oli liki kellonympärys aikaa. Ja mitä moisesta seuraa? Kaikenlaista pientä napostelua olen tässä tunnin verran harrastanut. Ei hyvä. Ja olen toivonut että olisi ollut pakastimessa tällainen paketti.

Viime viikonloppuna kokeilimme näitä Stockan pakastealtaasta löytyviä dim sumeja…

Paketillisesta tuli näin paljon. Nuo kolmiot olivat minusta eniten eines-ruoan makuisia [mikä tarkoittaa etten pitänyt kovinkaan paljoa], mutta kaikkinensa 11 euron paketiksi ihan hyvä setti. Kymmenen minuuttia uunissa ja paljon hyviä pieniä syötäviä kahdelle. Altaassa oli myös pienempiä paketteja, joissa oli vain yhtä sorttia noista… ehkä ensi kerralla otan noita oikeassa reunassa olevia katka-frittejä paketillisen, ne olivat parhaita. Roope Ankan rahapussin näköiset nyytit sisälsivät mustekalaa? ja niistä pidin myös.

Minä olen kahdella Kiinan reissulla oppinut dim sumi -friikiksi. (klikkaa isommaksi niin näet miten monenlaisia niitä voikaan olla)

Enhän ole väittänytkään, että ne olisivat mitään kevyttä ruokaa, mutta… ihania ne ovat. Ihan omanlaisiaan, ja ehkä parhaita ikinä, oli Xian´ssa. Ehkä siellä oli muutakin mikä teki tunnelmasta ainutalaatuisen. Ks. kuvat.

Ja sitten kun aasialaisiin pieniin syömisiin päästiin, ja on perjantain aatto, niin kerronpas että Oulun Puistolassa on perjantaisin sushi-päivä. Niitä saa luonnollisesti kotiinkin. Sushit ovat ”erilaisia”, ne vaihtelevat viikottain, niissä ei ole jääkaapin makua ja riisiä juuri oikeanlaista. Ne ovat hyviä, etten väittäisi jopa erinomaisiksi. Muutaman kerran pehtoori on niillä perjantaina yllättänyt. Nämä kuvat ovat marraskuun ylläristä…

Nyt kun ei ole noita – niin haen … haen mitä? Riisikakkuja? Kuivattuja mustikoita, ehkä pieni nokare jäätelöä, tai sittenkin oikea viipale saaristolaisleipää jossa on päällä suolaista voita ja Polar-juustoa.

Historiaa päivän verran

Historiaa voi kirjoittaa monella tavalla, moniin eri tarkoituksiin, mutta jos haluaa kirjoittaa ihmisen historian, on kerrottava ennen kaikkea se, mitä tavalliselle ihmiselle tapahtui: miten he elivät, mitä he ajattelivat, ja miten heidän elämänsä muuttui, jos muuttui, historian pyörteissä. Ammattilaiset kutsuvat tätä lähestymistapaa mikrohistoriaksi, mutta loppujen lopuksi se on ainoa historia jolla on todellista merkitystä, koska vain se on sinun ja minun historiaani, esivanhempiemme historiaa, ihmiskunnan historiaa. Tavallinen pieni ihminen ei ole jäänyt historiaan kuin korkeintaan alaviitteinä, – – Kaikki faktat isoisäni isästä, muurarimestari Jeremias Antinpoika Waldenista, mahtuvat kymmenelle riville. En tiedä mitään hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja peloistaan; sukuni mikrohistoria nytkähtää siihen. Mutta tiedän ympäristön missä hän eli, sekä henkisen että fyysisen, ja siksi voin hyvin kuvitella hänen elämänsä todennäköiset raamit.

Näin kirjoittaa Esko Valtaoja kirjassaan Kaiken käsikirja (s. 133). Viisaasti kirjoittaa tähtitieteen professori historiastaKIN.

Mikrohistoriaa tässä on tämä päivä tullut harjoitettua. Aina siinä välissä kun en ole ollut puhelimessa tai kun huoneessani ei ole ollut opiskelijaa pitämässä palaveria, sopimassa kandiaiheesta, tai jotain muuta tähdellistä. Sitten kolme hyyyyvin merkillistä puhelua yhdeltä ihmiseltä, joka haluaisi tulla opiskelemaan historiaa … Ja minä olen vielä pääsykokeiden tarkastusvuorossa keväällä! Auts! Ja sitten vielä yksi uskomaton sähköposti historiaa… mutta siitä en voi kertoa – julkaisematonta liki salaista tutkimustietoa… Mitenhän kommentoisi? Onneksi minun ei tarvi.

