Reija

Viikko kuvia ja sukupolvien välissä

Kuvankäsittelyä. Sitähän se tämä viikko on paljolti ollut. Ja eloa ja oloa sukupolvien keskellä. Tänäänkin ihan huikea Apsu-päivä, maanantaina äidin luona ”konmarittaessa” (= kaappien siivousta ja tyhjennystä, kevätsiivousta) ja puhelinpäivystystä aina vähän.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Ja ohessa, välissä, ennen ja jälkeen kuvankäsittelyä: maanantaina on deadline kuvien palauttamiselle viikon päästä olevaan näyttöön, ensi viikolla sitten simultaaneja varten treenaamista. Ensi viikon torstaina on Torniossa tuotekuvaussimultaani, johon tehtävänanto jo eilen tulikin:

Kuvauksen kohteena tulee olemaan tiskiharjat. Tiskiharja/-t kuvataan sekä studiossa että miljöössä. Kuvauspaikalla on tiskiharjat valmiina. Kuvaaja voi ottaa mukaan omaa rekvisiittaa kuvausta varten. Myös kuvataideosastolla oleva tarpeisto on käytettävissä.
Tehtävä kokonaisuudessaan on laajempi (sisältäen kuvaussuunnitelman, aikataulun ja tarjouksen sekä kuvausosan) ja tässä siis ennakkotieto kuvauksen kohteesta – täällä paikan päällä saa sitten torstaina tarkemman tehtäväksiannon.

Ei riemulla rajaa, sillä ollaanhan tässä minun mukavuusalueellani: keittiössä!!
Mutta, miten kuvaat tiskiharjan sekä miljöössä että studiossa visuaalisesti mielenkiintoisesti ja ”myyvästi”?? Lyijykynät (joista siis reppasin) oli piece-of-cake tähän verrattuna. Olisiko ideoita?

Kaikki nämä tämän postauksen neljä kuvaa ovat samasta kuvasta muokattuja, ja lopultakin hyvin nopeasti ja vähillä säädöillä käsiteltyjä. Mutta eihän tämmöinen kikkailu jurya miellytä. On perusjutut osattava, eikä leikittävä millään preseteillä.

Toimintasarjan uusinnaksi harkitsin kuviani promoontiokulkueesta, mutta eipä niistäkään taida olla. Kaikkia kiinnostuneita varten ne ovat kuitenkin katseltavissa TÄÄLLÄ. Ihan erityistä huomiota kannattaa kiinnittää (uuden) rehtorin uuteen viittaan ja kunniatohtori Hannu Väisäseen. Ja kaikkinensa hienoon akateemiseen juhlaan …

Joka tapauksessa on perjantai, ja siltä tuntuu. Pian ”Vain elämää”. Sitähän tämä. Hyvää sellaista.

Historiaa

Kaikki on suhteellista

Ehdin lenkille aamuvarhain auringon paistaessa, mutta kyllä meinasi meren rannassa huumori loppua kun paleli, vaikka oli goretexia ja hanskoja ja kaulahuivia… ja kun puolenpäivän aikaan menin hakemaan Apsua ja äitiään, joka vietiin töihin, satoi räntää niin, ettei tahtonut eteensä nähdä ja auton mittari näytti + 1 C. Plussan puolella kuitenkin. Eikä ole ollut itikoita.

Iltapäivällä vielä tuijottelin epäuskoisena kalenteria KESÄkuu, ja päivämäärä vei menneisiin vuosiin. … Muistinpa, että juuri kesäkuun ensimmäisenä alkoi kieltolaki, siitä on 98 vuotta. Ja juuri kesäkuun ensimmäisenä Suomessa astui voimaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus (ihan yhtä aikaa miehille ja naisille, eikä se koskenut vielä paikallishallintoa, vaan ainoastaan samalla luotua eduskuntaa), siitä on 111 vuotta.

Kesäkuun alussa 150 vuotta sitten oli vielä kylmempi kuin nyt: Helsingissäkin oli koko toukokuun keskilämpötila ollut juuri ja juuri plussan puolella, ja järvet olivat kesän alussa jäässä lähes koko maassa. Edellisen vuoden (1866) sato oli syksyn halloissa mennyt, ja talvi oli eletty siemenviljalla, teurastettu karjaa ja saatu käsitöitä vastaan kruunulta vilja-apua. Kesäkuun 1867 alun kylmyys oli pelottava; olihan elanto riippuvainen vuodentulosta, ja se taas sääolosuhteista. Edellisen huonon vuoden jälkeen näytti tulevan vielä huonompi vuosi. Ja tulikin. Niin kuin tuli vielä vuodesta 1868.

