Reija

Kohti talvea

Leivinuuni lämpiämässä kun tulin äsken kotiin. Talvi? Ei nyt ihan vaikka kylmä onkin: aamuviiden jälkeen [kun tyttären kanssa tekstailimme ;)] oli -6 C. Leivinuuniin voisi laittaa puuron, ohraryynipuuron, aamuksi hautumaan. Se olisi hyvää, niinkuin olisi ruisjauhopuurokin. Tuli vain mieleen kun äiti kertoi ja kehui sitä sairaalassa saaneensa.

En muista, milloin olisin viimeksi syönyt. Tekisinköhän oikeasti sitä huomenaamulla? Haudutusaika takaisi sen, etten duuniin hipsisi ihan tolkuttoman aikaisin niinkuin tässä lähimenneisyydessä on tullut tehtyä. Säällinen aika duuniin menolle olisi kahdeksan. Minun keholleni, työtavoilleni, unentarpeelleni, (bio)rytmilleni, ajankäytölleni, keskittymiselleni – kaikin puolin paras aika mennä töihin on kahdeksan. Ei seitsemän, – tai puoli seitsemän!

Huomenna menen kahdeksaksi. Huomenna on seminaaripäivä. Ja tänäänkin kävi eräskin seminaarilainen neuvonpidossa. Yhdessä valmistuvassa kandityössä taitavat toimijoina olla pehtoorin esi-isät, sukulaiset ainakin. Miehen täysikaimakin kun ko. tutkielmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella. Mielenkiintoista.

Nyt vielä vähän lueskeltava, ja sitten alkaa Taivaantulet! Odotukset on korkealla. Aurinko ei.

Kävinkö lenkillä? – En. Ja siitä olen itselleni vihainen, myrtsinä ainakin.

Vanhemmuus

Näkemiin, pikkuinen!

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnan
en tahdo tietäs kaventaa kun nään sun kasvavan
sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen
oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen
Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin
huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin
mä toivon että pärjäät yli yön huomiseen
oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.
Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Maaritin live-esitys täällä
http://youtu.be/Sc3k2sI8XME

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kyynelehdinkö aamuvarhain lentokentällä? – Ehei, hädin tuskin silmänurkat kostuivat.
Mutta palatessani oli tiensivuun pari kertaa pysähdyttävä, ryhdistäydyttävä, – eikä itkulle loppua näy…

Niitä näitä

Kalentereita ja päiviä

Kun tämä hammastahnatuubi on loppu, on jo varmasti marraskuu. Kahden viikon päästä kandiseminaarissa on enää kahdeksan työtä käsiteltävänä. Kun kaikki nämä hiukseni on sentti, pari kerrallaan jo leikattu pois, on vuosi jo kulunut, … Ennen reissua ehdin käydä vielä neljästi lenkillä. Siitä on melkein päivälleen 37 vuotta, kun olimme ensimmäisillä treffeillä. Kuusi allergiatablettia riittää vain viikonloppuun ja on tasan viikko siitä kun kävin ihotautilääkärillä.

Lasken aina kuukausia ja asioita eteenpäin. Viikkoja ja tapahtumia taaksepäin. Ajattelen, että niin ja niin monta päivää siihen ja tähän. On jo kulunut niin tai näin kauan tuosta ja tästä. Kalenterissa en ole koskaan oikeassa päivässä: aina eteen- tai taaksepäin laskemassa.

Onhan tästä ollut puhetta ennenkin…

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
(Juice Leskinen)

Niitä näitä

Ajan kerroksia

Aamun myrskyssä, vielä hämärässä merenrannassa, ei ollut mukana kameraa (kuvat eiliseltä aamulta), ei musiikkia. Välillä tuuli niin kova, vastainen, että vaikea edetä, keltaisia ”haavanlehtitrombeja” nousi aina yhtäkkiä, ulkoilman raikkaus tuntui menevän ihon läpi. Tummaa taivasta vasten tämä värikylläinen, erikoinen syksy näyttäytyi liki maalauksellisena. Välillä kuin piirretyissä. Epätodellinen olo. Hyvin epätodellinen.

Todellisuus kyllä pian läsnä. Sairaalaan menin käymään; äiti – taas – siellä.