Ja historiaa tässä vielä iltasellakin, sillä kaunokirjallisuus on nyt pannassa tovin, mutta on kyllä kerrottava muutamasta vastikään luetusta kirjasta. Ensinnäkin Rosa Liksomin Hytti no 9. Kerta kaikkiaan niin ahdistava ja angstinen kirja – ainakin minusta – että annoin luvan lopettaa sadan sivun jälkeen kesken. Sitten ruokaihminen (ja lukuromaanien ja hömpän ystävä) minussa piti kovastikin Richard C. Moraisin kirjasta ”Herkullinen elämä”: Chef Hassa nHajin tarina Intiasta Pariisin kolmen tähden Michelin kokiksi oli kyllä huolellisesti tehty gourmetromaani. Fil Hunterin ja Robin Reidin valokuvauskirja Valaisu, valokuvauksen perusteet hallintaan oli jotenkin ”lapsellisesti” kirjoitettu kirja, jossa oppimista häiritsi sellainen lässytys… Ja sitten Ulla-Maija Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. On kyllä palkintonsa ansainnut. Se on paikoin hyvin realistisesti, paikoin maalailevasti kirjoitettu romaani, jossa melkein tuntee kesäisen merituulen suolaisuuden ja talvisen jään narskeen potkurin jalasten alla. Se on hyvä kirja.

Muuttoluettelon sivu ja muuttokirja suurenevat klikkaamalla.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Arjen ja loman huveja

Hesarin koko on muuttunut, historian graduja ei enää kansiteta mustiin kansiin, vaan ladataan Laturin kautta bittiavaruuteen, Humus-kuppilassa ei ole enää tilaa suunnilleenkaan mihinkään aikaan päivästä, noro-virusta on liikkeellä, mutta eipä noista mikään hetkauta minun maailmaani niin, että jaksaisin mistään noista vaahdota tuntitolkulla tai edes koko kahvitaukoa. Meinaan vaan että joillakin tuntui noista riittävän asiaa melkein koko päiväksi.

Minulla oli oikeastaan ihan tavallinen kevätlukukauden alun, kevätlukukauden seminaariruljanssien, aloituspäivä. Ei mitään, mikä olisi päivääni hetkauttanut juurikaan, suuntaan tai toiseenkaan. Tyttären puhelu sentään läikähdytti iloisesti! Ja se että voimalla sunnuntaina alkanut flunssa jäi kahden 12-tuntisen yön syövereihin; ei tietoakaan taudista.

Valokuvauskurssi jatkuu .. tänään eka kerta. Jo joulun alla saimme kuvatehtäväksi aiheen nimeltä ”Heikompi aines”. Minullahan olisi noita murskattujen siilojen kuvia jemmassa jo ihan sarjakuvaksi asti, mutta taidanpa viedä tämän, jota oikein ottamalla otin mökillä yhtenä aamupäivänä.

Ei ihan simahtanut kuten olisin halunnut. Mutta tuollaisen ”varjon vain” , läpinäkyvän omakuvan, luonnon rinnalla heikomman aineksen kuvan, yritin saada aikaiseksi. Se on kuulkaa viisaan näköistä kun kokoiseni naisihminen kirpakkana pakkasaamuna tönöttää paikallaan Lapin mökin notskipaikalla ja kamera on jalustan päällä liki kymmenen metrin päässä, ja sitten yhtäkkiä kuvattava juoksee vauhdilla kameran taakse takaisin ja taas uudelleen kelopöydän viereen, seisoo 9 sekunttia paikallaan, liikkumatta, ja sitten taas juoksee nopsasti takaisin kameran taakse. Ja tämä sama suunnilleen kymmenen kertaa. On kuulkaa varsinaisen valopään puuhaa. Heikompi aines, läpinäkyvä kerrassaan, on liikkeellä.

