Aamun myrskyssä, vielä hämärässä merenrannassa, ei ollut mukana kameraa (kuvat eiliseltä aamulta), ei musiikkia. Välillä tuuli niin kova, vastainen, että vaikea edetä, keltaisia ”haavanlehtitrombeja” nousi aina yhtäkkiä, ulkoilman raikkaus tuntui menevän ihon läpi. Tummaa taivasta vasten tämä värikylläinen, erikoinen syksy näyttäytyi liki maalauksellisena. Välillä kuin piirretyissä. Epätodellinen olo. Hyvin epätodellinen.
Todellisuus kyllä pian läsnä. Sairaalaan menin käymään; äiti – taas – siellä.
Pois tullessa ajatuksena käydä Kädentaito-messuilla, mutta jonot jo parkkipaikalle niin valtaisat, että totesin, ettei taida olla minulla aikaa … Kotona lukemista odottelemassa.
Ja iltapäivällä sitten ajelimme Muhokselle. Kummityttäremme vauvan kastajaiset tai ristiäiset, ihan miten niitä nyt haluaa nimittää. Kauniit nimet pienelle pojalle annettiin. Oli merkillistä pitää vauvaa sylissä. En muista, en todellakaan, milloin viimeksi. Ja pehtoorin kanssa todettiin – kun vieraiden lapsia, leikki-ikäisiä, katseltiin, ettei ole meidän lähipiirissä, ei suvussa, ei ystävillä pieniä lapsia. Niitä näkee nykyään hyvin harvoin. Hämmästyttääkö tuo? No ei. Olikin tosi mukava kun meidät oli kutsuttu. Oli ilo.
Nyt väsy. Hirmuinen väsy.