Pois tullessa ajatuksena käydä Kädentaito-messuilla, mutta jonot jo parkkipaikalle niin valtaisat, että totesin, ettei taida olla minulla aikaa … Kotona lukemista odottelemassa.

Ja iltapäivällä sitten ajelimme Muhokselle. Kummityttäremme vauvan kastajaiset tai ristiäiset, ihan miten niitä nyt haluaa nimittää. Kauniit nimet pienelle pojalle annettiin. Oli merkillistä pitää vauvaa sylissä. En muista, en todellakaan, milloin viimeksi. Ja pehtoorin kanssa todettiin – kun vieraiden lapsia, leikki-ikäisiä, katseltiin, ettei ole meidän lähipiirissä, ei suvussa, ei ystävillä pieniä lapsia. Niitä näkee nykyään hyvin harvoin. Hämmästyttääkö tuo? No ei. Olikin tosi mukava kun meidät oli kutsuttu. Oli ilo.

Nyt väsy. Hirmuinen väsy.

Niitä näitä

Vielä kerran, Jose!

Oiskohan nyt olleet pitkän aikaan viimeiset Meksiko-pilheet jotka järjestän … Joskin jo nyt salsa ja guacamole onnistuivat…

Tänään – taas – huikeasta aamulenkistä lähtien kaikenmoista…

Elämä on,..

Niitä näitä Vanhemmuus

Sekavaa aikaa

Venähtihän se, että pääsimme ruokapöytään… Vaikka lähdinkin töistä kovin aikaisin.

Eihän meillä yleensä perjantaisin ole ketään seurana. Kaksin syömme … useimmiten.

Maistelin ruisleipää, graavilohisiivua sen päällä. Mietin, miltähän ne maistuisivat, jollei olisi saanut niitä pitkään aikaan. Ei vaikka vuoteen? Makustelin ja mietin niin hiljaa, että en juuri kuullut, mitä ympärillä puhuttiin. Ajattelin, että pitäisi makustella ensi kesänäkin, samoin ajatuksin. Siinä puuhiiligrillissä paistettua entrecotea, meksikolaisia perunoita, pampoenmoes (eteläafrikkalaista kurpitsaa, nyt myynnissä, suosittelen ks. ohje) tehdessä ja syödessä mietin, että milloinhan seuraavan kerran tällä kokoonpanolla istumme ruokapöydän ääressä…

Ruokapöydässä oltiin koko perhe. Tyär ja Juniori tulivat. Katseltiin tyttären Meksikon kuvat, ennen kuin lähtee ottamaan uusia. Kaikenmoisia käytännön juttuja setvimme. Lettuja hillojen kera nautimme.

Samalla – taas – nousee pintaan ajatus siitä, että sehän oli eilen, vasta eilen, Oulussa, täällä meidän lintukodossa, työkaverin tyttö, meilläkin käynyt, … – hetken pysähdyn mietin, olihan se tänään kun töissä koulupuukotuksen uhriksi joutuneen tyttären isän kanssa juttelimme, … näinkö lähellä on väkivalta, uhriksi joutuminen, nuorten pahaolo, sattuma kohtalona?

Oma tytär sanoi, näetkös: Oulussakin voi sattua, ei vain Meksikossa … Kyllä, kyllä tiedän, että sanojensa tarkoituksena oli lohduttaa, että olisi pistettävä asioita järjestykseen, suhteutettava.

Samaan aikaan radiosta soi J. Karjalaisen ”Hän” (aika paha ajoitus!) ja pian alkoi Vain elämää, jossa juuri tänään Laura Närhi ja tietysti ”päästän sut pois”.

Ja kaiken tämän keskellä on kaikkea. Aika paljon kaikkea. Meidän nuoret käyttää sanontaa ”se oli sekavaa aikaa”. Minäkin voisin nyt käyttää sitä: on vähän sekavaa aikaa… Taas kerran työ auttaa. Ja ystävät.

Yliopistoelämää

Näytösväitöksessä

Kävinpähän äsken ”teatterissa” tai ainakin yliopiston Saalastinsalissa katsomassa näytösväitöksen. Se esitettiin ensimmäisen kerran keväällä 2008 yliopiston 50-vuotisjuhlavuonna, mutta ajankohta sattui olemaan minunkin juhlavuoteni, olimme juuri tuolloin tyttären kanssa Hainanin saarella ja Kantonissa (Guanzhou) Kiinassa, joten näkemättä jäi.