Mutta sillä lailla piti sopivaa valotusaikaa hakea, seistä sopiva aika paikallaan ja sitten häipyä kuvasta, ja sitten säätää taas valotusaika uudelleen ja vähän kokeilla eri aikoja ja säätöjä ja … Jotta saahan sitä kaikessa tällaisessakin aikansa kulumaan.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Uutta aloittamassa

Nukuin 12 tuntia! Se teki hyvää. Eilinen tauti tuntui aamuun mennessä olennaisesti lievittyneen, joskin olisin varmasti jäänyt kotiin, jollei olisi ollut kandiseminaarin aloitusistunto. Vuorottelun jälkeen tekemäni pyhät lupaukset eivät oikein pitäneet tältä osin kutiaan… ;(

Ja niinhän siellä oli liki 50 opiskelijaa, jotka kyllä sitten kollegan kanssa suunnilleen puoliksi laitamme ja omat ryhmämme kokoamme. Olemme uudistaneet koko seminaarin suoritusmuodon; aiemmin sinne sai tulla suunnilleen milloin vain, suoritella suunnilleen milloin vain, esittää tutkimussunnitelman suunnilleen milloin vain, jättää tulematta istuntoihin ja seminaarissa sai olla suunnilleen niin kauan kuin halusi jääden välillä pois, ja palata taas. Sellaista non-stoppia ja ohjaajien pientä löyhässä hirressä roikkumista lukukaudesta toiseen ja hirveä ruuhka toukokuussa.

Nyt on tavoitteena että vuosikurssi kerrallaan suorittaa homman pois päiväjärjestyksestä ja kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Hiiteen akateeminen vapaus? Suunnilleen niin, – kun kerran ei ole akateemista vastuuta, niin ei ole enää akateemista vapauttakaan. Ohjaus ja kaikenpuolinen työntekeminen jäntevöityvät ja humanistiopiskelijatkin oppivat prosessin hallintaa. Tähän pyritään. Kerron joskus miten onnistutaan.

Töistä suoraan kaupungille kokoukseen, – nyt olen väsynyt. Lukukauden eka opetuspäivä takana ja olen ihan puhki. Ei hyvältä vaikuta! Vastaan pariin sähköpostiin ja kömmin nukkumaan…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Päivän pääosassa ruoka

Sain joululahjaksi – paitsi ison Le Creuset-padan – pieniä punaisia annospatoja. Ne on kuin luotu meidän tammikuun pakkasajan vakioruokaa varten. Vielä kun jääkaapissa oli mureutumassa joulun alla Viskaalista tilaamani Limousin-ulkofilepaketti, niin tänään ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tehdä Tatti-lihavuokaa.

Talvinen (tatti-)lihavuoka

herkkutatteja (pakaste) n. 600 g tai herkkusieniä
kolme sipulia, pari valkosipulin kynttä
puoli kiloa naudan ulkofilettä
paprika tai kaksi
voita, oliiviöljyä
mustapippuria, suolaa
vehnäjauhoja n. 1 rkl
2 prk smetanaa
1 prk ranskankermaa
emmentalia ja/tai mustaleimaa

Sienihakkelus ja sipulisilppu kuullotetaan voissa ja liha ja paprika paistetaan öljyssä. Liha on kypsennättävä valmiiksi. Sen jälkeen molemmat seokset yhdistetään ja pannulle lisätään vehnäjauho, smetana ja ranskankerma, ja lopuksi maustetaan.

Laita seos annoskuppeihin (tai yhteen vuokaan). Ripottelle pinnalle raastettu juustoseos ja laita 250-asteiseen uuniin.

Kun juusto saa väriä, vuoka on valmis. Uunin jälkeen päälle persiljaa. Miniäkokelaan annos on merkitty tomaatilla – tarkoittaa sienitöntä versiota… meillä muilla sieniä (paketillinen herkkusieniä ja pussi Pirkka-kuivattuja sieniä/tatteja (25 g) liotettuna). hyvää oli.

Tarjolle patonkia ja hyvää salaattia, riisiä tai ruusukaalia, porkkanoita ja perunoita – ihan mikä parhaalta tuntuu.

Erityisen paljon kuullotin itselleni valkosipulia; auttaisiko hillittömään nuhaan, joka alkoi lenkin jälkeen. Ihan järjetöntä aivastelua ollut koko iltapäivä – ei nyt oikein sopisi ohjelmaan moinen tauti.

Juuri kun olen saanut draivin luennon tekoon … Ja kun on jo pakko saada homma kulkemaan. Ja huomenna alkaa opetus muutoinkin…

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Helisevä pakkanen – niin kaunista!