Nälkä heikensi ihmiset ja sai kerjäläislaumat liikkeelle, joten tyyfus (lavantaudin yksi muoto) ja pilkkukuume sekä muut taudit tappoivat kokonaisia perheitä, kokonaisia kyliä. Varsinaisiksi kuolonvuosiksi tulivat vuodet 1867–68, joista jälkimmäisenä väestöä kuoli ennätysmäärä: 137 700 ihmistä. Nälkävuosina (1866–1868) kuoli noin kuudesosa Suomen silloisesta väestöstä.

Aivan, eihän se yhtään auta, että tuhannet ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin 150 vuotta sitten paljolti ankarien sääolosuhteiden seurauksena. Ei auta, ei. On vain hyvä muistaa, ettei meillä ole mitään hätää. Ei mitään hätää.

Se on hyvä muistaa.

Meri-Toppilan lenkillä. Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta vastakkaisesta nuolesta.

tai klikkaudu suoraan isoihin kuviin…. https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Meri-Toppilan+lenkill%C3%A4+1_6_2017/

Jokaviikkoinen soppamme

Astetta parempi sosekeitto – parsakaali & al.

Se Parempi Parsakaalikeitto

Kuvassa on ainekset, jotka tarvitaan, – ja sitten lisäksi paketti pinaattia (unohtui kuvatessa… 😉) .

3 salottisipulia
3 valkosipulikynttä
2 rkl oliiviöljyä
1 parsakaali
1 Rosamunda-peruna
8 dl kana- tai kasvislientä (5 dl Puljonkia + 3 dl vettä)
1½ dl ruokakermaa
70 g tuore/salaattipinaattia
1 pkt (150 g) vuohenjuustoa
mustapippuria ja suolaa

Kuori, silppua ja kuullota sipuleita öljyssä muutama minuutti. Lisää joukkoon paloiteltu parsakaali (nuput irti, ja varsi kuorittuna palasiksi) ja kuorittu ja kuutioitu peruna. Keitä kypsäksi (n. 15 minuuttia).
Ota kattila liedeltä lisää pinaatti, kerma ja vuohenjuusto ja kuumenna keitto ja surauta sauvasekoittimella tasaiseksi.
Kuumenna keitto, ja halutessasi voit vielä tarjolle laittaessa murustella pinnalle vuohenjuustoa.

Paras ”tykötarve” olisi sellainen Välimeren maissa yleinen vaalea, sitkeä, rapeakuorinen vaalea leipä, mutta kun sitä ei ollut tarjolla, niin uskokaa pois Tuc-keksit (Sourcream tms.) olivat ihan tolkuttoman hyviä tämän kanssa. (Huomaatteko muuten tuon lusikan; se on yksi niistä ”rekvitisoinneista”, joita näitä ”Jokaviikkoisen sopan” -postauksia varten olen hankkinut (H:gin Stockalta huhtikuussa). Eikä hankinta johtunut vain siitä, että halusin soppakuviin vaihtelua, vaan myös siitä, että yksi soppakuvani, jonka laitoin helmikuun VAT-näyttöön pomppautettiin sen takia, että lusikassa oli ”valaisuvirhe”. Kai huomasitte (kliks)? Mattapintaisessa lusikassa sellainen ei näy. 😀

Joka tapauksessa tämä on oikein hyvä keitto. Sopii kevääseen, kesään, syksyyn. Täyteläinen, runsas. Ja kannattaa tehdä hyvään liemeen (= Puljonki).

Noh, vaikka vaikka keitto ei ollut mitenkään kevyt, meillä oli jälkkäriäkin. Minulla on jo pitkään tehnyt mieli tätä meillä oikein juhlaruokanakin tarjottua ananas-minttu-sokeri-turkkilainen jukurtti -herkkua. Olennaista on, että sekä ananas että minttu ovat tuoreita. Apsullekin maistui. Miksipä ei olisi maistunut. Ohje täällä (LappItalian sivulla 28).