Ja muut, myöhemmät näytökset ovat olleet suljettuja tilaisuuksia ja/tai Oulun ulkopuolella, joten en ole päässyt näkemään. Mutta tänään. Oli (kai) esimiehen emeritusprofessorin jäähyväisnäytös, joten oli viimeinen mahdollisuus päästä tämäkin taiteellinen nautinto kokemaan. Kyllä kannatti.

Eipä ole väitökset paljon 300 vuodessa muuttuneet. 😀

Näytösväitös esitteli akateemista väittelyperinnettä. Pääjuonena on P. N. Mathesiuksen väitös Upsalan yliopistossa. Näytelmä noudattelee 1700-luvun käytäntöjä ja Mathesiuksen väitöskirjaa, mutta vallan mainiosti on mukaan saatu viittauksia nykypäivään.

Näytösväitöksessä roolijako oli seuraava:
vas. yliopistonlehtori Timo Sironen (väittelijä eli P.N. Mathesius),
rehtori Lauri Lajunen (kustos) ja [emeritus]professori Jouko Vahtola (opponentti).
Kustoksen piikaa esittää näytösväitöksen kirjoittaja yliopistonlehtori Maija Kallinen.

Rehtoria lukuun ottamatta näyttelijät ovat kaikki meidän käytävältä, historiatieteistä. Niin ja kuiskaaja on meidän uusi dekaani, ruotsin proffa. Jotta kovin on tuttua tuo porukka.

Enkä ottanut edes kameraa mukaan, joten oli mukava ja aika erikoista vain seurata tapahtumaa, ilman Canonin kanssa tuhraamista. 🙂

Niitä näitä Vanhemmuus

Iloton lahja

Hiljalleen

putoan

alas

– en romahda, en loukkaa itseäni.

Mutta itken.

Alakulo valuu sateen kanssa hiljalleen, harmaana.

Tekee oikeasti mieli heittää pienen särön saanut kakkuvati keittiön kiviseen lattiaan.

Kuvitella, että se helpottaisi. Vaikka tietää ettei niin olisi.

On vain oltava. Mietittävä, vaikka töitä.