Helisevä pakkanen. Sininen taivas. Aurinko!

Maltoin odotttaa yli puolenpäivän ennen kuin lähdin ulos; työhuone ja kirjahyllyt tuli odotellessa [= luennon tekoa vältellessä] järkättyä.

Samalla tein koneella viime vuoden kuvien varmennustallennuksia vähän reilummasti.

Mutta alkuiltapäivästä ulos. Möljälle – vaihteeksi.

Tiedättekö, millainen on helisevä pakkanen? Se on tämmöinen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Siellä oli niiiiin kaunista, niin ylivertaisen voimaannuttavaa käveleskellä, kuvailla …

Merenranta on minulle tuntureiden korvike. Tai usein ihan sellaisenaankin levon tuova näkymä, maisema, paikka – mielentilakin.

Ja sitten sokerina (karvaana kalkkina?) pohjalla, oululaista osaamista? Siilot!

Edelliset kuvani niistä täällä ja täällä (tuon jälkimmäisen linkin takana ovat ihan ehjänä vielä).

Ajattelin, että ottaisinkohan tästä näkymästä vuoden kuukausikuvakohteen. Viime vuonnahan sellaista minulla ei ollut, mutta kahtena edellisenä oli: katsohan 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Ideana on, että otan kerran kuussa kuvan täsmälleen samasta paikasta. Vuodenajat, valo tai tässä uudessa ideassa, tuho/uusi nousu?, näkyvät… ? Olisikohan tämä passeli kohde tai onko muita ehdotuksia?

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pikkuisen parempi perjantaipöperö

Viini-lehden eilen tulleessa uutiskirjeessä oli siikafile-ohje, joka herätti mielenkiinnon, – ja niinhän pehtoorin kauppalappuun kirjoitin piipahduksen kauppahallissa: tuo siikafileitä ja scampeja.

Ja ohje menee hieman soveltaen näin:

Mausta siikafileet suolalla ja pippurilla. Jätä maustumaan siksi aikaa kun teet lisäkkeenä tarjottavat jättikatkaravun pyrstöt.

Kuivaa sulatetut jättiscampit talouspaperilla. Kuumenna oliiviöljy ja freesaa hienonnettu sipuli ja valkosipuli. Lisää joukkoon katkaravunpyrstöt ja jatka vielä paistamista. Purista joukkoon limemehua, mausta pippurilla ja ripauksella suolaa.

Viimeistele lisuke leikkaamalla joukkoon runsaasti kevätsipulin vartta ja persiljaa. Lusikoi joukkoon smetanaa ja kiehauta. Tarkista maku.

Paista siikafileitä voissa rapeiksi. Nosta siika lautaselle ja lusikoi ravunpyrstösoosia kalan päälle.

Eihän se huonoa ollut. Lisänä oli voilla muhennettuja puikalaperunoita. Hmmm… .

Ja kun ruoka oli normia parempaa, katsoin tarpeelliseksi etsiä viinikaapista jonkun vähän tavallista paremman viininkin: Dreissigacker Bechtheimer Riesling 2007. Ostettu meille jouluviiniksi pari vuotta sitten. Muistaakseni silloin ostettiin kaksikin pullollista, joista toinen todella nautittiin jouluna jokunen vuosi sitten – ja joka tapauksessa tänään nautittiin yksi. Hyvinkin jo kypsynyt oli tämä.

Rheinhessenin valkoviinit ovat lemppareitani (heti Alsacen jälkeen) ja tässäkin takuuvarmasti kukkaisuutta, makeaa sitruunaa, ja raskasta [positiivisessa mielessä] suuntuntumaa. Oli siialle ehkä aavistuksen liiankin tuhti, mutta toisaalta niin oli siialle tehty rapusoosikin. Mutta varsinkin ravut ja viini sopivat toisilleen… Mutta siis: kannattaa muistaa, että Rheinhessen ja Rheingau tuottavat (heti Alsacen jälkeen :)) erinomaisen hyviä riesling-viinejä.

Ja minä kun olin alunperin ajatellut tässä illan päälle vielä hieman toimitustyöhommia tekeväni. Saahan sitä ajatella!