Niitä näitä

Syömäpäivä

Siihen nähden, miten aamu alkoi, oli kaikki sitä seuraava vähintäänkin odotettavissa. Huonosti nukutun yön jälkeen aamukahvi kuudelta maistui erinomaiselta, ja siinä se sitten repesi: croissant-överit heti alkuun. Ei mitään terveellistä, tavanmukaista aampulaa, vaan kaksi isoa croissantia, toinen oivariinilla ja juustolla, toinen oivariinilla ja vadelmahillolla.

Luulisi, että nälkä olisi pysynyt tuollaisen rasva-sokeri-pommin jälkeen pitkäänkin poissa. No, nälkä ehkä pysyikin, muttei syömisen ilo. Ja eikun vehnäinen turhuus jatkui: paahtoleipää paljon ennen lounasaikaa, ja puolelta päivin sitten muka pari riisikakkua kurkun kanssa – ja vielä yksi paahtoleipä! Juustolla. Eikö ole mitään kuria aikuisella ihmisellä?

[kuvat suurenevat klikkaamalla]

Hyvissä ajoin iltapäivällä ryhdyin valmistelemaan lasagena. Kaikkien kaapintyhjennysruokien äiti: kasvislasage, jossa vegeksi lasketaan myös puoli pakettia pekonia. Ja kasvishan ei tarkoita vähäkalorista, – kaapintyhjennysruoka tarkoittaa viikonlopulta jäänyttä vispikermaa, creme fraichea, juustokannikoita ties kuinka pitkältä ajalta, ruttuisia chilejä, tuoreita (ah, niin hyviä uuden sadon (kasvihuone)porkkanoita, paljon sipulia, valkosipulia, kevätsipulia, salottisipulia, basilikapuntin jämät, pestopurkin pohjat, parhaat päivänsä nähneet minitomaatit, elämänsä ehtoopuolella oleva kesäkurpitsa ja ties mitä. Eli ihan luokattoman hyvää tuli. Ja hyväähän ei syödä piperrellen, vaan kunnolla. Jälkkäriksi sentään riitti Pehtoorin karkkijemmasta parit lehmätoffeet.

Joten ei ihme, että kun puolikuuden aikaan sain suunnilleen koko pitkän, ruokaisan päivän värkkäämäni kuvasarjan näyttötutkintoa varten valmiiksi, olin niin jämähtänyt, että oli pakko lähteä ulos. Olkoonkin, ettei lämmintä ollut sitä +10 C enempää, mutta aurinko paistoi, ja onhan minulla takkeja, kaulahuiveja ja hanskoja. Turha katsella kalenteria; ei muuta kun pukeutuu lämpimästi, niin on hyvä parituntinen kävellä Oulua ristiin rastiin. Tekipä hyvää.

Ja huomenna ei ole soppapäivä! Huomenna olkoon liemipäivä! [hah, kuka uskoo!]

Historiaa

Ystäväni-kirja

Kerroinhan pari viikkoa sitten löytäneeni blogien maailmasta sellaisen ”Bloggaajan ystäväni-haasteen”.

Ystäväni-kirja varmaan melkein jokaisella alakouluikäisellä (tytöllä) on ollut, minullakin. Etsinpä omani kun ajattelin että voisin käyttää kuvituksena… Pitkään aikaan pikkuista kirjasta en ollutkaan lueskellut.

Pari juttua kirjassa minua vähän hämmästyttää: ensinnäkin, etten kahta kirjaan kirjoittanutta, ikäistäni tyttöä, edes muista. He eivät olleet luokallani, mutta ketä he olivat, kerholaisia?

Ja sitten se, että kirjan sivuja täyttämään olin pyyytänyt poikiakin, ja nimenomaan se, että he olivat myös täyttäneet! Ystävieni joukossa on kolme aikuistakin: siinä lapsuuteni pihapiirissä liikkuneita ihmisiä, joiden kanssa kyllä olinkin aika paljon tekemisissä. Myös Turun serkkutytöt ovat omat lempiruokansa ja filmitähti-ihanteensa kirjanneet. Sain kirjani jouluna 1967, ja seuraavana kevättalvena olimme Vuokatissa, jossa aloitin laskettelijan ”urani” ja jonne myös serkkujen perhe tuli hiihtolomamatkallaan.

Kaunokirjoitus ei koskaan ole ollut vahvuuteni. Tai kyllä sitä paljon olen harjoittanut, mutta jälki ei kovin kummoista ole, ei vieläkään. Sellaista pientä tihrua on nyt.

