Reija

Nyt on uusia tuotteita Tuulestatemmatun keittiössä, ja onpa niistä ilosanomaa levitettävä teillekin.

Olen koko syksyn syönyt Alpro-jukurtteja. Viilit ja paljolti rahkat ja Skyrit ovat jääneet kauppaan, mutta Alpro-tuotteita on tullut testatuksi. Ehdoton lemppari on kookoksella maustettu perusjukurtti. Sitä ja mysliä aamiaiseksi, jo vain lähtee päivä käyntiin.

Kun viikonlopuksi (tyttären iloksi) tein aika valtaisan satsin lappuskaa (= lappa/vispipuuro) niin kokeilin myös sen kanssa tuota kookosjukurttia (kuvassa tavisversio). Siitähän tuli gourmettitason herkku. Vaikka jälkkäriksi. Tyär ja Pehtoorikin söivät noin mielummin kuin kuohukerman kanssa (ne kalorit, ne kalorit!).

Sitten toinen alpro-viritys oli mökillä; tein pannarin Alpro-makumaitoon. Muutoin ihan ”Kujan paras pannukakku” -ohjeen mukaan, mutta maidon tilalla tuoremantelijuomaa. Kuvassa alla tosin on kookosta, ja varmasti sitäkin vois varmasti käyttää pannarin tekoon. Vielä en ole kokeillut, millaista tulisi jos tekis kaakaon tuohon – ehkä kohta kun istahdan telkkarin ääreen katsomaan Cartier-Bresson -dokkaria, voisin iltapalaksi nauttia kookos-kaakaon.

Niin mutta siitä pannarista vielä: tuli vähän mantelinen maku siihen, ei tarvinnut sitten hilloa tai sokrua niin paljoa. Nuoretkin tykkäs. Varmaan noita muitakin makuja vois testata. Suklaamaidosta tehty pannari ja siihen satsuma-viipaleita ja vaahdotettua alpron vispiä päälle. Ei varmaankaan kovin huono.

Pehtoorin aamujukurttina on Creamy Mustikka. Huolimatta, että jukurtti on ”creamy” siinä ei ole tavallista jukurttia enemmän kaloreita. Sitten jotain, missä on kaloreita, mutta muutoin pitäisi olla huipputerveellistä ja on meidän keittiössä aika uusi juttu, on tämä:

Kookosöljyä olen käyttänyt mm. herkkusienten paistamiseen, tulipa wokkiruoan oheen oivallinen lisuke. Ja sitten broilersuikaleita olen siinä paistellut. Rypsi- ja oliiviöljyn tilalla olen tuota ruvennut laittelemaan, ja kyllä se maistuu hyvälle, – huolimatta siitä, että sen pitäisi olla kovin terveellistä! Sen sanotaan olevan niin terveellistä, että kehotetaan lusikallakin lappamaan, jollei keksi, mihin ruokaan sitä laittaisi. En minä nyt niin terveelliseksi ala, että öljyä ihan itekseen lusikoisin syötäväksi. Mutta kokeilehan – yksi edellytys tykkäämiselle on tietysti se, että pitää kookoksen mausta.

Liekö nämä ”terveyssapuskat” osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että keväällä äkäisenä aamuöisin vaivannut mahakatarrini on nyt ohi. Itse asiassa se taisi jäädä sinne Ligurian vuorille, sillä reissun jälkeen ei ole enää oireita ollut. Ehkä aika paransi. Pehtoori on kyllä huomautellut, että olisikohan pitkien työpäivien poisjäämiselläkin osansa asiassa. Niin tai näin, ohi on.

Ja sitten tähän loppuun jotain vähemmän terveellistä: kinkku-juustopiirakka! Eiliselle herraseurueelle tarjoamani Quiche Lorraine -mukaelman ohjeen lupasin, ja tässäpä se.

