– Hyvinhän se meni. Mutta kyllä minä vielä laitan lähetteen ultraan. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Kun keski-ikäisellä on tällaisia oireita niin hyvä se on vielä ultralla varmistaa… [huom. paino sanalla ”keski-ikäisellä”, – siis ei ”ikääntyvällä”, ei ”seniorilla”, ei ”iän karttuessa”, ”väistämättä kremppojen vähitellen lisääntyessä”, vaan keski-ikäisellä! Keski-ikäinen on lähempänä nuorta kuin vanhusta!]
– Sitä paitsi ultralla näkee todella tarkasti. Voidaan sitten eliminoida kaikki muutkin pois: varsinkin kun olet noin hoikka niin ultrassa saadaan todella tarkka ja hyvä kuva. [huom. paino sanalla ”hoikka” – pikkuisen kyllä mietin, että olisiko keski-ikäisellä tai ehkä jo ikääntymisen alussa olevalla mieslääkärillä sittenkin syytä harkita rillien hankkimista?]
Olin aamulla vatsan tähystyksessä. Väistämättä se oli edessä, sillä pari kuukautta tässä on näiden dyspepsia oireiden (ylävatsakivut) kanssa elelty. Minä joka en koskaan – juuri koskaan – sairasta mahallani mitään, olen mahakatarrin (gastriitti, dyspepsia, ei refluksi, vaan ”tavis” ;)) vuoksi käynyt aamulla nielemässä letkun ja selvinnyt siitä – ymmärtääkseni, ehkä – hieman tavallista helpommin.
Eihän se mikään riemullinen kokemus ole, mutta ei se kauan kestä, eikä aiheuta kipua. Verrattuna moniin, moniin hammasremppoihini niin melkein pikkujuttu. No ei sentään, mutta ohi on. Ja mikä parasta: nou hätä. Ei löytynyt, ei näkynyt mitään erityistä. Epikriisin mukaan kaikki oli ”tavallista”, ”normaalia” tai ”ei-poikkeavaa”. No biopsioiden (koepalojen) tulokset ovat vielä tulossa, ja sinne ultraan vielä mentävä, mutta ei mahahaavaa, ei palleatyrää, ei mitään näkyvää häikkää. Ihan tavallinen mahakatarri tai siis dyspepsia – kuten kuulemma nykytermi kuuluu – se on.
Kirjoittaessaan lausuntoa lääkäri katseli näyttöä, josta näkee, että työterveyden lähetteellä olen vastaanotollaan, ja kysyy: ”Olet yliopistolla. Missäs tutkit ja opetat?” – Historiahan se minun juttuni on. – Ai humanisteillakin niin kiire, että stressiä on vatsaan asti.”
No ihan stressin syyksi tätä toistakaan [helmikuussa 2012 lievempi versio tästä] mahakipuilua ei voitane pistää. Ja minkä stressin? Jo helmikuussa työterveyslääkärin kanssa tulimme siihen tulokseen, että pääasiallisin syy pötsin ongelmiin on ollut runsas särkylääkkeiden käyttö. Sehän sattui nyt nimittäin peräjälkeen, että hammasremppojen (= implanttiruuvien asennus) ja lievän aivotärähdyksen (muistatteko kaaduin tilhiä kuvatessa) takia jouduin syömään Buranaa (= ibuprofeenia), joka minulta oli jo kolme vuotta sitten samojen mahaoireiden vuoksi kielletty. Eikä mitään lasten 200 mg Buranaa, vaan 600 ja 800 milligrammaisia, ja taas minä napsin niitä melkein kuin karkkeja, ainakin muutamia viikkoja. Minä kun en osaa sairastaa ja töistä pois olla, joten sitten siis syödään Buranaa. Ja se ei ole hyväksi keski-ikäiselle hoikalle naisihmiselle. 🙂
Tässä on nyt ruokaremppaa tehty: välillä jätin kahvin kokonaan pois, nyt sitten vain se yksi pakollinen aamukahvi, sitrushedelmät ovat liki pannassa, Sodastream on käyttämättömänä, kovin rasvaisia safkoja meillä ei ole harrastettukaan, eikä väkeviä, Buranan tarvetta ei onneksi ole enää ollutkaan.
Ruokaremppaan on kuulunut myös syömisen lisääntyminen: kun mussuttaa banaania ja juo jukurttilitkuja parin tunnin välein, niin katarri ei ärsyynny. Mutta eihän tuommoinen jatkuva pahan olon välttämiseksi syöminen erityisen hoikentavaa ole: päinvastoin! Joten se siitä lääkärin kommentista.
Viiniä nautin tässä välillä hyvin rajallisesti, mutta! Ette ehkä usko, mutta minulla on vankkaa empiiristä tutkimustietoa: punaviini relaksoi mahakatarria. 😉 Ne aamut, jotka herään aamuneljältä/viideltä ylävatsakipuihin [”kuin nyrkki olisi rinnan alla”], eivät ole koskaan olleet punaviinin nauttimisen jälkeen. Kipuherätykset ovat olleet arkiaamuisin. Eikä niitä ole ollut ihan vähän.
Tässä iässä, näillä eväillä… helpotushan tuo juttu oli … siitäkin huolimatta, ettei ”nollatulos” mitään parantanut – ei se kipu mihinkään ole hävinnyt. Vain huoli on hävinnyt.