Vasemmalla on silloisen bestikseni, Anitan, kaunis, varmaan Penol 300-tusseilla täyttämä aukeama, ja oikealla ovat minun lyijykynällä tuhertamat vastaukset.

Anita ei näyttänyt inhoavan ketään tai mitään, ja minullakin se kohta on tyhjä, mutta monella siinä lukee joko kesäkeittoa tai sisarusten nimi(ä). 🙂 Herkkuruokaani yhdeksänvuotiaana ovat olleet hernekeitto ja maksalaatikko. Mutta ”Urheilija-ihanteeni” -kohtaa ihmettelen: – Topi Mattila! Kuka ihme on tuo? Googlettamalla selvisi, että mäkihyppääjähän hän. Veikko Kankkosen minä kyllä olisi nyt sanonut lapsuuteni urheilijaihanteeksi, mutta ehkä tämä Topi on just tuolloin ollut ajankohtainen, – ei voi muistaa…

Filmitähti-ihanteeni oli kirjan mukaan Roker Moore. Rokerpa hyvinkin. Pyhimys-telkkarisarja oli kyllä huippu. Entäs paras leffa? – ”Luoti sydämessä”. Enpä tuollaistakaan muistanut. Kansallisfilmografian mukaan kuuluu sairaalaelokuva-genreen, ja liki dokumentaarinen on tuo ollut (KLIKS). Etäisiä muistikuvia on.

Olen jo tuolloin aikonut tulla ”isoksi”. No se tavoite kyllä on saavutettu! Näytän olleen luokkakavereitani edellä tässä asiassa: suunnilleen 125 – 128 cm pitkät, kanssani samanikäiset tytöt painoivat 26 – 33 kg, minulla oli pituutta 141 cm ja painoakin sitten 40 kiloa. Isoksi kasvoin. Maantieto on ollut lempiaine, historiaa ei vielä kansakoulussa ollut… 😉 Ja nelska (nelimaali) oli urheilulajeista lemppari, ja ”kukka josta pidän” on ollut ”Ruusu ja Hyääsintti”. 😀

Ehkäpä tässä joku päivä laitan bloggaajan ystäväni-haasteen, – se on vähän erilainen kuin tämä puolivuosisataa sitten täyttämäni.

Bloggailu Niitä näitä

Tuulestatemmattua is home!

Täällä taas. Omalla paikallaan. Tuulestatemmatun paluu Satokangas.fi -sivulle on nyt tehty.

Reilun kuukauden diaspora on ohitse, ja blogielämä jatkuu täällä. Vielä kerran pyydän, että vaihda kirjanmerkkisi uuteen, tai oikeastaan entiseen paikkaan. Osoite on siis https://www.satokangas.fi/blogi Heti tästä päivästä lähtien uudet postaukset ovat vain täällä. Tuulestatemmattua.fi -osoite jää nyt hyvin palvelleena taka-alalle, varmuusvarastoksi. Mutta kaikki puolentoista kuukauden ”evakossa” kirjoittamani postaukset ovat myös tässä: ihan kronologisesti tuossa alla ovat. Kommentteja en valitettavasti ole (ainakaan vielä) saanut sinne siirretyksi, mutta tekstit, kuvat, reseptit ja kaikki jutut ovat siellä…

Hiljalleen myös koko sivusto on muuttunut, ja tulee vielä muuttumaan. Ja muistutan, että myös, ehkä enimmäkseen, teitä lukijoita varten tämä julkaisutoiminta tapahtuu, joten enemmän kuin mielelläni otan vastaan palautetta sivuston toimivuudesta ja sen ulkoasun miellyttävyydestä/ärsyttävyydestä. Jos joku ei toimi, niin ehdottomasti haluaisin kuulla siitä.

Tuossa ylhäällä on valikko, josta pääset suoraan keittokirjoihin ja kuvasivustolle, joka sekin on päässyt ”raikastuksen” kohteeksi. Tavoittelin valoisuutta! Ylävalikon oikeassa reunassa on myös pieni suurennuslasi-ikoni/kuva. Klikkaamalla sitä, tulee valikkopalkista ”luukku”, johon voit kirjoittaa sen mitä haet.