Pohja:
150g voita
4½ dl vehnäjauhoja
½ dl vettä

Nypi rasva ja jauhot (joihin olet sekoittanut leivinjauheen ) ryynimäiseksi seokseksi. Lisää kylmä vesi ja sekoita tasaiseksi. Anna levätä hetki jääkaapissa. Painele taikina irtopohjavuoan (24 cm) pohjalle ja hiukan reunoille. Esipaista pohjaa 15 minuuttia parisataa-asteisessa uunissa.

Täyte:
200 g Emmental-raastetta
2 pkt filepekonia (punainen HK:n pekonipaketti)
4 dl kevytkermaa
4 munaa
mustapippuria (aika paljon pyörittelin myllystä)
1 rkl tuoretta timjamia silputtuna

Pinnalle kirsikkatomaatteja (oli monenvärisiä)

Pilko pekoni pieniksi suikaleiksi ja paista pannulla rapeaksi, valuta talouspaperin päällä.
Sekoita täytteen ainekset ja kaada esipaistetut vuoan päälle. Painele tomaatit pintaan.
Pistä piirakka takaisin uuniin, ja paista vielä noin 45 minuuttia.
Laita hyvissä ajoin (toisin kuin tuossa minun versiossani) leivinpaperi päälle, ettei pinta tummu liikaa.

Huolimatta että ruoassa on aika paljon kananmunaa, ei se ollut punaviinin ohella ollenkaan huono yhdistelmä. Päinvastoin tuhti juustomäärä teki siitä punaviinille hyvän parin.

Marraskuinen tiistai, joka oli pimeämpi kuin moni muu päivä vuodessa. Pimeämpi ja sateisempi kuin moni muu. Mutta nyt on mukava, liki valaistunut, olo.

Meillä oli Bordeaux-ilta. Tai itse asiassa ”Bordeaux maailmalla” -ilta. Minullahan on ilo olla ”vanhojen herrojen viinikerhon” toinen naisjäsen. Tämä maskuliinijäsenistä koostuva seura kokoontuu neljä kertaa vuodessa, ja kuinka ollakkaan nyt jo kolmannen kerran marraskuun kokoontumiselle ei tuntunut löytyvän mitään kokoontumispaikkaa, joten ilmoitin, että toki meidän Festaan voi tulla, jollei muualle päästä.

Ja meille tulivat. Minä ja yhdeksän viinimiestä maistelimme viinejä, jotka on tehty Bordeauxin ulkopuolella, mutta bordeauxilaisista rypäleistä. Missään vaiheessa en ollut luvannut, eikä missään vaiheessa edellytetty, että olisin tehnyt muuta kuin avannut oveni vieraille, mutta eihän se oikein meitsin maailmaan sellainen sovi. Joten pientä köksäilyä harrastelin.

Ja huolimatta siitä, että ranskalaiset viinit saatikka ranskalainen keittiö olisivat ominta aluettani, niin teinpä piirakan [Quiche Lorraine – laittelen joku päivä ohjeen…] , ja hieman muita tykötarpeita. Ja niistä huolimatta – vai niidenkin avittamana – oli todella mukava ilta. Kahdeksan miesvierasta ja Pehtoori viihtyivät pöydän ääressä useammankin tunnin.

Umbriasta liki neljä vuotta sitten tuotu Sangrantino Passito sai ansaitsemaansa huomiota. No sehän ei kuulunut illan teemaan, mutta sen halusin juuri näille ihmiselle tarjoa. Eikä turhaan.

Illan varsinaisen teeman mukaisesti viinit olivat viinejä, jotka on tehty Bordeaux-rypäleistä, mutta jossain muualla kuin Bordeauxissa. Mielenkiintoisia kaikki olivat, mutta edelleen tuli todettua, että Ranska viinimaana – ja sen jäljittelijät, seuraajat, matkijat etc., –  ovat minulle viinimaailma, jota en opi, eikä siitä tule minun kohteeni.

Mutta taas on yritetty oppia. Ja kuten sanottu: viini on hyväksi. Joskus jopa tiistaina. Hyvässä seurassa, oppien ja mukavia jutellen.