Luulen, että Jää vie minut, Mamma Mian kun olen jo nähnyt: sekä leffassa että Broadwayllä (tuliko hieman leuhkittua, no joo, mutta oikeasti Broadwayllä [ainoan kerran elämässä] Mamma Mia nähtiin, ja samana päivänä paljon muutakin, jota on enää vaikea uskoa todeksi! Ks. vaikka. KLIKS)

Huomenna pääsen ulos! Jo nyt siitä hyvä mieli.

Niitä näitä

Hipiä huollettu

Nyt on naama putsattu ja puleerattu, hipiä freesi ja fiini! Ajelin töistä suoraan kasvohoitoon, ja ihan kuin isommankin rempan olisin itselleni suonut: timanttikuorinta rulettaa!

Minullahan tämä naamavärkistä edes satunnaisesti huolehtiminen on vähän kuin äidinmaidossa saatua; äitini, joka avioiduttuaan ja Ouluun muuttaessaan oli jo merkonomin tutkinnon suorittanut, mutta sitten vielä esikoisensa (meitsin :)) saatuaan suoritti myös kosmetologitutkinnon.

Alla luokkakuva vuodelta 1959 (otin kuvan koulun www-sivuilta, äidillä (alh. vas.) olisi albumeissaan parempi otos, mutten nyt tähän hätään sitä lähde skannailemaan); tuo oli Oulussa ensimmäinen vuosikurssi.

No ammatikseen äiti ei ole koskaan noita töitä tehnyt, mutta piti huolen, että me kakarat pidettiin murkkunakin naamat jotensakaan puhtaina ja suhteellisen finnittöminä. Ja edelleenkin hän itse pitää kasvonsa ja erityisesti kätensä paljon huolitellumpana kuin minä koskaan; kynnet ovat aina kauniisti viilattuina ja lakattuina. Ei ole vuosikymmenistä kiinni huoliteltu ulkonäkö.

… hieman samassa teemassa… haluaisin tämän minun sosiaalisen median ”ulkokuoreni” = blogin ulkoasun tuunata uudeksi, mutta kun ei oikein taito riitä muutoksiin joita haluaisin tehdä. Ehkä viikonloppuna kuitenkin jotain bannerikuvan vaihtoa isompaa yritän. Huomenna jo perjantai? Tällaiset työviikot on aikas soppeleita. 🙂

Niitä näitä Yliopistoelämää

Laiska töitään luettelee, mutta silti …

Alusta loppuun … Ken tästä käy…?

Kellokorttilaisena en ole enää kohta kymmeneen vuoteen ollut, mutta ei fleximistä ”vapautuminen” ole yhtään opettanut viivästyttämään töihin menoa.

Hämärästi muistan joskus väittäneeni, että olen oppinut, ettei lomalle lähtiessä saa tehdä kaikkea ihan valmiiksi, ettei saa siivota työpöytää putipuhtaaksi ja sen näköiseksi, että kaikki hommat on tehty. Pitää jättää jotain pahasti kesken, jotta on hyvä ja helppo palata ja jatkaa. Tämän erinomaisen hyvän oppini olin näköjään joulun alla totaalisesti unohtanut. Niin oli kodikasta ja siistiä duunissa…

Harhainen käsitys, ettei olisi kovasti tekemistä, ei kuitenkaan kauan ollut vallalla. Päinvastoin puolelta päivin olin jo saanut kalenterin vähälukuiset tyhjät aukot täytetyksi ja tullut luvanneeksi tekeväni yhtä sun toista.

Ihan niin kuin ei muutenkin olisi tammi-helmikuu jo ylikuormitetty niin ettei mitään rajaa. Olen kovasti jo marraskuusta asti miettinyt, miksi viime vuonna tähän aikaan – kun vielä autuaasti vuorottelin – ilmoitin pitäväni yhden täysimittaisen luentosarjan harjoituksineen. No, ei siinä mitään, niinhän minä olen jo tehnyt kauan aikaa, mutta että uudesta aiheesta!! piti lupaamani. Minulla olisi ollut kolme, oikeastaan neljä valmista luentosarjaa, jotka olisivat olleet ihan passeleita, mutta ei: vuorotteluvapaalainen R. lupaa että yo-lehtori R. – mahdollisesti virkaansa palattuaan – luennoikin uuden satsin väestö- ja sosiaalihistoriasta ja niiden tutkimuksesta!