Jos kaipaat tietoa siitä, mitä täällä on esimerkiksi New Yorkista tullut kirjoitettua, kirjoita valikkoriville ”New York” (lainausmerkkejä kannattaa aina ja muuallakin hakukoneissa käyttää; siten saat esiin VAIN ne haut, jotka lainausmerkkien sisällä ovat). Saat listauksen kaikista niistä postauksista, joissa NY:stä olen jotain kirjoittanut. Jos muistelet, että joskus olet Tuulestatemmatusta löytänyt hyvän reseptin, jossa käytettiin vaikkapa kookosta, niin sekin löytyy samoin ohjein. Tai ehkä mietit, mitä kaikkea olenkaan tullut todenneeksi aiheesta ”purjevene”.

Tässä uudessa formaatissa en ole saanut linkkejä alleviivatuksi, mutta erottuvathan ne tekstistä erivärisinä. Ja nyt teksti on tasattuna molempiin reunoihin, mikä minulle oli tärkeä juttu ja sitten, nyt ja vastaisuudessa on taas mahdollisuus klikata kuvia isommiksi. Joskin minusta kuvien toisto, tarkkuus, saturaatio, etc. ovat kyllä viime aikoina heikentyneet, ja nimenomaan blogissa, – FB ja kuvasivusto toistavat aika hyvin.

Mutta tällä nyt mennään, ja koko ajan parannellaan.

Olkaatte lämpimästi tervetulleita palaamaan tänne! [Juuri tässä kohtaa kannattaa kokeilla, mitä kuvien klikkaaminen isommaksi merkitsee! Melkein tuoksuu suolavesi, eikö? 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuvista puheenollen,… eiliseen kyselyyni on ilokseni tullut muutamia arvauksia, mutta eipä kyllä lähelläkään oikeaa vastausta, enkä ihmettele.

Otin kuvan yhtä viikkohaastetta varten ja siellä ohjeena oli: ”Luo läppärillesi tai tabletille valkoinen sivu. Asettele läpinäkyviä muoviaterimia tai läpinäkyviä = siis värittömiä, laseja sen päälle, ja kuvaa. Tulet hämmästymään!” Lisäohjeena oli käyttää polarisaatiolinssiä tai filtteriä.

Minulla on ollut – jo aika kauan – kaapissa paketillinen Dunin Amuse-bouche -kipposia, joita joskus olen Helsingistä ostanut. NYT niille oli käyttöä, tosin ei ihan siten kuin olin ajatellut. 😉 Ladoin niitä iPadin näytölle, laitoin kameraan polarisaatiolinssin paikoilleen, säätelin tovin ja voila! Sitten vielä vähän kuvankäsittelyä ja ”timantit” olivat valmiina.

Niitä näitä

Barbeque-kauden avajaiset sisätiloissa

Meillä oli mukavat barbeque-partyt. Ruoka oli vähintäänkin hyvää.

Jotain puuttui: valkosipulia, parempaa punkkua, alkuruoka, aurinkoa?

– Ehkäpä niitäkin, mutta olisinpa mieluusti nähnyt ruokapöydässä tyttärenkin. Ja vaikka pari muutakin nuorta … Onneksi oli pikkuperhe, ja Festa. Jossa aurinkona Apsu.

Punaviini oli viisi vuotta sitten Umbrian auringosta tuotu, jo 12-vuotias sagrantino, joka ei siellä, silloin, maksanut korkeaksi mainitusta ja maistetusta laadustaan huolimatta kuin 20 euroa, näin siitä huolimatta, että se oli vuoden 2005 hyvää vuosikertaa. Ja tässä, taas kerran, jouduin toteamaan, ettei pitäisi liian kauan jemmata, kellaroida, pihdata, säästää – oli jo vähän yli. Mutta ruoka auttoi kestämään tämän … 😉

Marinoimistani lihapaloista Pehtoori rakensi kohtuullisen komeat vartaat, oheen grillasi vielä maissit, sipulit, salaatit (!), paprikat ja sipulit. Mie värkkäilin kastikkeita ja salaatteja, tein jälkkärin.

Kyllä meidän kelpasi.

Jälkkäri olikin uusi lakritsi-sitruuna creme brulee, jonka alkuperäisohjeen (mistä ihmeestä sen olen löytänyt) mukaan oheen kuuluisivat nimenomaan vadelmat, mutta kyllä me ihan yksimielisesti totesimme mansikat paremmiksi. No mutta, kaikkinensa, ihan ihana jälkiruoka oli tuo. Lieneekö kysyntää ohjeelle?