Niitä riitti tänäänkin, ihan jonoksi asti oli ovellani kävijöitä. Oikeastaan koko päivän.

~~~~~~~~~~~~~~

Pidän lahjojen hankkimisesta, antamisesta erityisesti.
Ja lentolippujen ostamisessa on aina sellaista iloista hyvää hyrinää,
malttamatonta odotuksen tunnetta.

Luulisi, että lentolippujen ostamisessa lahjaksi olisi paljon verrattomia vireitä,
onnen rippuja, odotuksen iloa ja kutkuttavaa kivaa kihelmöintiä.

Nyt ei ollut.
Ostin juuri esikoiselle lahjaksi lentoliput: Oulu – Helsinki – Lontoo – Dallas – Monterrey.
Lahjan saaja sai toissapäivänä työviisumin Meksikoon – ”toistaiseksi”,
ja äsken kiitti lentolippu-lahjasta.

Minua ahdistaa.

Bloggailu Niitä näitä

Lokakuisia juttuja

Vielä sunnuntaina työhuoneeni ikkunasta näkyi villiviinin lehdet, aurinko, lämpökin. Tänään ei enää.

Pehtoori on putsannut pihan, leikannut pensaat ja villiviinit, haravoinut kaikkinaisen ylimääräisen … vaikka on toki koivuissa vielä keltaisia lehtiä. Tänään sumua, usvaa, aamuvarhain Linnanmaalle ajellessa ei näkyvyyttä juuri ollut. Keskipäivällä sumu nousi uudelleen. Teki mieli kovasti lähteä ulos kuvailemaan, mutta eihän se nyt niin vain onnistukaan.

JOs oli kesä huippu, niin ovat olleet myös syksyn keltaiset puut, oranssit pihlajat, iltojen lämpö, lounatuulet; ne ovat olleet jotain mitä Oulussa harvoin tässä määrin näkee.

Viime viikolla asettamaani kyselyyn on käynyt 32 antamassa vastauksensa. Kiitos siitä. Noin 10 % lukijoista ”jättää jälkensä” tuulisiin juttuihini. 🙂 Ja ”yliopistoelämä” ja ”ruoka ja viini” veivät kaikkein suurimmat ”äänisaaliit”. Kun oli mahdollista klikata vain yksi mahdollisuus oli eräs vastaaja keksinyt keinon vastata enemmänkin, ja hän klikkasi ”Other” ja kirjoitti vapaaseen kenttään ”kaikki”. Oivallista.

Liki viidennes lukijoista seurailee Tuulestatemmattua enimmäkseen reissuraporttien takia. Ja tuo syyslomakohteemme arvuuttelu saavuttikin melkoista vilkkautta. Rooma, Dublin, Malta, Sisilia, Sardinia, Reykjavik olivat arvauksia. Vinkkinä olin täällä kertonut, että ennenkin on käyty ja että saarta kohti matkataan. Siis Madeiralle mennään. Kymmenen vuoden jälkeen sinne uudelleen. Syyslomalla 2003 oltiin siellä, ja silloin tietty lapset mukana.

Se oli ensimmäisiä reissuja, jolta tein perusteellisen matkaraportoinnin nettiin kuvineen ja juttuineen. http://www.satokangas.fi/Matka/Madeira/madeira.htm

Edellisellä reissulla ei levadoille, patikkapoluille menty, mutta nyt on haaveissa ainakin pari päiväpatikkaa Funchalista käsin tehdä. Viimeksi asuimme pääkaupungin keskustassa, mutta nyt olen varannut hotellin ranta-alueelta, kaupungin reunalta. Puolensa ja puolensa.

Mutta sinne on vielä aikaa. Vielä on paljon sitä ennen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Hih! Ihan kuin yksi keskustelu tänään…

Yliopistoelämää

Viranhakuprosessi etenee

Tänään päättyi hakuaika professuuriin. Oppiaineessa toivoimme runsasta hakua, arvelimme, että tusinan verran olisi hakijoita, ja (hieman epävirallisen tiedon mukaan) tänään klo 15 hakuajan umpeuduttua hakijoiden määrä oli 15. Aika hyvin.

Eikä ollut vähäinen se kollegojen määrä, joka tänään hakemuksiaan viimeisteli. Suunnilleen joka toisesta huoneesta käytävämme varrelta on Suomen ja Pohjois-Euroopan historian virkaan hakija.

Sitten hakijoita on muutama Jyväskylästä, kolme Helsingistä, ja paria en tiedä…

Minä en hakenut. No? Minä en halua professoriksi. … Ainakaan pidemmän päälle, joskin meneehän se tämä vuosi. 😉 Kai.

Pidän yliopistonlehtorin duunistani, – ja ihan vaatimattomuuttani voin todeta, että olen siinä hyvä. Ainakin parempi kuin mitä olisin professorina. Omassa virassani on minulle sopivasti hommia. Vaki-professorina pitäisi tehdä niin paljon enemmän tutkimusta, hankkia rahoitusta ja olla vähemmän tekemisissä opiskelijoiden kanssa… Sitä paitsi en aio enää olla yliopistolla kovin kauaa, en kovin moniaita vuosia.

Eikä vähäinen syy hakemattomuuteeni ole sekään, että millään muotoa en ko. virkaa tulisi saamaan. En millään. Hakijoiden joukossa on sellaisia (enimmäkseen miehiä), jotka ovat ehtineet, kyenneet, osanneet ja halunneet meritoitua paljon enemmän kuin minä, joten eipä olisi minulla mitään jakoa tuossa skabassa.

Mutta ei sillä väliä. Minulla ei ole koskaan ollut tavoitteena päästä professoriksi. ”Happamia sanoi …. ”? – Ehkäpä niinkin, mutta en minä silti halua.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Suoraan töistä ajelin ihotautilääkärille, joka totesi, että käsieni kevättalvesta asti jatkunut ”halkeilu” johtuu iästä; hyperkeratoosiin sain salisyylihappoa. Vanha olohan tästä kaikesta tulee. Huoh. …