Joku kuningasajatus kai oli, että saisin uuden luennon rakentamisesta aineksia kahteen artikkeliin, jotka on myös määrä tässä kevätlukukaudella saada valmiiksi ja painoon. Ihan kuin synergiaetuja kai tavoittelin, ja niinhän tiedeyliopistossa kuuluukin tehdä: yhdistää opetus ja tutkimus. Voi pyhä yksinkertaisuus! Onpa sitä oltu yleviä ja omaan aikaansaapuuteen uskovia!

Eikä siinä vielä kaikki: huomenna tulee arvioitavaksi yksi 300-sivuinen väitöskirjan käsikirjoitus ja maanantaina aloitamme ”uuden uljaan kandiseminaarin”. Tarkoittaa että reilut kaksikymmentä uutta opiskelijaa ja lisäksi vanhat, jotka ovat roikkuneet semmaporukassa turhan kauan, on ohjattava tutkimuksen kiehtovaan maailmaan, – ja muun muassa etsittävä kaikille uusille opinnäytetyön aihe! Ja tietty kaikki ”normaali” ohjaustoiminta, työryhmä- ja byrokratiahommat tähän päälle.

Jos minä näistä kahdesta kuukaudesta kunnialla selviän, niin kyllä sitten paukuttelen henkseleitä! Mutta ei siis auta kuin kahden kännykän taktiikalla mennä päin uutta lukukautta, ja toivoa parasta, pelätä pahinta.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Uusia ja vanhoja kuvia: Umbrian kuukausi kuvina

Olenpas vastoin tapojani tehnyt yhden uuden uudenvuodenlupauksen. Teen kuvakirjan tästä vuodesta. Jokaisen kuukauden highlighteja tai tavanomaisuuksia kuvailen; muutaman sivullisen verran kuvaan jotain omasta ja perheen elämästä ja sitten teen niistä (Ifolorilla tai muulla kuvapalvelulla) kuvakirjan. Onhan minulla tämä blogi jo päiväkirjana, mutta enhän minä tänne juuri henkilökuvia laittele, en niitä ainutkertaisia juttuja nettiin tulosta. Paljonhan tänne kirjoittelen, paljon kuviakin laitan, mutta se ”elämä” ei ehkä näy ihan todellisena… Niinpä nyt aloitan tai ainakin yhden vuoden tallennan järjestelmällisesti jotain jokaisesta kuukaudesta.

Ajatus on kypsynyt tässä kun tein (syksyllä ja ) joulun alla kuvakirjaa meidän viime toukokuusta. Meidän Umbrian matkastamme tein liki satasivuisen kuva(ja teksti)kirjan lahjaksi nuorisolle ja ystäville, kaikille niille, jotka Villa Francossa luonamme kävivät (= kahdeksan kirjaa yhteensä).

Yläkuvassa meidän makkari, alhaalla keittiö.

Perkasin 3000 kuvaa ja niistä noin 300 kelpuutin muokkauksen jälkeen kirjaan, ja editoin blogimerkinnät vihkoseksi, 50-sivuiseksi matkapäiväkirjaksi (täällä se on) ja lisäksi laitoin kuvasivustolle liki 600 kuvaa koko matkalta. Videopätkä talolta on vielä julkaisematta mutta tullenee piakkoin….

Umbrian matkasivu matkapäiväkirjoineen ja kuvalinkkeineen on täällä. Sieltä pääset myös kuvapankkiin: tervetuloa kevääseen ja valoon: KLIKS.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Uutena vuonna Espanjassa syödään viinirypäleitä muodossa jos toisessa. Ei ihme. Ovatkin nyt erinomaisen hyviä. Josko tarvitset loppiaiseksi hyvän jälkkäriohjeen niin kokeilehan tästä… Edellyttäen ettei tipaton tammikuu ole alkanut…

Viinirypälesalaatti

1 kg tummia ja vaaleita rypäleitä

4 dl vettä
1½–2 dl sokeria
2 kanelitankoa
1 dl sitruslikööriä

kastike

300 g ranskankermaa
½ dl sokeria
2–3 rkl sitruslikööriä

Irrota rypäleet tertuista, pese ne ja aseta lasimaljaan. Keitä vettä, sokeria ja kanelitankoja noin 15 minuuttia. Mausta liemi liköörillä ja kaada kuumana rypäleiden päälle. Anna maustua viileässä pari tuntia. Vatkaa ranskankerma ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi ja mausta kastike liköörillä ja tarjoile se erikseen.