Muutoin ihan tavallista lauantaita: lenkkiä, kuvia, kotiduuneja, — niin ja taas muuttopuuhia. Tuulestatemmattua palaa pian juurilleen… mutta kerronpa siitä lisää kun aika on.

Ai niin, eilen avattiin tämmöinen: harmittaa, ettei sitä ole enää paljon saatavilla. Jos kohdalle sattuu, osta pois. Se on spumante, ei prosecco, ja aika vaatimaton sinällään, mutta eilisen Toast Skagenin kanssa me pidimme tässä oikeinkin paljon… You know my name: Masi Moxxe Mikseipä valmistujaisjuhliin? – Jos vain satut löytämään…

Sitten lopuksi kuva-arvoitus…. Onko pienintäkään ajatusta mitä ja miten olen tässä kuvannut? – itsekin hämmästyin tulosta…

Luettua Oulu

Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Niitä näitä

Mennyttä, tulevaa, muistoja, kyyneleitä, iloa ja itkua…

Yhdelle helatorstaille paljon…

Meidän piti tänään lähteä Lappiin. Mökille pesemään ikkunoita, saunaa, terasseja, tekemään vuosisiivous mökissä. Ja patikoimaan keväisillä tuntureilla. Mutta kun tosiasia on se, että siellä on edelleen vähintään 30 senttiä lunta, ja lisää on luvattu, eikä viikonlopuksi, viikoksi luvannut muutamaa astetta enempää lämmintä, ja koska tämä puolikuntoisuus (ja pian edessä oleva näyttötutkinto) päätimme jäädä Ouluun.

Aamulla arvoimme kumpi ensin: puutarhalle vai Erämessuille? – Menimme torikahvilaan pohtimaan asiaa, ja päädyimme lähtemään ensin messuille.

Lienenkö koskaan ennen olen käynyt Erämessuilla? – Oulu-halli oli liki puolillaan pyssyjä ja niihin liittyviä härpäkkeitä ja liki puolillaan virveleitä ja niihin liittyviä härpäkkeitä, ja 90 % kävijöistä oli aika hoikkia, ahavoituneita, sini-viher-ruskeisiin pukeutuneita – kuten Pehtoori huomioi. Virveleiden ja pyssyjen lisäksi olleet tarpeet (mökille soppelit grillikatokset, patikointivermeet, muona ja kameraosasto!) kiinnostivat meitä niin paljon, että liki pari tuntisen siellä vietimme.

Sitten puutarhalle, jossa saimme ohjeen, että ei vielä kannata pelakuita, eikä surffiinoja istutella, joten ostimme sitten vain muutamia kesäkukkia ja ajelimme kotiin. Odottelemaan, että olisi aika lähteä synttäreille.

Apsu on tänään kaksivuotias! Pikku kakkonen!

Ui- jui.

Ja sitten ihan toisiin tunnelmiin…

Minun papallani oli suuret kädet, tuuheat kulmakarvat ja hyvä sydän.

Papallanikin.

Presidentti Mauno Koiviston muistopuheessa presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”Työ, opinsaanti ja luottamus ovat suomalaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kulmakiviä.” Eikä Niinistö ihan sattumalta juuri Koivistoa muistellessaan niin sanonut. Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että juuri näillä kahdella on, on ollut, kyky sanoa ja tehdä monessa asiassa viisaasti.

Vaikuttavaa Jorma Hynnista, Kaartin soittokuntaa ja Cantores Minores -kuoronpoikia ja teinejä kuunnellessa, kyyneleiden vuolaana virratessa mietin noita poikia: mitä he ymmärsivät huikean hienon, niinkin myöhään kuin 1980-luvulla sanoitetun Veteraanin iltahuudon sanoista…

Karjalan evakon esikoisena, isokätisen papan kuopuksen tyttärenä, pienen pojan mummina kyynelehdin… Hoivatkaa….

http://yle.fi/uutiset/3-9632181

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on,

… muistakaa, kertokaa lasten lapsille lauluin,,,

Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.

Hoivatkaa..

Hoivatkaa… sukupolvet eteen ja taakse, sivulle ja viereen… Hoivatkaa … kertokaa lapsille lauluin…

Jokaviikkoinen soppamme Oulu Ruoka ja viini

Tällä viikkolla rössypotulle mahdollisuus

Lähtökohta oli tämä: minä en ole syönyt rössypottua vuosikymmeniin, ehkä viimeksi koulussa, ja makumuistoni siitä eivät ole hyviä, mikä on syy sille, etten ole sitä myöskään koskaan edes yrittänyt keittää. Pehtoori sen sijaan on aina pitänyt rössypotusta, erityisesti äitinsä keittämästä, mutta muutoinkin. Kun aloitin tämän Jokaviikkoinen soppamme -projektin, lupasin, että tänä vuonna sen keitän ja syön.

Niinpä tässä kun oltiin anoppilassa käymässä, kysyin anopilta, miten hän soppansa on keittänyt. Ymmärtääkseni olennainen ero tavalliseen on siinä, että anoppi ei käytä pekonia vaan voita, ehkä joskus mukaan savukylkeä (joka ymmärtääkseni kuuluu ”perinteiseen”). Ainesmääriä ja keittoaikoja tms. en saanut, mutta soveltelin. Ja tässä nyt

Minun rössypottuni!
(tästä annoksesta jäi vähän)

6 kiinteää perunaa
150 g rössyä eli veripalttua
4 cm pätkä purjoa
3 rkl voita
8 – 10 dl vettä
½ – 1 tl suolaa
3 + 3 mauste- ja mustapippuria

Kuori, paloittele ja keitä perunat suolavedessä kypsiksi.
Kaada vesi erilliseen astiaan, lisää kattilaan voi, silputtu purjo ja paloiteltu rössy.
Miedolla lämmöllä viitisen minuuttia niin että rössy vähän pehmenee (muttei murene).
Kaada keitinvesi takaisin kattilaan ja kuumenna keitto.

Purjo ei kuulu anopin soppaan, minä halusin vähän sipulin makua, sitten kun en tiennyt että mustia vai maustepippureita ja kuinka paljon, laitoin molempia kolme.

Tämä on varmasti tähänastisista halvin soppa. Olisikohan koko pikku kattilallinen tullut maksamaan kolme euroa. Rössy maksaa seitsemän euroa kiloa, joten mikään luksus-elintarvike se ei ole. Eikä tekemistä voi väittää monimutkaiseksi tai aikaavieväksi.

Koskapa en lopultakaan ollut ihan varma, tulenkohan sittenkään kylläiseksi tästä oululaisesta perinnekeitosta, vaikka kuinka koettaisin taiten sen tehdä ja ennakkoluulottomasti siihen suhtautua, ostin ja laitoin pöytään myös Tositummaa Reissumiestä (lempparileipä nyt) ja pari siivua graavilohta. Ja katoin meille ruoan Huvilaan, jonka tänään sain talven jäljiltä puhtaaksi pestyksi ja ikkunat kirkkaiksi. Useinhan ruoan, kuten viininkin makuun vaikuttavat seura ja miljöö, joten ajattelin, että nyt todellakin annan tälle lapsuuteni inhokkiruoalle mahdollisuuden.

Ja?

Ei se ollut pahaa. Ei ollenkaan. Erityisesti perunat olivat hyviä! 😀 Luulenpa, että juuri tämä anopin tapa käyttää voita pekonin sijaan, oli minulle se ratkaiseva tekijä. Ja se, että rössy oli tuoretta, ei kuivaa, palanutta käppyrää tai pekonirasvaiseen liemeen murentunutta kuten koulussa usein oli.

Pehtoorin kommentti oli, että olisi tätä jo aiemminkin meidän pitkästi yli 30-vuotisen yhteisen keittiötaipaleemme aikana tehdä. Pehtoori otti lisääkin.

Ehkä joskus keitän uudelleenkin. Mutta onhan tässä tänä vuonna vielä seitsemän kuukauden jokaviikkoiset sopat edessä, joten seuraava rössypottupäivä ei ole ihan näköpiirissä. 😉

Rössypottuhan on nimenomaan oululainen perinneruoka, ja sen nimissä Oulusta poismuuttaneet (= Helsinkiin muuttaneet) ovat perustaneet oikein oman rössypottuseuransa. Kirjoitin siitä ja jäseneksi pääsystä lyhyesti viime kesänä (KLIKS), mutta seuran koko 10-vuotishistorian on Oulun murteella oikein hyvin ja hauskasti kirjoittanut Seppo Hentilä. Nythän seura on jo 21-vuotias, ja on ymmärtääkseni edelleen elossa ja voi hyvin. Vaikka muuttaisin Helsinkiin, en ainakaan rössypotun takia seuraan liittyisi. ;D